Elämäni omituisimman joulun olen viettänyt vuonna 1982. Olin tuolloin ehtinyt ollut pari vuotta Kriminaalihuoltoyhdistyksen palveluksessa työleirin esimiehenä Padasjoella ja Tampereella. Kahdesta joulusta olin selvinnyt työstä vapaana ja perheen parissa, mutta sitten nalli napsahti jouluisen työvuoron merkeissä. Padasjoen työleiri oli vuoden 1982 syksyllä muuttanut Tampereelle. Silloinen TVL:n Hämeen piiri oli heimolleen tyypillisellä verkkaisuudella perustanut leiriä Sulkavuoren entiselle kaatopaikalle jo pitemmän aikaa. Kun toimeen ei oltu tartuttu, leirin uusi parakkikylä oli vielä piirros paperilla, tietöiden Padajoella jo loputtua. Työleiri oli ollut jonkin aikaa evakossa Kriminaalihuoltoyhdistyksen Tampereen aluetoimiston Kolmiokadun asuntolassa. Joulun alla oli kuitenkin ehditty siirtyä uuteen paikkaan, Särkijärven rannalla sijaitsevaan Valkaman kiinteistöön. Paikan omisti ja tarjosi leirin käyttöön Tampereen kaupunki. Kesäisin Valkama toimi lasten kesäsiirtolana ja aiemmin siellä oli lastenkoti sekä myöhemmin Tampereen A-klinikan toimipiste. Paikan historiasta kerrottiin tarinaa, että se olisi vuosisadan alussa perustettu venäläisen varuskunnan upseerikerhoksi. Ja mikäpä siellä oli kasakoiden ryyppäjäisissään mekastaa, keskellä korpea.
Tulin työvuoroon Valkamaan aatonaattona ja toin samalla perheeni Tampereelle anopin luokse, vaimoni kun on syntyperäisiä alkuasukkaita. Heti töihin tultuani sain esimakua siitä miten jouluni tulee kulumaan. Työtoverini, nyt jo autuaasti vaineeseen vaipunut kalkku, jätti joulun viettoon lähtiessään perinnöksi melkoisen listan tekemättömiä töitä ja kruununa päihtyneen, poistettavan, aggressiivisen asiakkaan. Kaveri oli pohjoisen poikia ja hänet piti toimittaa Rovaniemelle illalla lähtevään junaan. Miksi juuri siihen junaan, se jäi arvoitukseksi sillä aikaisemmin niitä oli ehtinyt mennä jo muutama. Kyseinen nuorimies oli aikoinaan kohtalaista mainettakin hankkinut nyrkkeilijä, Kemin Innon kasvatteja. Mestaruuksia ja palkintoja saanut, mitkä elämänsä kohokohdan hän teki myös minulle keskustelutuokioidemme kuluessa harvinaisen selväksi. Miestä matkaan laitaessani, minulle luettiinkin sitten illan ensimmäinen tappotuomio, joka ei suinkaan jäänyt ainokaiseksi. Tuomion täytäntöönpano tosin lykkääntyi, kun sain kaveri lopulta kammetuksi littera kourassa taksiin. Huokasin helpotuksesta. Huokaus saattoi olla molemminpuolinen, koska entinen nyrkkeilijäsuuruus kuului kokonsa puolesta korkeintaan kärpässarjaan ellei sitten laakerinsa niittäessään peräti korsisarjaan.
Nopea silmäys Valkamassa osoitti, ettei tulevaan joulunviettoon oltu varauduttu kovinkaan suurella tarmolla. TVL oli toimittanut pihaan kyllä joulukuusen ja toimistoon nipun paperisia joululiinoja ruokalan pöydille laitettavaksi. Työtovereiden, noiden perkeleen kalkkujen, ainoa panos joulun jaloon juhlaan oli ison kinkun hankinta. Tosin sekin osoittautui raa`aksi eli kinkku piti paistaa yön aikana. Komeroiden kaivelu tuotti myös tulosta. Löysin kuusenjalan ja sähkökynttilät. Kovin vähäisellä varustuksella tässä oletettiin kristikunnan suurta juhlaa vietettävän, vaikka lähes kaikki leirin miesvahvuus oli jäänyt leirille pyhien ajaksi. Osa tosin tahtomattaan, koska touhukas työtoverini oli kirjoittanut heille sellaiset litterat, joilla ei ollut irronnut Tampereen aseman lippumyymälästä muuta kuin virkailijan hapan irvistys. Tämäkään moka ei ollut omiaan nostamaan joulutunnelmaa Valkamassa.
