Viimeiset 30 työvuottani työskentelin vankilasta vapautuvien ja vapautuneiden parissa. Sinä aikana vankien jälkihuolto koki maassamme todellisen katastrofin, kun valtakunnallisesti toimineen Kriminaalihuoltoyhdistyksen voimavarat kaapattiin rangaistujärjestelmää palvelemaan. Kyseessä oli Suomen oloissa vertaansa vailla oleva teko, joka sensaatiomaisuudestaan ja todelliseta skuuppi-luonteestaan huolimatta onnistuttiin saattamaan maaliin sen suurempaa kohua nostattamatta. Ja miksi ei olisi, olivathan kyseessä rikoksiin syyllistyneet, osa yhteiskuntamme alinta paariaa.
Kriminaalihuoltoyhdistyksen taustalla vuonna 1869 perustetussa Suomen Wankeusyhdistys. Vuonna 1966 yhdistys muutti nimensä Kriminaalihuolto ry:ksi. Vuonna 1975 yhdistys julkisoikeudellistettiin ja nimeksi tuli Kriminaalihuoltoyhdistys. Vanhan yhdistyksen henkilökunta, varat ja velvoitteet siirtyivät julkisoikeudelliselle yhdistykselle 1.4.1975 alkaen.
Kriminaalihuoltoyhdistyksen lakkauttaminen tapahtui 1.8.2001 ja sen julkisoikeudelliset tehtävät siirtyivät oikeusministeriön alaisen rikosseuraamusvirastolle, kuten myös henkilökunta. Yhdistyksen valtionavuilla hankittu omaisuus palasi valtiolle Senaatti-kiinteistöjen haltuun. Siten tuhottiin mm. kiminaalihuoltoyhdistyksen luoma asuntolaverkosto ja aluetoimistot. Yhdistyksen ei-valtionavuilla hankittu omaisuus oli myös tarkoitus kaapata, mutta asian tultua julkiseksi, hankkeesta jouduttiin luopumaan. Arroganssin kaappauksen viikunanlehdeksi luotiin tästä omaisuusmassasta Kriminaalihuollon tukisäätiö (KRITS).
Tämän otsikon alla kerron muistoja mm. muutamien julkaistujen kirjoituksieni kautta yli 130 vuotta vanhan yhdistyksen toiminnasta siltä osin, mikä sivuaa oma tieto- ja kokemuspiiriäni.
Osiossa on seuraavat jutut:
- Kriminaalihuollon teurastus
- Entisen kaivurin nykyinen elämä
- Kuusi vuotta leirityötä
- TYKO-kursseja KHY:n asiakkaille
- Asiakkaast opiskelijaksi
REINO SEPPÄNEN
Kriminaalihuollon teurastus
Yli 130-vuotiaan Kriminaalihuoltoyhdistyksen (KHY) lakkauttaminen oli ankara isku lainrikkojien parissa tehdylle sosiaalityölle. Siinä menetettiin valtava määrä kohderyhmän kanssa tehdyn sosiaalityön erityisosaamista, mutta myös siihen liittyviä materiaalisia arvoja, joista merkittävin osa liittyi KHY:n vuosien aikana luomaan asuntola- ja asumisverkostoon. Se toiminta palveli ensisijaisesti vankilasta vapautuvia. Heille asunnottomuus siviiliin päästessä oli aivan liian usein suurin ongelma ja este normaalisuuteen pyrittäessä. Sitä se on edelleenkin, vaikka muuta vannottiin KHY:n lakkauttajien suulla.
Vahvimpana perusteena toteutuneelle ratkaisulle oli se, että KHY:n asuntolat ja Lahden toimintakeskus olivat syntyneet pääasiassa valtioapujen turvin. Argumentti on faktisesti totta, mutta se, mikä jäi aina sanomatta on se, ettei ratkaisu kuitenkaan perustunut tosiasiassa näihin valtionapuihin. Kyseiset kiinteistöt menivät senaattikiinteistölle ja sitä kautta alennusmyyntiin erilaisille tahoille. Synnytetyn rikosseuraamusviraston ja siten ns. vankeinhoidon käyttöön ne olivatkin sopimattomia. Vankilasta vapautuvien asuttamistoimintaa olisi aivan hyvin voitu ja olisi pitänyt jatkaa joko KHY:n tai synnytetyn uuden Kriminaalihuollon tukisäätiön (KRIS) nimissä. Todellista tarvetta sille olisi ollut ja toimipaikatkin olisivat olleet henkilökuntineen valmiina.
Miksi sitten ei jatkettu? Ei jatkettu siksi, että henkilöstöresurssit tai oikeastaan siihen käytettävät rahat piti ohjata laajenevan rangaistusjärjestelmän käyttöön. Päättäjien tai oikeastaan heidän päätösten valmistelijoiden eli silloisen oikeusministeriön ja sen vankeinhoito-osaston näkökulmasta tärkeintä oli kehittää itse rangaistusjärjestelmää ja ”modernisoida” sitä Ruotsin esimerkin mukaisesti vapaudessa täytäntöön pantavien rangaistusten toteuttamiseksi. Kuten tavallista vastaavissa tilanteissa on, ratkaisu tässäkin tapauksessa perustui ”asiantuntijoiden” kantoihin ja ”päättäjiä” vietiin kuin pässejä konsanaan. Mika Waltarin Sinuhen teoksen Kaptahin sanoin voidaan siis sanoa, että ”näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan”. Eli vahvempi, se valtaa käyttävä osapuoli, voittaa aina heikomman ja eliitti moukiksi luokittelemansa.
”Voittajien” argumentointi valtionapuun perustuvasta omaisuudesta ontuu tosi paljon. He näet yrittivät aina viimeiseen asti anastaa myös teurastetun Kriminaalihuoltoyhdistyksen muun kuin valtionavuilla hankitunkin omaisuuden mm. Helsingin Kinaporinkadulla sijainneen arvokiinteistön – suuren lahjoitusena Vankeusyhdistyksen saaman kerrostalon. KHY:n viimeinen toiminnanjohtaja Harri Montonen laittoi kuitenkin lujasti vastaan ja moni muu tuki häntä tässä pyrkimyksessä. Tavoite lipesikin ”pesänryöstäjien” lapasesta ja tuli julkiseksi. He joutuivat he perumaan hankkeen tältä osin. Olisi näet näyttänyt enemmän kuin oudolta, jos oikeusministeriö olisi ollut tekemässä tällaista laitonta temppua organisaation omaksi hyödyksi. Kompromissiksi tuli Kriminaalihuollon tukisäätiön perustaminen lakkautetun KHY:n muulla kuin valtionavuilla hankitun omaisuuden varaan. Poikkeuksena tähän periaatteeseen oli Tampereen toimintakeskuksen sisällyttäminen ”kauppaan”. Toimintakeskus nimittäin oli valtionavuilla toteutettu hanke. Pelastumisen takana oli kylläkin se, että lopettaminen olisi nostanut valtavan hälyn, koska paikka oli uudenlaisen toiminnan edelläkävijä maassamme. Ratkaisu kuitenkin tosiasiassa upotti KHY:n teurastajien argumentin valtionapujen takaisinperimisen välttämättömyydestä. Samalla se paljasti kupletin juonen eli resurssien kaappauksen vapautuvien vankien sosiaalityöstä rangaistusjärjestelmälle!
