Sukuseuramme tämän vuoden retki suuntautui taas Kannakselle.  Kohteiksi oli valittu Terijoki, Siestarjoki, Kronstadt ja Viipuri.  Kaikkiin kyseisiin paikkakuntiin suvullamme on ollut enemmän tai vähemmän kiinteitä yhteyksiä.  Tämänkertaisena matkanjärjestäjänä toimi matkatoimisto Venäjän Matkat, jonka taustalta löytyy Suomi-Venäjä Seura.  Matkan viisumin hankkijana toimi juuri tuo em. ystävyysseura.  Kaikella kunnioituksella seuran ja sen matkatoimiston tärkeälle työlle, mutta kovin notkeasti sen paremmin viisumin hankinta kuin matkan järjestelyt eivät silti toimineet, minkä totean niin Venäjälle suuntautunutta kuin muutakin ulkomaanmatkailua jonkin verran harrastaneena.

Matka toteutettiin 3. – 5. elokuuta siis perjantaista sunnuntaihin tapahtuneena retkenä.  Lähtö oli Tampereelta Sorin aukiolta, mutta kaksi henkilöä saapui sinne pikkubussin matkassa jo Klaukkalasta.  Meitä retkeläisiä oli kaikkiaan 16 henkeä ja matkanjohtajan seuran puheenjohtaja Kari Seppänen.  Automme kuljettajana toimi Petroskoista alkujaan lähtöisin oleva Aleksander ja bussikin oli ihan Venäjän rekisterikilvin varustettu.  Maastouduimme silläkin tavoin Venäjän, näin suomalaisittain ajatellen, aivan käsittämättömän hurjaan liikennekulttuuriin.

Rajamuodollisuudet Nuijamaalla tapahtuivat menomatkalla kohtuullisen sutjakkaasti.  Matkatavarat kannettiin tulliin, mutta vain joidenkin laukkuja katsottiin hieman tarkemmin. Paluumatkalla niistä ei enää oltu lainkaan kiinnostuneita, mutta rajalla jouduimme kuitenkin odottamaan reilut puolitoista tuntia melkoisen matkustajaruuhkan vuoksi. Matka Nuijamaalta Terijoelle kesti myös odotettua kauemmin, joten matkatoimiston ”väljäksi” kertoma aikataulu petti jo heti alkuunsa.  Siten emme ehtineet tutustua ohjelmamme mukaisesti omatoimisesti Terijokeen ja nauttia lounastakaan.

 

Terijoki ja Siestarjoki

Hotellimme Helios (Gelios venäjäksi) oli oman ilmoituksensa mukaisesti neljän tähden majapaikka, mutta ryhmässämme oltiin aika yksimielisiä siitä, että kaksi tähteä olisi kenties parempi arvio siitä.  Mikään huono hotelli se ei silti ollut; huoneet olivat siistit ja ruoka aivan kohtuullista. Puutteeksi koettiin se, ettei hotelissa ollut infoa kuin venäjäksi.  Onneksi meillä olivat ryhmässä mukana Tommi Tienhaara ja hänen vaimonsa Niina, jotka osasivat venäjää.  Kuljettajamme Aleksanderkin sitä tietysti osasi, mutta suomen kieli oli taas hänen Akilleen kantapää.  Hotelli näytti olevan erityisesti lapsiperheiden suosiossa eikä ihme sillä aktiviteettaja se tarjosi jokaiseen makuun.  Kyseessä oli myös kylpylähotelli, jonka halvat hinnat jättivät kauaksi taakseen Viron kaikki kylpylät.  Hierontaankin se tarjosi noin 6-7 euron hintaan.

Meillä ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta helliä kehojamme hieronnoilla tai muilla hotellin tarjoamilla palveluilla.  Illallisen jäkeen suurin osa ryhmästämme suunnisti hotellin ylimpään eli kymmenenteen kerrokseen ja sen ravintolapalvelujen pariin.  Reippaimmat toki lähtivät omatoimisesti tutustumaan Terijokeen joka jalan tai taksilla.  Jossakin vaiheessa iltaa ryhmä  oli jo kokonaisuudessaan koolla hotellin baarissa.  Venäläisten ravintolasalissa  pitämän  tilaisuuden todella äänekäs bassojumputus  karkoitti meidät sinne loppuillaksi.  Ryhmämme onnistui tuhoamaan ravintolan kuivien kuohuviinien varaston kokonaan, joten nukkumaan meno oli paikallaan.

