Virkistävä puheenvuoro

Tämän päivän Aamulehdessä maanpuolustuskorkeakoulun strategian ex-professori Alpo Juntunen käsitteli Suomen turvallisuuspolitiikkaa ennakkoluulottomasti ja taatusti tavalla, joka herättää suuria tunnepurkauksia monella suunnalla. On hyvin todennäköistä, että juttua luetaan niinkuin asiantuntemattomat pölvästit yleensä asiat ymmärtävät: musta-valkoisesti. Tästä antoi näytteen jo tuoreeltaan lehden toimittaja Matti Mörttinen.

 

Mitä sitten Juntunen haastattelussa sanoi? Totesi ensinnäkin sen, että Suomen turvallisuuden kannalta ei ole olemassa yhtä ainoaa vaihtoehtoa. Piti myös mahdollisena sotilaallista sopimusta Venäjän ja Suomen välillä. Sellaista sopimusta, jossa turvattaisiin molempien osapuolien tärkeimmät intressit. Sanoi myös sen, mikä kaikille objektiiviseen ajatteluun kykeneville on itsestään selvää, että Venäjä on Suomen tärkein naapurimaa. Uskalsi jopa väittää, että geopolitiikka elää ja on edelleen hyvässä hapessa.  Tuon asian esittäminen on lähes virallisesti meillä kielletty. Totesi myös muutaman muun oleellisen asian, jonka meikäläinenkin on erehtynyt sanomaan, mm. balttianmaiden asemasta ja merkityksestä.

 

Juntunen on aito tiedemies, joka punnitsee eri vaihtoehtoja ja näkyy lähtevän siitä ajatuksesta, että riskejä on etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa syytä minimoida, ei maksimoida. Varsinkin pienen maan. Lähtökohdat ja tutkimusasenne ovat siis täysin päinvastaiset, mitä UPI:lla eli ulkopoliittisella instituutilla. Erityisen myönteistä on Juntusen tukeutuminen historialliseen Venäjä – Suomi suhteen tarkasteluun, joka on yleensä terve lähtökohta kansainvälistä politiikkaa arvioitaessa.

 

Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa ovat viime aikoina kuljettaneet oudoille vesille epäparlamentaariset voimat. Keskeisimpänä poliittisena voimakaksikona tässä pelissä on näyttäytynyt perussuomalaiset ministerit Timo Soini ja Jussi Niinistö. Tosin nämä kaksi operettisankaria ovat vain keulakuvia, joiden takana häärää epämääräinen joukko ministeriöiden virkamiehiä, psykopaatti-politiikkoja ja surullisen kuuluisa UPI. Itse olen ihmetellyt, miten on mahdollista, että Suomea on voitu sitouttaa yhä vahvemmin askel askeleelta Naton apuriksi sopimuksin, joita ei ole hyväksynyt se instanssi, jonka tulisi ilmaista Suomen kansan tahto eli eduskunta. Se on hirveä osoitus kansanvallan syvästä halveksunnasta! Se on hirveä osoitus demokratian rappiosta ja maanpetoksesta!

 

Luulen, että Juntusen avaamasta näkökulmasta Suomen truvallisuuskysymykset ovat parhaiten ja pitkäaikaisemmin ratkaistavissa ilman suurempia riskejä. Se ei välttämättä, tai jopa epätodennäköisesti, tarkoita mitään sotilasliittoa nykyisen Venäjän kanssa, mutta sopimuspohjalta etenemisen tien kautta tavoitteeseen voitaisiin hyvinkin päästä. Eikä siihen tarvita EU:n tai Naton siunausta, vaikka pohjoisen rajan rauhoittaminen lisäisi kyllä koko Euroopan vakautta ja unionin turvallisuutta.

 

Osassa suomalaista porvaristoa kytee vieläkin piinkova ryssäviha. Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausien aikana tuo viha oli painunut suurelta osin piiloon. Se kuitenkin kyti ja vähän savusikin suopalon lailla. Suotuisissa olosuhteissa eli Neuvostoliiton romahdettua ja Venäjän ollessa heikkouden tilassa tuo viha sai happea roihahtaakseen uudelleen liekkiin. Tarvittiinhan siihen toki eräiden ”tulenvaalijoiden” puhaltelua hiilloksen isommaksi elvytykseksi. Näitä puhaltajia on löytynyt sekalainen seurakunta ns. natottajien tai vielä kuvaavammin sanottuna ”natokiimaisten” joukosta. Tuota sanaa ei kuulemma saisi Lösö-Lissu Jaakonsaaren, tuon demarien meppihelmen, mukaan lausua, mutta lausunpa kumminkin, koska minulla harvoin on ollut tarvetta noudattaa rouva Jaakonsaaren ohjeita tai muutenkaan peesata hänen taantumuksellisia aivoituksiaan.

 

Olen jo vuosikymmeniä ollut sitä mieltä, että meidän tsuhnien tulee olla naapuriemme ryssien kanssa hyvissä väleissä. Ja vaikka vähän rähmällämmekin, jos tarve vaatii. Minut on tästä mielipiteestä luokiteltu milloin ryssänrakastajaksi ja milloin Venäjän trolliksi. Näitä nimittelyjä eivät natokiimaiset ynnä muut luikurit ole koskaan paheksuneet, josta olen saanut rohkeuden nimitellä heitä saman periaatteen mukaan omalla tavallani.

 

Tosiasiassa en nyt kovin suuri Venäjän rakastaja ole jo sukutaustani vuoksi – kuinka paljon kärsimystä Venäjä onkaan isäni ja äitini suvuille  aiheuttanut. En haluaisi yhtään enempää vetää tätä kärsimystä suomalaisten päälle. Arvostan kyllä Venäjän monipuolista kulttuuria, kansaa ja sen valtakunnan voimaa. Varsinainen rakkauteni kohdistuu kuitenkin omaan syntymämaahani – Suomeen. Juuri tämän vuoksi en suostu heristämään nyrkkiä edes taskussa Venäjän suuntaan. Ja juuri tämän vuoksi asetun omalta vähäiseltä osuudeltani vastarintaan niiden voimien kanssa, jotka tyhmyyttään ovat viemässä meidät perikatoon luottaessaan ”vieraan (läntiseen) apuun”.  Meidän on vain elettävä edelleenkin sovussa suuren naapurimme kanssa eikä ottaa toimintaohjeitä mistään ilmansuunnasta, ei edes sellaiselta suurvallalta kuin Eesti Vabariik.

 

Juntunen käytti virkistävän puheenvuoron ulkopolitiikan ”keskustelussa”, jota paremminkin voisi kuvata UPI:n johtamaksi poliittisten ääliöiden älämölöksi. Pahoin pelkään, että professori Juntunen  talutettaneen sanoistaan, noin kuvainnollisesti sanoen, natokiimaisen ja länteen tukeutuvan modernin Hattu-puolueen teloituskomennuskunnan eteen. Sillä suunnalla kun nyt ollaan äärimmäisen ärtyneitä, koska ”lännettämisen” eteen tehty valtava työ on nyt valumassa kankkulan kaivoon. Erityisesti odotan itsevaltaisen puolustusministerimme, tämän IKL-Niinistön kommentteja.

 

Reino Seppänen