On kuitenkin myönnettävä, että KHY:n tuolloisesta henkilökunnasta merkittävä osa kannatti esitettyä ratkaisua. Tosin heidän perusteet sille eivät olleet kovinkaan kunnialliset. Kannatuksen takana oli oman edun valiminen eli ”valtion varmaa leipää”, kuten eräs kollega minulle asian ilmaisi. Moni muu sanoi sen toisella tavalla, mutta ajatus oli sama. Peruste ei ole eettiseltä ja ammatilliselta näkökannalta kovinkaan korkeatasoinen. Toisaalta se on toki ymmärrettävä tässä raadollisessa maailmassa eikä yhtään hävettävämpi kuin heitä suurempien ”herrojen” ahneus. Vielä raadollisempaa asennetta osoittivat ne KHY:n työntekijät, jotka kannattivat ratkaisua mehevämpien palkintojen toivossa. Eikä toive heistä monenkaan kohdalla ollut suinkaan turha. Tuottavia virkoja löytyi uudesta organisaatiosta.
Vanha Wankeusyhdistys – Kriminaalihuoltoyhdistys on yli 130-vuotisine historioineen ja saavutuksineen painunut unohduksiin. Tuo unohtaminen on ollut paljolti tarkoituksenmukaisuutta ja ehkä osin, tosin varmaankin hyvin vähäiseltä osin, huonon omantunnon sanelemaa. Mutta ehkä joku vielä löytää, kuten Tapio Rautavaara aikoinaan laulussa ”Isoisän olkihattu”, ajan tomun alta pienen muisto tästä organisaatiosta ja saa hänet jopa ”laulamaan”? Sitä laulua odotellessa…
Reino Seppänen
Vierailu Vantaalla
Entisen kaivurin nykyinen elämä
( Kirjoitus työleirien Leiriposti lehden numeroon 2 / 1982)
| Työleiri on ollut monelle miehelle paikka, jonne on ajauduttu paremman puutteessa ja josta on lähdetty tulevaisuutta sen paremmin suunnittelematta. TVL laittaa antamaansa työtodistukseen ammatiksi kaivutyöntekijä. Sillä tuskin on paljon painoa työmarkkinoilla työpaikkaa haettaessa. Mutta onhan se kuitenkin ”tyhjää parempi”, kuten eräs kaivuri leiriltä lähtiessään totesi. Halua oman tilanteensa korjaamiseen ja asioiden järjestämiseen tuskin moneltakaan puuttuu, mutta todellinen eteneminen harvoin tapahtuu hyppäyksenomaisesti. Useimmiten tulevaisuuden rakentaminen leirillä jää hyvien aikomusten varaan tai paremmassakin tapauksessa kesken. Entisen elämäntavan imu on voimakkaampi. Mutta on myös niitä, joille leiristä on todella muodostunut välilaskupaikka, josta on tähyilty elämälle uutta suuntaa.
Leireillä miehiä tulee ja menee. Jotkin heistä palaavat takaisin, useampaankin kertaan. Toisista ei kuulu mitään lähdön jälkeen, joistakin taas ikäviä uutisia. Vuosien varrella on muodostunut myös melkoinen joukko ”peruskaivureita”, jotka pitävät enemmän tai vähemmän yhteyttä leiriin ja kalkkuihin (leirin työntekijöihin), soittelevat, käyvät kylässä. Muistaminen on mukavaa se lämmittää karun kalkunkin mieltä. Näitä ajatuksia pyöri mielessä ajellessani eräänä keväisenä päivänä Vantaan asuntokotiin tapaamaan entistä Padasjoen kaivuria Jukkaa. Olimme sopineet auton määräaikaishuollosta ja pienestä juttutuokiosta Leiripostia varten. Jukka tuli Padasjoen leirille loppusyksystä vuonna 1980. Leiriajasta tuli huomattavasti keskimääräistä pitempi, hän työskenteli Padasjoella kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Tämänkin jälkeen mies säilytti kontaktinsa leiriin ja kalkkuihin. Vuoroin on käyty vieraissa. Jukka pärjäili leirillä mukavasti. Hän hoiteli toverikunnan kanttiinia menestyksellisesti yli puoli vuotta. Vieläkin Jukka pitää nimissään kanttiinin epävirallista päivämyynnin ennätystä. Ja tästä hän ei malta olla myöskään muistuttamatta menneitä kertaillessamme. Jukan lähtö leiriltä oli suunniteltu. Mies kasvoi tämän vaiheen ohi. Vakituinen työpaikka piti saada siviilissä, samoin asunto. Ne olivat keväällä 1981 Jukan vähimmäistavoitteet. – Kopran Jaska hommas mulle paikan raskaskalustoasentajana, kertoo Jukka, jota tässä maailmassa ovat autot aina kiinnostaneet eniten. Asunto löytyi Vantaan asuntokodista. Työ suuren kuljetusliikkeen korjaamolla oli mieluista ja koulutusta sekä taipumuksia vastaavaa. Työsuhteen kestoksi muodostui sielläkin kahdeksan kuukautta. Jukka hankki itselleen uuden, paremmin palkatun paikan. Hän ryhtyi ajamaan urakalla jätepaperia Espoon ja Vantaan alueella. Tässä työssä hän viihtyi yli vuoden ja siirtyi vasta äskettäin uuteen työpaikkaansa suuren liikelaitoksen varastolle. Työpaikan vaihtoaan Jukka perusteli jälleen paremmalla palkalla mutta myös mielekkäämmällä työllä. Suuren firman tuomalla turvallisuudentunteella lienee osuutensa asiaan.