Aamulla aamiaisen jälkeen tapasimme hotellin aulassa lauantaipäivän oppaamme Tatjanan.  Tämä vanha rouva oli niin sanotusti kovan luokan kamaa eli oli tehnyt vuosikymmeniä oppaantöitä entiselle Intouristille.  Hän oli syntyperäinen pietarilainen vai pitäisikö sanoa leningradilainen ja opiskellut suomen kielen sekä ”turismitieteen” paikallisessa yliopistossa.  Olen elämäni varrella tavannut monenlaista matkaopasta, mutta rehellisesti sanoen parhaat heistä ovat ehdottomasti olleet Intouristin oppaita.  Tosin siihenkin porukkaan on kuulunut monenlaista tossunkuluttajaa, mutta monesti esiintymisestä paistoi läpi vahva yliopistokoulutus ja vaadittu vaatimustaso.  Tatjana-rouva kuului juuri tähän oppaiden aateliin.  Hänen ystävällisyytensä, avuliaisuutensa ja erinomainen tietomääränsä maasta, historiasta ja paikkakunnista oli ihailtavaa.

Teimme Tatjanan johdolla toivotun ja edellisenä päivänä toteutumatta jääneen kierroksen Terijoella, käyden välillä vaihtamassa rahaa paikallisessa pankissa.  Minulle, joka olen nähnyt Terijokea vuodesta 1968 lähtien, paikkakunnan kehittyminen ja kasvu oli suorastaan häkellyttävä kokemus.  On ymmärrettävää, että kehitys vaatii veronsa vanhalta, menneeltä ajalta, mutta toisaalta joskus tuo verotus on aivan liian kovaa.  Oppaamme kertoi, etteivät Terijoen vanhat venäläiset pitsihuvilat ole kovin suosittuja ns. uusrikkaiden keskuudessa, vaan niiden restauroinnin sijasta huvilat mieluimmin poltetaan uusien ökyrakennusten jaloista.  Rakennusten, joiden arkitehtoonista arvoa on ainakin minun ollut vaikea ymmärtää.

Matkamme ikävin kokemus minun mielestäni oli Sietarjoen osuus.  Sen piti olla yksi tärkeimmistä retkemme kohteista.  Näin siksi, että isäni ja kaksi tätiäni on syntynyt ja asunut siellä aina vuoteen 1921 asti.  Muutakin sukua on ollut lukuisasti kaupungissa ja etenkin  töissä sen kivääritehtaalla .  Itse jouduin etukäteen, matkatoimiston pyynnöstä, kertomaan tietojani asiasta, mikä synnytti suuria odotuksia Siestarjoen osuudesta matkamme ohjelmassa.  Odotuksissani jouduin pettymään pahasti.  Kaupungissa tehtiin vain kovin lyhyt kiertoajelu, jonkalaisia olen itse kokenut aiemmin jo pari kolme.  Sukututkimukselle tuosta ajelusta ei ollu tuontaivaallista hyötyä!

 

Kronstadt

Sen sijaan kokemani mielipahan korvasi monenkertaisesti käynti Kronstadtissa.  Sekin paikka sivuaa sukumme historiaa, siten että ainakin pari kaukaisempaa sukulaista on ollut töissa Kronstadtin telakalla.  Ja isällänikin on kokemuksia kaupungista vallankumouksen jälkeiseltä kurjalta ajalta.  Jo ajo mahtavaa Pietarin kuusikaistaista patotietä pitkin oli huikaiseva kokemus.  Ja itse kaupunki oli täynnä historiaa ja merkkihenkilöiden jättämiä jälkiä.  Meidän Tatjanamme jakoi tietoa Kronstadtin synnystä ja moninaisista vaiheista kuin kävelevä tietosanakirja. Kaiken takaa paljastui paljasjalkaisen pietarilaisen ylpeys Kronstadtin suuresta menneisyydestä ja sen tärkeydestä historian eri vaiheissa Pietari-Leningradin puolustukselle.