Tilanne ei minua, yksinäistä työntekijää, paljon naurattanut, varsinkaan, kun pihaan pöllähti taksi, josta könysi ylös horjahteleva kaivutyöntekijä. Ovikello kilahti ja edessä oli tulijan päihtymyksen toteaminen. Tuolloin leireillä oli linjana ehdoton päihdekielto ja sen rikkominen tiesi lähtöä. Jos joku pitää linjaa tylynä, hän ei taatusti ollut kokenutkaan menoa leirillä ennen päihdekiellon julistusta. Ihminen on ylen harvoin valmis kohtaamaan tekojensa seuraamukset projisoimatta syytä itsensä ulkopuolelle. Niinpä oli odotettua, että sisään astunut kaivutyöntekijä raivostui ja taas kalahti uusi tappotuomio kalkkuparan niskaan. Joulun vietosta ei näyttänyt kovin suurta juhlaa tulevan. Mutta yritettävä oli. Jo Padasjoella leirille oli perustettu toverikunta kaivutyöntekijöistä. Kokosin sen paikalla olleet johtokunnan jäsenet hätäpalaveriin ja kerroin heille karun tilanteen. Jokainen näytti ymmärtävän, että syyttely ja vaikertelu oli turhaa. Porukasta löytyikin ongelmaan ratkaisu. Suunnittelimme yhdessä, miten joulunaika leirillä hoidetaan. Ensimmäisenä valmistui lista jouluruuista ja koristeista. Lähdimme ostamaan niitä heti kahden kaverin kanssa pikatukusta ja marketeista. Sillä aikaa toinen ryhmä organisoi siivouksen ja järjesteli ruokasalin sekä yleiset tilata. Joulukuusi laitettiin jalkaan ja tuotiin sisään sulamaan.
Kalkun työvuoron, siis minun, piti päättyä kello kaksi yöllä. Siihen mennessä olimme saaneet paikat kuntoon ja koristeltua. Nukkumaan en kuitenkaan päässyt Siitä piti huolen yleinen levottomuus Valkaman ympärillä ja pihaan tulevat taksit. Useimmat tulivat selvin päin, mutta mukana oli vielä kolme humalaista, joista yksi oli aivan vieras tyyppi. Joku pyrki sisään ikkunankin kautta, mutta lähti pakoon, huomatesssaan minut. Taloa kiersi jalanjälkien vana, mikä viittasi siihen, että muitakin yrittäjiä lienee ollut. Joskus neljän maissa trafiikki hiljentyi ja ehdin kiinnittää huomioni aivan mahdottomaan, keittiöstä tulevaan käryyn. Tulipalosta ei onneksi ollut kyse, vaan siitä, että paistinpelti oli liian matala ja kinkun rasvat olivat valuneet uuniin. Aamulla kuuden jälkeen otin kinkun uunista. Kypsä siitä oli toki tullut – voisi jopa sanoa ylikypsä. Siis paistajansa kaltainen. Kanttiininpitäjä Allu tuli keittämään aamukahvit ja kahdeksan jälkeen virkuimmat heräsivät sitä juomaan. Minä en, koska olin jo ylhäällä ja ollut koko yön. Ei tullut nukkuttua silmällistäkään.