|
| Omaa leirillä oloaan Jukka arvosti lähinnä siksi, että se mahdollisti lähdön kotikaupungista ja irtautumisen entisistä kuvioista. Uusi juurtuminen pääkaupunkiseudulle ei kuitenkaan aivan vaikeuksitta sujunut;
– Ensi alkuun oli vaikeinta se, kun ei tuntenut täällä ketään muita kuin työkavereita. – Oletko jo nyt sopeutunut, vai haluaisitko muuttaa pois pääkaupunkiseudulta? – Kyllä nyt menee jo ihan hyvin. Täällä on hyvä se, ett täältä löytyy suhteellisen helposti työtä, Mun työpaikat on kaikki olleet hyviä, ei niissä ole ollut mitään moittimista, mutta mulla on aina ollut tavoitteena pyrkiä parempaan ja tähän mennessä se on onnistunutkin. Ainakin mun mielestä. – Miten olet kaavaillut tulevaisuutta tästä eteenpäin? – Oma asunto olis hyvä saada. Vantaan asuntokoti on kyllä hyvä paikka asua. Olosuhteet on olleet täällä parhaat missä mä olen asunut. Kaverit ovat olleet mukavia, samoin henkilökunta. Asukkaat on olleet pitkäaikaisia ja se on lisänny viihtyisyyttä. Oma asunto olis kuitenkin parempi ratkaisu. Sellasta on vain vaikee täältä löytää. – Entä naisasia? Onko avioituminen suunnitelmissa? – Miksei, myhäilee Jukka arvoituksellisesti, – Oman yrityksen perustaminen mulla on yhtenä haaveena tällä hetkellä. Mutta se vaatii vielä kypsyttelyä. Jukan vapaa-ajasta ja mikseipä elämänsisällöstä lohkaisee melkoisen osan auto ja kaikki siihen liittyvä. Miehellä on leirin jälkeen ollut kaksi henkilöautoa; Saab, tai Kajakki, niin kuin Jukka sitä kutsuu, sekä nykyinen Lada 1300. Tämän lisäksi hän huoltaa ja korjailee tuttaviensa autoja sekä lueskelee alan julkaisuja ja kirjallisuutta. – Sinulla tuntuu olevan homma handussa, miten kuutioit elämääsi ja tulevaisuuttasi? – Pitää olla sillain suunnitelmallinen, Pitäs ajatella pidemmälle kun yksi päivä eteenpäin. Ja sitt, jos jokin homma ei menekään eteenpäin niin kun on suunnitellut, ei saa antaa heti periksi. On voitettava itsensä, siinä kyllä järjestyy aika paljon. Hällä väliä -tyyli ei auta yhtään. – Olisiko sulla jotain kultaista neuvoa, kiteytynyttä opetusta? Sen mä olen oppinut, ettei ihminen voi saada kaikkea yhdellä kertaa. Hankintoja on tehtävä vähän kerrallaan, pikkuhiljaa. Tulojen mukaan siis. Mä esimerkiks tähtään parempaan autoon. Aina uudempaan ja muuten parempaan. Ja työkaluja ostelen näihin autohommiin. Jukka on saanut venttiilit säädettyä. Olemme nimittäin jutustelleet auton määräaikaishuollon yhteydessä. Äkkiä Jukka toteaa tuulettimen hihnan rikkinäiseksi. Hän kaivaa takakontista varahihnan ja vaihtaa sen rutiinilla. – Tästä olis voinut tulla melkonen riesa jollain metsätaipaleella. Oli hyvä, että huomattiin. Hihna on melkosen vaikeeta vaihtaa ulkona pimeessä tai sateella. Mutta ei tän vaihtaminen ole vielä mitään siihen verrattuna mitä Pösössä joutuu tekeen. Siihen kun vaihdat hihnan, niin tiedät mitä se on. Muuten, jos sulla menee tuulettajanhihna poikki, niin naisten sukkahousuista tekee hyvän väliaikaisen hihnan. Se vaan on huono juttu, jos ei satu emäntää oleen mukana. Onhan se vähän vaikeeta mennä kysyyn keneltäkään oudolta housuja lainaks. Jukka kiristää vielä jakopään ketjun. Sitten onkin vuodossa koeajo ja pullakahvit läheisellä huoltamolla. Niin ja tietenkin maksu- puolen hoitaminen. Kalkku saa raottaa lompakkoaan. Tosin kohtuullisesti, se myönnettäköön.
Reino Seppänen
|
Kuusi vuotta leirityötä
Kokemuksia työstä ja työn kehittämisestä
(Kirjoitus julkaistu KHY:n henkilökuntalehti KäHmY:ssä 6 / 1986)
Kriminaalihuollon perinteinen leiritoiminta on saamassa lopullisen päätepisteen. Työleirit ovat vielä muodollisesti olemassa, vaikka tosiasiallinen ja peruuttamaton muutos onkin jo tapahtunut. Tampereen leirillä tietyöt päättyivät vuoden 1985 lopussa. Tällä hetkellä leiri elää eräänlaista välitilaa. Toimintakeskuksen fyysisiä puitteita ei ole vielä rakennettu eikä siten leirin asiakasvahvuuttakaan kyetty nostamaan perustamissuunnitelman edellyttämälle tasolle. Toisaalta itse työtoiminta on uudenlaista, omaan tuotantoon perustuvaa kalustevalmistusta. Uutta ovat myös monet toimintamuodot, jos tilannetta verrataan aikaan viisi-kuusi vuotta sitten.
Yhdistyksen työleiritoiminta käynnistyi muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen Padasjoella 1980, tasan kuusi vuotta sitten. Nykytodellisuus on tyystin toinen. Takana on monivaiheinen ja mittavakin työn kehittämisen ja uusien toimintatapojen luomisen prosessi. Tämä työ jatkuu edelleen eikä sillä voida ajatella päätepistettä olevankaan niin kauan kuin KHY katsoo tarpeelliseksi työtoiminnan ylläpitämisen.
Leiritoiminta käynnistyi Padasjoella ilman riittävää ennakkosuunnittelua. Vanhoilta leireiltä se sai perintönä toiminnan yleispuitteet ja joukon toimintarutiineja. Kehittämistyön lähtökohtana olikin tietty työssä todettu umpikuja ja avuttomuus. Asiakkaat tulivat ja menivät leirillä eikä heidän tilanteessaan useinkaan näyttänyt tapahtuvan myönteistä kehitystä. Päinvastoin monasti oli havaitsevinaan elämän kääntymisen yhä jyrkempään syöksykierteeseen. Vaihtuvuus leirillä oli suurta, siellä ei viihdytty. Alkoholinkäyttö, yleinen levottomuus, rikollisen elämäntavan vetovoima, yhteisön vetovoiman vähyys, työn aliarvostus mm. työnjohdon taholta ja asiakkaidemme halveksuminen jopa ihmisinä loivat leirille ilmapiirin, jota ei sitkeinkään mies pitkään kestänyt. Niinpä keskimääräinen leirilläoloaika vuonna 1980 jäi pitkälti alle kahden kuukauden. Sen sijaan asiakkaiden pääluku oli kunnioitettavan korkea, olihan leiri tuolloin 40-paikkainen.
Työn kehittämisen käytäntö ei suinkaan ole ollut vaivatonta ja suoraviivaista. Puuhun oli kuitenkin noustava tyvestä. Erilaisten keskustelujen ja selvitysten avulla pyrittiin työn ja toimintakentän hahmottamiseen. Ensimmäiset asetetut tavoitteet koskivat leirin normiston luomista, työn sisällöllistä kehittämistä sekä rakenteellisella tasolla vaihtoehtojen kehittämistä TVL:n yhteistyölle. Toiminnan organisoinnin välineeksi kehittyivät henkilökuntakokous, leirikokous ja työleirin toverikunta. Näiden sisäänajo käytäntöön osoittautui pitkälliseksi prosessiksi. Nopeammin toiminnalliseksi käytännöksi muodostui henkilökuntakokous. Siitä kehittyi tärkein väline leirin työn järjestämisessä ja kehittämisessä. Leirikokouksen ja toverikunnan rooli ja status vahvistuivat vasta vuosien kuluessa sellaisiksi, miksi ne alunpitäenkin suunniteltiin. Etenemistä hidastivat ennakkoluulot ja asiakkaiden nopea vaihtuvuus. Leirikokousten pito ja toverikunnan pyörittäminen ovat olleet kokonaan leiriläisten vastuulla vuodesta 1984 lähtien. Viime vuonna toverikunta muuttui yhdistykseksi Klubi 85.
Hyvin nopeasti havaittiin, että työn kehittäminen vaatii myös opiskelua ja toereettista ymmärtämistä. Ratkaisuksi nousivat itseopiskelu ja erilaiset keskusteluyhteydet. Hedelmälliseksi osoittautui työhön liittyvän tieteellisen keskustelun seuraaminen. Eräiden työntekijöiden henkilötason yhteydet yliopistoihin ja joihinkin tutkijoihin avasivat tuoreita näköaloja ajankohtaiseen kotimaiseen ja ulkomaiseen keskusteluun. Tämä oli jo sellaisenaan omiaan lisäämään motivoitumista työhön ja innostusta asioihin paneutumiseen. Monet uudet ajatukset ja aiheet kulkeutuivatkin työyhteisöön tätä kautta. Ajan kuluessa yhteydet Tampereen yliopistoon tiivistyivät yhteistyön tasolle. Vuonna 1983 päästiin sosiaalipsykologian laitoksen kanssa sopimukseen pro gradu -tutkielman tekemisestä Tampereen leiriltä. Opiskelijat Marjo Ahonen ja Ansa Heinonen saivat työnsä valmiiksi kesällä 1984. Myöhemmin saatiin mm. eräiltä tutkijoilta arvokkaita kommentteja toimintakeskuksen perustamissuunnitelmaan. Yhteistyö jatkuu tälläkin hetkellä leirin työnohjausprosessin kautta. Sitä koordinoi Tarja Pösö sosiaalipolitiikan laitokselta.
Työn kehittämisen ja sen teoreettisen haltuunoton kannalta keskeinen vaikutus on ollut Lahden ja Tampereen leirien välisellä keskustelulla. Varsinainen tulos on kiteytynyt paljolti tässä prosessissa. Eri yhteyksissä tapahtunut ajatustenvaihto ja kirjallisen materiaalin tuottaminen on monella tapaa vaikuttanut kummankin leirin käytäntöjen muotoutumiseen ja tavoitteiden asettamiseen. Tämän tason keskusteluyhteyksiä on toki ollut muihinkin KHY:n yksikköihin, mutta ei kuitenkaan säännöllisesti.
Leirityön selkiyttämisessä päädyttiin työn tematisoimiseen neljään eri alueeseen. Ensimmäinen lohko sisältää varsinaisen asiakastyön. Tämä alue on jaoteltavissa asiakaskohtaiseen ja yhteisölliseen sosiaalityöhön sekä valvontaan. Toinen lohko käsittää kaikki ulkopuoliset kontaktit eri yhteistyötahoihin ja sidosryhmiin. Kolmannen lohkon muodostaa suunnittelu- ja kehittämistyö. Neljäs alue taas koostuu itse työn ja käytännön elämän kannalta välttämättömien ulkoisten puitteiden kunnossa pitämisestä eli toimistorutiineista ja miljöön huollosta. Viidenneksi alueeksi on nyt muodostumassa osallistuminen toimintakeskuksen työprosessiin esimerkiksi myynnin, markkinoinnin, perehdyttämiskoulutuksen jne. kautta. Tematisoidut työalueet on pyritty saamaan hallintaan erilaisia työkulkuja ja rutiineja kehittämällä .
Tampereelle perustettiin vuonna 1983 lastulevypohjaisia kalusteita tuottava puusepänverstas. Eräiden vaiheiden jälkeen siellä aloitettiin normaaliin palkkatyöhön perustuva tuotanto. Nopeasti osoittautui, että aikoinaan omaksuttu periaateratkaisu ja toimintalinja olivat myös käytännössä kantavia. Näyttää myös siltä, että valittu ala, tilauspohjainen kalustetuotanto on tarkoitukseen sopiva. On nimittäin olemassa riittävä markkinarako jopa kasvua ajatellenkin. Tällä hetkellä Mellam on toiminimenä lyönyt itsensä läpi Tampereen markkina-alueella.
Asiakastyön päämääriä ajatellen kalustevalmistus on myös sopiva. Työ on rasittavuudeltaan kohtuullista eikä kovin likaistakaan sisätyötä. Monasti asiakkailtamme löytyy kokemusta vastaavanlaisesta työstä rangaistuslaitoksista. Työn tulos on helposti näkyvissä ja oman työpanoksen osuus tuotteen valmistuksessa hyvin miellettävissä.
Työ ei sellaisenaan tuo automaattisesti väliaikaisuuden tuntua, kuten esimerkiksi aikaisempi TVL:n tietyö. Useat miehet ovat todenneet työn kiinnostavaksi ja sellaiseksi, että se tarjoaa mahdollisuuden yhä vaativampiin työsuorituksiin. Koulutusmahdollisuudet alalla ovat olemassa ja työllisyysnäkymät tyydyttävät ainakin tällä hetkellä. Koulutuksen ja jatkosijoittamisen osalta onkin jo avautunut lupaavia yhteistyönäkymiä.
Nykyinen tilanne on merkinnyt rajua muutosta normaalien työsuhteiden suuntaan. Tämä on tapahtunut oman työn kunnioituksen kasvun myötä ja toisaalta luonnollisena samaistumisena työhön, ammattiin ja työnantajaan. Käytännössä on tietoisesti pyritty välttämään Kriminaalihuoltoyhdistyksen tai Tampereen työleirin mainitsemista Mellamin yhteydessä. Mellamin työntekijä ei ole kriminaali vaan yhteiskunnalle tärkeä ja välttämätön henkilö, kalusteita valmistava puuseppä.
Palkkatyöläisen identiteetin vahvistaminen on kuitenkin se mihin pyritään ja mihin toiminta pitkälti nojaa. Siksi on tärkeää, että mies samaistuu arvostettuun (= markkinoilla itsensä läpilyöneeseen) työnantajaan. Tärkeää on myös yhtäältä me-hengen kasvattaminen ja toisaalta kiinnostuksen siirtyminen niihin kysymyksiin (esimerkiksi palkkaus ja työehtoasiat), joissa tavallisen palkkatyöläisen mieli askartelee. Oikean orientaation mahdollistamiseksi ja ammatillisten valmiuksien kehittämiseksi on välttämätöntä siirtyä käytännössä normaaleihin henkilöstöhallinnon menetelmiin. Niinpä leirien aikaisemmat tuloryhmät muutetaan päivän kestäväksi perehdyttämiskoulutukseksi. Työnopastus systematisoidaan ja nykyistä työpaikkakoulutusta jatketaan.
Työ määrittää aina tekijänsä omaa motivaatiota siihen. Tietyössä ja parakkimajoituksessa jo sinänsä on väliaikaisuuden leima. Kaappeja ja hyllyjä sen sijaan tarvitaan maailmassa aina. Lisääntynyt motivaatio on näkynyt leirillä mm. siinä, että kiinnostus asumistason nostamiseen on kasvanut. Tämä siitä huolimatta, että asuminen omassa vuokra-asunnossa on monta kertaa kalliimpaa mitä leirillä. Siirtymistä leirin ulkopuolelle onkin rohkaistu ja tuettu monella tapaa. Asunnon hankkimisessa on avustettu. Tukiasuntotoiminta on myös aloitettu ja sitä on tarkoitus laajentaa. Leiri on silti säilynyt eräänlaisena tukikohtana pois muuttaneille. Osin tähän on olemassa selvät käytännöllisetkin syyt. Vaatteiden peseminen ja kuivaus, sauna ja suihku, lehdet ja televisio. Toisaalta leirin merkitys taas näyttää vähenevän sitä mukaan kun konkreettiset elinolot paranevat ja valmiudet normaaleihin sosiaalisiin suhteisiin kypsyvät.