Jouluaattona kävimme sitten hakemassa ajanvietettä pyhiksi. Kyse oli kasasta surkeita elokuvia. Eräs videovuokraamo oli lahjoittanut torverikunnalle kortin, joka oikeutti lainaamaan ilmaiseksi sata elokuvaa, etupäässä taiwanilaisen tekeleitä. Samalla reissulla ostettiin viimeiset joulutarvikkeet, taisivat olla kynttilöitä, jotka unohtuivat listasta edellisenä iltana.
Jouluateria katettiin kaikkine perinteisine jouluherkkuineen ruokasaliiin. Homma hoitui toverikunnan johdon ja kanttiininpitäjä Allun voimin. Kaikki paikalla olleet leiriläiset tulivat joulupöytään. Olin miettinyt miten tätä aattoa voisi myös muuten juhlistaa. Joulupukkia ja lahjoja meillä ei ollut. Sellaista ohjelmanumeroa hätäpalaverissa ei edes oltu haluttu. Sitten syntyi ahaa –elämys. Tietenkin jouluaattona pitää lukea jouluevankeliumi. Helpommin sanottu kuin tehty. Raamattua ei tässä syntisessä paikassa tiettävästi ollut. Mutta pelastus tuli, kun vanha leiriläinen Rege, jolle ongelmani kerroin, kaivoi esille kirjahyllystä joltakin jo Padasjoen ajoilta poistuneelta kaivutyöntekijältä jääneen Uuden testamentin. Sieltähän se löytyi Luukkaan evankeliumi, luettavaksi pienen joulupuheen jälkeen.
”Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava…”
Miehet kuuntelivat tekstiä totisina ja rauhallisina. Virnuilua tai leikinlaskua, jota hieman olin pelännyt, ei ilmennyt. Päinvastoin. Joku pieni joulun ihme siinä taisi tapahtua. Sekalainen seurakuntamme rakensi sovussa yhteistä tunnelmaa, yhteistä joulukokemusta. Ainakin hetkeksi hävisi kaiken aikaa ilmassa leijunut jännitys ja eripura.
Jouluateria nautittiin rauhassa ja ilmapiiriä voisi kuvata käsin kosketeltavaksi. Joulukahvin jälkeen tilanteen kruunasi kaimani P. ja hänen yllättäen pitämä kiitospuhe. Reino P. oli lusinut suurimman osan elämästään linnoissa ja tuli vielä lusimaankin. Miehen tuomiot oli hankittu monen rikosnimikkeen alla, omaisuusrikoksista väkivalta- ja henkirikoksiin. Omissa piireissään siis kunnioitusta herättävä henkilö. Puheessaan kaima kertasi edellisen yön tapahtumat ja niiden käsittelyn toverikunnan johtokunnassa. Hän totesi jämäkästi päihtyneiden rikkoneen yhteisesti hyäksyttyjä sääntöjä ja kantavan siitä seuraukset. Vastaväitteitä ei kuulunut, vain parin muun vaikutusvaltaisen persoonan alleviivaus Reino P:n toteamuksille. Valehtelisin, jos sanoisin, etten tuon puheen jälkeen ollut liikuttunut.
Kolleega tuli päästämään minut vapaalle jouluaattona kello 18.00. Ajoin vielä anopin luokse, jossa kahdeksanvuotias tyttöni odotti minua ja vielä enemmän joulupukkia. Lahjojen jaon ja kahvin jälkeen oikaisin pitkäkseni sohvalle. Silloin putosin nopeammin kuin rovaniemeläisen boksarin oikean suoran jäljiltä jonnekin syvään pimeyteen. Tajuttomuus taisi iskeä jo ennen kuin olin ehtinyt selälleni. Olin todella puhki. Jossakin vaiheessa kuulin vaimon sanovan, että he lähtevät käymään Messukylän hautausmaalla. En muista mumisinko mitään vastaukseksi. Minun jouluaattoni oli jo silloin ohi.
Reino Seppänen
Julkaistu lyhennettynä Rikosseuraamusviraston henkilöstölehti Kontrassa vuonna 2004
Artikkelikuvassa Valkaman rakennus vähän ennen 2000-luvun puolella tapahtunutta tuhopolttoa.