Tampereen leirin keskimääräinen leirilläoloaika oli vuonna 1985 likipitäen neljä kuukautta. Mellamin työntekijöillä se oli kuitenkin yli seitsemän kuukautta. Padasjoen leirillä vastaava tunnusluku oli kaksi kuukautta vuonna 1981. Luvut lukuina. Niillä ei sellaisenaan ole suoraa vertailukelpoisuutta. Työn tuloksellisuuden mittaaminenhan on sosiaalityössä melkoisen vaikeaa ja monen mielestä jopa turhaa. Erilaisten ihmisten muuttaminen vertailukelpoisiksi tunnusluvuiksi on vähintäänkin ongelmallista. Kehityskulkujen seuraaminen ja kehityksen ymmärtäminen nousee aivan eri tasolta. Kokemuksesta. Mielestäni psykologi Totte Vaden totesikin osuvasti hiljattain Tampereen työleirin työnohjaustilaisuudessa: ”Kokemus tulee vain sillä, että ymmärtää teoreettisesti mitä on tapahtunut”.
Reino Seppänen
Tampereen toimintakeskuksen uusi aluevaltaus:
TYKO-kursseja KHY:n asiakkaille
(Kirjoitus julkaistu KHY:n henkilökuntalehti KäHmY:ssä 2 / 1992)
Tampereen toimintakeskus järjestää vuoden 1992 aikana yhteistyössä työvoimaviranomaisten kanssa kolme Kriminaalihuoltoyhdistyksen asiakkaille tarkoitettua työelämään ja koulutukseen valmentavaa kurssia. Yhteistyön jatkamisesta myös vuoden 1993 puolella on jo alustavasti sovittu. Tyko-kurssien järjestäminen on osa toimintakeskuksen kehittämisprojektia. Aloite koulutuksen aloittamisesta on lähtenyt Tampereen toimintakeskuksesta. Se sisältyy myös eräänä esityksenä äskettäin työnsä päättäneen toimintakeskuksen kehittämistä pohtineen työryhmän loppuraporttiin.
Vuoden 1992 aikana järjestettävät kurssit on tarkoitettu ensisijaisesti seitsemän eteläisimmän työvoimapiirin alueella asuville rikoksiin syyllistyneille henkilöille. Hämeen työvoimapiirin kanssa solmittu sopimus kattaa siten Hämeen, Satakunnan, Kymen, Uudenmaan, Turun, Vaasan ja Keski-Suomen työvoimapiirit. Tampereen toimintakeskus toimii koulutuksen järjestäjänä, jolta Hämeen työvoimapiiri on ostanut kurssit. Nämä TYKO-kurssit ovat työvoimapoliittista koulutusta ja niille pääsemisen edellytyksenä on se, että hakija on työkykyinen ja työhaluinen. Kurssilaisia koskee normaali työvoimapoliittisen koulutuksen koulutustuki ja ylläpitokorvaukset. Vaikka koulutus onkin työvoimaviranomaisten ostamaa on siitä tiedottamisessa ja potentiaalisten hakijoiden ohjaamisessa keskeinen merkitys KHY:n aluetoimistojen työntekijöillä, kuten myös vankiloiden opinto- ja sosiaaliohjaajilla. Kurssivalinnoista vastaa Tampereen työvoimatoimisto.
Kokemus perustana
Kurssin suunnittelussa on lähdetty siitä kokemuksesta ja tietämyksestä, joka toimintakeskuksen henkilökunnalle on karttunut vuosien varrella asiakaskuntamme työllistämiseen ja ammatilliseen koulutukseen liittyvistä ongelmista, kertoo toimintakeskuksen johtaja Sampo Järvelä. Asettamiemme tavoitteiden saavuttamiseksi pyritään kunkin kurssilaisen osalta yksilöllisiin, räätälöityihin ratkaisuihin. Koulutuksessa painotetaan kognitiivisen oppimisen menetelmiä ja pyritään mahdollisimman pitkälle välttämään koulumaisuutta. Kukin kursseista on normaalin TYKO-kurssin mittainen eli 12 viikkoa. Oppilas voi lopettaa opiskelunsa aikaisemminkin, sillä edellytyksellä, että kurssin tavoitteet on saavutettu. Toisaalta taas koulutusaikaa voidaan jatkaakin, mikäli normaali kurssiaika ei jostain syystä riitä jonkin osallistujan kohdalla kurssin tavoitteiden saavuttamiseksi. Sampo Järvelän mukaan asiakkaiden tarpeista lähtevä räätälöinti näkyy myös kurssin oppisisällöissä: ”Olemme lähteneet siitä, että asiakkaamme muodostavat sellaisen erityisryhmän, jolle perinteinen opetus ja koulunkäynti muodostaa ylivoimaisen kynnyksen koulutukseen hakeutumiselle. Tässä mielessä yritämme välttää tavallisten TYKO-kurssien opetustapaa. Tämä heijastuu toisaalta myös oppisisältöihin.”
Elämänhallintaa
Omassa kurssiohjelmassamme ei ole TYKO-kurssille tyypillistä jakoa ammatti- ja yleisainesiin. Olemme lähteneet siitä, että varsinainen opetus jakautuu työelämään valmentavaan opetukseen ja toisaalta elämänhallinnan lisäämiseen keskittyvään opetukseen. Viimeksi mainittu alue on tarkoitus hoitaa itseohjautuvien pienryhmien muodossa, osin freireläisiin ajatuksiin nojautuen. Tämä elämänhallinnan lisäämiseen tähtäävä opiskelu kestää koko kurssin ajan, siten että työharjoittelussa työviikon pituus on neljä päivää. Perjantai käytetään pienryhmien työhön sekä liikuntaan. Varsinainen työelämään valmentava koulutus paikantuu kurssin alkupuolelle.
Työharjoittelussakin vaihtoehtoja
Kuhunkin TYKO-kurssiin sisältyy työharjoittelua, joka muodostaa lähes kolmesataa tuntisena kokonaisuutena suurimman osan kurssin sisällöstä. Työharjoittelupaikkoja on alustavasti hankittu jo seitsemän ja ne kattavat useita eri aloja. Osalla on mahdollisuus harjoitteluun toimintakeskuksen omalla tehtaalla eli Mellam-tilauskalusteella. Jokaisen toiveet työ- harjoittelupaikan suhteen pyritään ottamaan mahdollisimman pitkälle huomioon.
Kouluttajina henkiökunta
TYKO-kurssit toteutetaan Tampereen toimintakeskuksen tiloissa ja yhteen asuinrakennuksista on pienellä remontoinnilla kunnostettu koulutustilat ryhmätyöhuoneineen. Kouluttajina kurssilla toimii Tampereen toimintakeskusen henkilökunta. Osalla henkilökuntaa on aikaisempaa opettajakokemusta, mutta tämä ei Sampo Järvelän mukaan ole kuitenkaan pääasia. Tärkeintä hänen mielestään on, että toimintakeskuksen henkilökunta tuntee paremmin kohderyhmänsä ja sen erityisongelmat kuin parhaimmankaan kurssikeskuksen opettajat.
Soitellen ei kuitenkaan sotaan lähdetä, sanoo Sampo Järvelä. Tämä koulutus on meillekin oppimisen paikka ja sitä se on etenkin tämän ensimmäisen kurssin osalta. Pyrimme hyödyntämään siitä saadut kokemukset jatkossa mahdollisimman hyvin. Kurssi-suunnitteluun on koko henkilökunta panostanut paljon ja voidaan sanoa, että aikataulussa on pysytty. Opetussuunnitelmat jokaisen kouluttajan omalta vastuualueelta ovat valmistumassa ja niitä päästään hiomaan yhteispalaverissa 19. helmikuuta. Hiljattain toimintansa päättänyt toimintakeskuksen kehittämistä pohtinut työryhmä asettui loppuraportissaan puoltamaan Tampereen toimintakeskuksen kehittämistä koulutusta ja työkuntoi- suustutkimuksia tarjoavaan suuntaan.
Oppisomimuskoulutus säilyy tarjonnassa
Aikaisemmin Tampereen toimintakeskuksella on ollut yhteensä neljä oppisopimuskoulutuspaikkaa, joista kaksi konepuusepän ja kaksi penkkipuusepän ammattiin valmistavaa paikkaa. Tämä alue tulee vastakin säilymään toimintakeskuksen koulutustarjonnassa. Oppisopimuskoulutuksen ongelmakohdan on muodostanut koulutukseen sisältyvät lähiopetusjaksot, jotka on käytävä Lahdessa. Tämä on muodostunut useille kyseisen koulutuksen aloittaneelle varsinaiseksi kompastuskiveksi. Jatkossa pyritään tämäkin koulutus saamaan lähemmäksi toimintakeskusta.
Ensimmäinen kurssi maalikuussa
Tampereen toimintakeskuksen ensimmäinen TYKO-kurssi alkaa 9.3.1992 ja hakuaika sille päättyy 10. helmikuuta. Kurssille hakeudutaan työvoimatoimiston kautta normaali kurssihakemus täyttämällä. Valintapäätöksen kurssille pääsemisestä tekee Tampereen työvoimatoimisto, jolle myös kurssihakemus osoitetaan.
Koulutustuki
Valituksi tullut voi hakea koulutustukea ja muita etuuksia. Koulutusaikaisia etuuksia on haettava kirjallisesti. Työttömyyskassan jäsenet hakevat etuuksia omalta työttömyyskassaltaan. Muut kotipaikkansa kansaneläkelaitoksen paikallistoimistolta. Koulutustukea maksetaan enintään viideltä päivältä viikossa. Koulutustuki muodostuu perusosasta, lapsikorotuksista ja työttömyyskassojen jäsenille maksettavasta ansio-osasta. Perusosa on työttömyyspäivärahan suuruinen (116 märkää päivässä). Koulutustuki on veronalaista tuloa. Asuminen Tampereen toimintakeskuksessa on maksutonta ja
ruokailukustannusten korvauksena opiskelijalle maksetaan 25 tai 31 markkaa päivältä. Kerran kuukaudessa maksetaan matka kotipaikkakunnalle. Opiskelijalle, joka käy koulutuksessa asuinpaikkakunnaltaan, maksetaan päivittäisistä matkoista syntyneet kustannukset.
Reino Seppänen
Asiakkaasta opiskelijaksi
(Käytetty puheenvuoro Tampereen toimintakeskuksen Valtti-projektin päätyttyä)
Valtti-projektin keskeisin palvelutarjonnan elementti on ollut ohjaavana työvoimakoulutuksena toteutettu Avainkurssi. Tämä näkyy mm. siinä, että avainkoulutuksen opiskelijapäivät ovat kaikista asiakaspäivistä kolme neljäsosaa. Projektin tuloksia voidaan arvioida ja pohtia monesta näkökulmasta. Sosiaalityön kannalta on mielenkiintoista kuitenkin miettiä mitä Valtti-projektin ohjaavaan koulutukseen liittyvä opetus on tarjonnut menetelmänä elämänmuutosta miettiville ja sitä tekeville lainrikkojille. Oma jännite syntyy myös siitä, että käytännön opetustyötä ovat avainkurssilla toteuttaneet toimintakeskuksen sosiaalityöntekijät. Tämä ei sinäänsä ole uutta sillä ohjaava työvoimakoulutus tuli Valtti-projektiin Tampereen toimintakeskuksessa jo aiemmin käytössä olleena työtapana. Toimintakeskuksen lisäksi opetus on välineenä ollut jossakin määrin käytössä toisaallakin kriminaalihuollossa sekä vankeinhoidossa. Myös muualla se on aika ajoin putkahtanut välineeksi sosiaalityön työkalupakkiin. Oma mielenkiintonsa sisältyy myös siihen onko esimerkiksi Valtti-projektissa opetuksesta saadut kokemukset siirrettävissä muuhun sosiaalityöhön.
Sosiaalityön ja opetuksen suhdetta pohdittaessa on syytä lyhyesti määritellä, mitä näillä käsitteillä ymmärretään. Sosiaalityön päämääräksi voidaan yksinkertaisesti todeta asiakkaan auttaminen selviytymään elämässä. Käytännössä se merkitsee hänen itsenäisen toimintakyvyn parantamista resursseja lisäämällä. Opetusta taas voitanee kuvata suunnitelmalliseksi toiminnaksi, jonka avulla yksilön kehitystä pyritään edistämään asetettua tavoitetta kohti. Opetuksen ja kasvatuksen välille laitetaan usein hyvin yhtäläisyysmerkit. Toisaalta opetus voidaan ymmärtää myös tietojen ja taitojen lisäämisenä. Se voi olla myös arvojen ja perinteiden välittämistä.
Lainrikkoja asiakkaan tai palkkatyöläisenä
Tampereen toimintakeskuksen ja sen edeltäjien historia voidaan jakaa karkeasti kolmeen kauteen: 1. Työleirien aikakausi alkoi Padasjoen työleirin synnystä kevättalvella 1980 ja päättyi Tampereen työleirin lopettamiseen vuoden 1986 lopussa. 2. Toimintakeskuksen syntyminen vuonna 1987 aloitti vaiheen, jolloin toimintastrategiana oli lainrikkojien kiinnittäminen yhteiskuntaan palkkatyön kautta. Tämä vaihe päättyi koko yhteiskuntaa järkyttäneeseen ja kasinotalouden synnyttämään lamaan 1991. 3. Koulutus on uusin jakso toimintakeskuksen aikana ja se avalittiin toimintalinjaksi vuonna 1992. Toiminta käynnistyi tuolloin ohjaavalla työvoimakoulutuksella ja laajeni kohta myös ammatilliseen työvoimakoulutukseen, kun toteutettiin ensimmäinen puutekniikan mekaanikon koulutus yhdessä Hervannan ammattioppilaitoksen kanssa. Ennen Valtti-projektin alkua oli toimintakeskuksessa toteutettu jo 17 avainkurssia. Kurssien kesto oli tuolloin pituudeltaan kolme kuukautta.
Työleirien aikaan leirille tullut lainrikkoja oli puhtaasti perinteinen kriminaalihuollon asiakas. Hänellä oli joukko ongelmia, mm. rahattomuus ja asunnottomuus, joita pyrittiin ratkomaan tarjoamalla työtä, asunto ja tukea muuhun selviämiseen. Toimintakeskuksen syntyessä asiakkaasta pyrittiin tietoisesti tekemään Mellam-tilauskalusteen palkkatyöläinen. Toimintakeskukseen rekrytoitunut lainrikkoja ei kuitenkaan tullessaan kadottanut menneisyyttään eikä ongelmiensa reppua. Näitä ongelmia oli edelleenkin työstettävä perinteisessä sosiaalityöllisessä suhteessa. Tämä tapahtui niin yksilöllisissä asiakastapaamisissa kuin asiakkaan sekä hänen viranomaisverkoston käsittävissä palavereissa. Uusi elementti oli tuo palkkatyöläisyys, joka lisäsi lainrikkojan itsetuntoa ja käytännössä pidensi asiakassuhteiden kestoa hyvinkin paljon. Mielenkiintoista oli myös se, että esimerkiksi päihdeongelmaa jouduttiin nyt käsittelemään kahdestakin näkökulmasta; yhtäältä työelämän käytäntöihin liittyvänä hoitoonohjauksena ja toisaalta perinteisen sosiaalityön näkökulmasta.
Koulutustoiminnan käynnistyminen
Opetus toimintakeskuksen keskeisenä työmuotona teki läpimurtonsa vuonna 1992. Aivan uutena muotona opetus ei kuvaan kuitenkaan tullut. Koulutustoiminta ja opetus menetelmänä olivat olleet työyhteisön keskusteluissa esillä jo vuosia aikaisemmin, mutta tuolloin voimassa ollut koulutusmonopoli esti ajatusten käytännön toteuttamisen. Oppisopimustoimintaa oli toimintakeskuksessa ollut joitakin vuosia. Se ei tuolloin, järjestelmästä johtuen, kuitenkaan tuottanut tulosta. Opetuksen kaltaisia elementtejä oli niinikään käytetty ryhmätoimintana ja ryhmätyöskentelynä aikaisemmin niin työleireillä kuin toimintakeskuksessa. Työleireillä oli ollut myös jonkin verran opintokerhotoimintaa. Toimintakeskuksessa oli Mellam-tilauskalusteen uusille työntekijöille perehdyttämisryhmiä, joissa työhön ja toimintakeskuksen käytäntöihin perehdyttäminen toteutettiin hyvin opetuksenomaisesti.
Ohjaavan työvoimakoulutuksen ajatusta aikoinaan pohtiessamme jouduimme suurten periaatteellisten kysymysten eteen. Ongelman voisi kiteyttää lauseeseen: Mistä tässä toiminnassa on kyse? Nämä kysymykset ratkesivat hyvin pitkälle sitä kautta, kun mietittiin mihin tällä toiminnalla tähdätään. Näimme, että kyseessä oli yksilön toimintakykyä lisäävä ja hänen selviytymistä edistävä työtapa. Totesimme myös, että tässä työtavassa voidaan ottaa käsiteltäväksi helposti niitä asioita, jotka tosiasiassa aiheuttavat asiakkaan syrjäytymistä ja rikolliseen alakulttuuriin kiinnittymistä. Avainkurssin kokonaisuus muodostuikin jo alusta lähtien erilaisista teema-alueista. Näitä olivat: elämänhallintaan liittyvät teemat, työelämäteemat, ATK, liikunta, yhteinen toiminta ja työharjoittelu. Avainkurssien sisältö on siis alusta lähtien ollut lainrikkojia varten räätälöityä. Teemojen opetussuunnitelmat perustuivat toimintakeskuksen asiakastyöstä saatujen aikaisempien kokemusten pohjalle.
Opettajankoulutuksella lisää taitoja opetustyöhön
Vuoden 1992 aikana toimintakeskus käynnisti yhdessä Tampereen sosiaalialan oppilaitoksen kanssa kaksivuotisen ammatillisen keskiasteen opettajankoulutusprojektin. Tuon projektin yksi oleellinen tuotos oli, työntekijöiden opettajanpätevyyksien lisäksi, uudelleen työstetty avainkoulutuksen opetussuunnitelma. Tämänkin jälkeen opetussuunnitelmaa on jatkuvasti jouduttu kehittämään kertyneiden kokemusten ja muuttuneen tilanteen johdosta. Näin tapahtui myös Valtti-projektin aikana. Tästä huolimatta opetussuunnitelman keskeiset lähtökohdat ovat pysyneet ennallaan. Ne ovat: muutostyöskentely, ihmisenä kasvaminen ja työelämään ohjaaminen.
Mitä avainkurssi voi tarjota lainrikkojalla?
Avainkurssi tarjoaa sosiaalityön näkökulmasta monta erilaisten keinoa, joiden avulla opiskelijoiden selviytymistä vastaisessa elämässä voidaan parantaa. Avainkurssi antaa sinällään jo areenan käsitellä lainrikkojien ongelmia ilman yksilöivää tai syyllistävää piirrettä. Asioita voidaan ottaa esille esimerkkien kautta tai puhua niistä yleisellä tasolla. Niinpä hyvinkin vaikeita asioita voidaan työstää, kun ne projisoidaan johonkin kuvitteelliseen henkilöön. Esimerkiksi olemme role playing -menetelmällä toteuttaneet ratkaisujen etsintää kuvitteellisiin tapauskertomuksiin ’’Elämä hallintaan?” ja ’’Talous tasapainoon” -teemoissa (Yrjön tarina ja Antin ratkaisu). Se intensiivisyys, joilla näihin tehtäviin yleensä paneudutaan, kuvastanee itse asian tärkeyttä opiskelijoille. Vaikeaa ei ole myöskään uskoa, etteikö esimerkkitapausten ja oman elämän analogiaa useimmiten ymmärrettäisi.
Esimerkkitapausten, lehtiuutisten ja muun vastaavankaltaisen materiaalin käyttö ei estä opiskelijoiden omien kokemusten ja yksilöllisten ongelmien tuomista mukaan keskusteluun. Yleensä näin tapahtuukin, kun ryhmä on todettu riittävän turvalliseksi. Ryhmässä opiskelijat voivat havaita, että toisillakin on ratkaistavanaan samankaltaisia ongelmia. Opiskelijaryhmässä käyty keskustelu ja ryhmän kokemukset voivat toimia toisille opiskelijoille ratkaisumallien tarjoojina, mutta myös terapeuttisena tukena. Toisten ratkaisutavat ja onnistuneet kokemukset puhkovat aukkoja näköalattomuuden muuriin.
Avainkurssin opetussuunnitelma tarjoaa systemaattisen tavan nostaa vuorollaan pöytään ne kysymykset ja asiat, joiden keskellä opiskelijat ovat joutuneet elämään, turhautumaan ja vajoamaan passiivisuuden suohon. Kyse on siis siitä, että tietyt asiat käydään läpi jokaisella kurssilla, vaikka itse käytännön toteutus voikin vaihdella suuresti, kurssista ja kurssilaisista riippuen. Avainkurssin teemojen oleellinen sisältö on tietysti uuden tiedon välittäminen ja sen kytkeminen opiskelijan aikaisempaan tietämykseen.
Lainrikkoja opiskelijana
Avainkurssilla lainrikkoja profiloituu opiskelijana ei kriminaalihuollon asiakkaana. Opiskelijana hänellä on selkeitä päämääriä. Yksi niistä on saada kurssi suoritettua kahden kuukauden kuluessa. Muita tavoitteita alkaa kehittyä itse kurssin aikana. Avainkurssilla opiskelijan kanssa laaditaan mahdollisimman konkreettinen tavoitesuunnitelma. Se koskee asumista, koulutusta, työtä, rikoksia ja niiden seuraamuksia, taloutta, perhe-ja ystävyyssuhteita, vapaa-aikaa sekä päihdekäyttöä.
Opiskelijana oleminen muuttaa myös valtasuhdetta: opiskelija ei ano saadakseen jotakin, vaan tekee ja toimii sen eteen. Hänellä on oikeus saada opiskelijan statuksen kautta paljonkin. Opiskelija saa opetusta, teoreettista ja konkreettista tietoa sekä taitoja, esimerkiksi tietokoneen käytön hallintaan 35 tuntia. Mutta hänellä on myös oikeus saada opiskeluun liittyviä etuuksia; työmarkkinatukea ja ylläpitokorvausta. Ne, samoin kuin asunto toimintakeskuksessa ovat konkreettisia houkuttimia avainkurssille tulolle. Koska opiskelu avaa myös näköaloja, opiskelija saa visioita ja toiveita tulevaisuudesta.
Kaiken kaikkiaan kyse on siitä, että opetus murtaa perinteistä työntekijä – asiakas asetelmaa. Avainkurssilla tämä työntekijä – asiakas asetelma syvenee ja osapuolien suhde saa uusia ulottuvuuksia. Usein myös heidän keskinäinen luottamus kasvaa. Ainakin työntekijän tietämys ja ymmärrys opiskelijan tilasta lisääntyy. Yksittäisen asiakkaan tilanne nähdään paremmin ja tämän vahvuudet sekä heikkoudet konkretisoituvat paremmin.
Jonkin menetelmän tuloksellisuutta on mahdollista arvioida vaikuttavuuden kautta. KHY:n työleirin / toimintakeskuskuksen palkkatyöllistämisen aikakaudesta on tutkimuksellista näyttöä Tapio Kuurteen lisensiaattityössä. Koulutuksen aikakaudelta mitään seurantaa ei valitettavasti vielä ole tehty. Toimintakeskussuhteiden kestossa on tapahtunut pitenemistä, mutta se ei sinällään merkitse kovinkaan paljoa. Toisaalta on tapahtunut myös kohderyhmässä oleellinen muutos päihdekäytön vaikeutumisena. Tämä murros ajoittuu vuosiin 1994 – 1995, jolloin huumeiden käyttäjät räjähdysmäisesti yleistyivät toimintakeskuksen asiakaskunnassa. Arviointia voidaan tehdä myös yksilötapa- usten kautta. Valtti-projektissa oli mukana muutamia henkilöitä, jotka olivat olleet toimintakeskuksessa palkkatyön istämisen aikakautena. Näistä kolme oli ollut pariinkin otteeseen. Sattuma tai ei, kaikkien kolmen kohdalla toimintakeskussuhteet päättyivät nyt hallitusti ja avainkurssi tuli suoritetuksi.
Esimerkkitapaukseksi voidaan ottaa vuonna 1960 syntynyt päihdeongelmista kärsinyt ja viimeksi taposta lusinut ”Matti”. Hän oli ollut kaksi kertaa aikaisemmin toimintakeskuksessa vuosina 1987 ja 1988, jolloin toi- mintakeskussuhteiden kestoiksi muodostui neljä (4) vuorokautta ja toisella kerralla 17 vuorokautta. Matin viimeisin kerta alkoi syksyllä 1997 avainkurssilla ja jatkui yksilöllisenä työharjoitteluna toimintakeskuksen ruokalassa. Siirtyminen ammatilliseen koulutukseen, silloiseen ravintotalouden perustutkintoon, ei onnistunut taloudellisten vaikeuksien ja perheongelmien vuoksi. Toimintakeskussuhteen kestoksi muodostui kuitenkin 120 vuorokautta. Matti itse on ollut ylpeä suorituksestaan ja pitänyt yhteyttä toimintakeskukseen lähtönsä jälkeenkin. Hän on miettinyt eri mahdollisuuksia palata, mutta elämäntilanne ja voimavarat eivät ole siihen toistaiseksi riittäneet.
Opetus ei korvaa yksilöllistä asiakastyötä
Opetus voi toimia käytännön sosiaalityössä vain yhtenä välineenä. Se ei voi sellaisenaan korvata yksilöllistä asiakassuhdetta. Yksilötyö on edelleenkin asiakassuhteen oleellisin ja tärkein elementti. Myös kohderyhmällä on sosiaalityöllisiä tavoitteita sisältävässä opetuksessa keskeinen merkitys. Opetus sopinee ehkä parhaiten tiettyjen erityisryhmien, kuten lainrikkojien, kohdalla tehtävään sosiaalityöhön. Toisaalta sitä voinee käyttää myös jonkun yksittäisen asian tai asiakokonaisuuden, esimerkiksi vaikkapa asumistaitojen, henkilökohtaisen taloudenpidon tai sosiaalisten taitojen kehittämiseen.
Kohderyhmällä on keskeinen merkitys myös opetusta suunniteltaessa ja mietittäessä mitä opetusmenetelmiä voidaan käyttää, että opetukselle asetetut tavoitteet kyetään saavuttamaan. Avainkurssien kohdalla opetusmenetelmien valinnalla on ainakin ollut suuri merkitys. Jo ohjaavan koulutuksen alusta lähtien oletuksena oli frontaaliopetuksen sopimattomuus tälle kohderyhmälle. Tästä huolimatta ensimmäiset kurssit vuonna 1992 olivat liian opettajakeskeisiä. Siitä lähtien avainkurssin kehittäminen onkin tapahtunut toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä lisäämällä. Tärkein opetustapa on ryhmässä käydyt opetuskeskustelut, joita monesti edeltää luentomuotoiset lyhyet alustukset. Muita käytettyjä menetelmiä ovat role playing, yksilötehtävät, paritehtävät, ryhmätyöt, piirtäminen, kirjoittaminen, itsearvioinnit, demonstratiot, videot, tutustumiskäynnit, retket ja ATK:n käyttö apuvälineenä.
Valtti-projektinkin kokemuksen perusteella voidaan todeta, että opetussuunnitelmaa on jatkuvasti suhteutettava kohderyhmässä tapahtuviin muutoksiin. Avainkurssien kohdalla tämä on ollut suorastaan välttämättömyys. Olemme näin kyenneet vastaamaan muutoksiin, joita mm. huumeidenkäytön lisääntyminen on aiheuttanut. Voidaan siis sanoa, että opetus toimii hyvin vaativan asiakastyön eräänä välineenä. Se on yksi väline muiden rinnalla. Väline on toimiva, kunhan vain tavoitteet on asetettu oikein ja kiinnitetään riittävää huomiota sisältöihin ja opetusmenetelmiin. Toiminnan on vastattava kohderyhmän kulloisiakin tarpeita. Opetus sosiaalityön välineenä on työläs ja haastava. Toisaalta se on tuloksellinen menetelmä ja työntekijän näkökulmasta myös paljon antava.
Reino Seppänen