 

Kronstadin sotaisa menneisyys ja merkitys Venäjän laivaston tärkeänä tukikohtana on enää vain sarja merkintöjä historian sivuilla.  Toki vieläkin laivaston aluksia satamassa on, samoin kuin merimiesten koulutusta, mutta Venäjän sotalaivaston merkittävät tukikohdat ovat nykyisin aivan muualla.  Pohjoisen jäämeren, Tyynenmeren ja Mustanmeren sotasatamat ovat maan laivaston kannalta strateegisesti tärkeimmät varuskuntapaikat.  Itämerenkin osalta Kaliningrad on sivuuttanut tärkeydessään Kronstadtin, etenkin kun Venäjän yhteydet ongelmalliseen Itämereen rajoittuvat tällä suunnalla kapean Suomanlahden pohjukkaan.  Tilanne on siis sama mitä ennen toisen maailmansodan syttymistä.  Tässä kontekstissa avautuu ymmärrettäviä näkökulmia maan reagointiin mm. Krimin tapauksen kohdalla.

 

 

 

 

Jos Kronstadtilla ei enää olekaan samaa puolustuksellista merkitystä kuin taannoin, omaa kaupunki kuitenkin valtavan potentiaalin turismin ja vapaa-aikabisneksen näkökulmasta.  Ainakin minä jäin miettimään, miten tällä ihastuttavalla, historiaa täynnä olevalla ja Unescon maailmanperintökohteella on valtavat mahdollisuudet kehittyä todelliseksi rahasammoksi.  Kaupungissa ja siihen liittyvillä saarilla on suorastaan valtava määrä vanhaa ja arvokasta rakennuskantaa, jonka muuttaminen nykyaikaisiksi asuintaloiksi, hotelleiksi ja palvelujen tuottajiksi on suhteellisen helposti toteutettavissa.  Olettaisin, että etenkin Viron Tallinnalle ja kylpylöille Kronstadtista saataisiin hyvin kilpailukykyinen kohde.

 

 

Kronstadtin muistomerkkejä

 

 

 

Viipuri ja Monrepos

Jätettyämme oppaamme Tatjanan Kronstadtissa bussipysäkille suunnistimme kohti Viipuria.  Edessä oli puuduttava bussimatka, johon jännitystä toi toki Viipuriin johtavan tien hurjalta näyttävä liikenne kuolemaa halveksuvine ohituksineen.  Aina ne eivät olleet onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, mistä vahvana todisteena olivat näkemämme kaksi kolaria, joista toinen vaikutti melko vakavaltakin sekä tienvarressa olleet muistokivet ja ristit.

Viipuriin pääsimme kuitenkin onnistuneesti ja  majoitumme hotelli Druzhbaan aikataulustamme tosin reippaasti myöhässä.  Druzhba on suomalaisille hyvinkin tuttu paikka ja monenlaisten kokemusten sekä muistojen synnyttäjä.  Hotellina se on jo melkoisen kulahtanut, mutta ajoi täysin tämänkertaisen majoitustarpeemme.  Hotellissa nautittu illallinenkin oli hyvä, vaikka joidenkin vatsaa täytti vielä Kronstadtin kiinalaisravintolan kelpo ruoka.

Hotelli Druzhban ovelle pääsy oli vaikeuksien takana.  Parkkipaikka oli täynnä toinen toistaan arvokkaampia autoja ja meno niin hotellissa kuin kaupungilla oli reipasta.  Kävi selville, että Viipurissa vietettiin Leningradin alueen 91-vuotisjuhlallisuuksia.  Niitä kuulemma vietetään joka vuosi hallintoalueen eri kaupungeissa ja Viipuri on alueen toiseksi suurin kaupunki.  Tapahtumatelttoja ja -paikkoja oli ympäri Viipuria.  Niissä oli tarjontaa jokaiselle maulle ja ikäluokalle.  Minulle jäi vahva tunne tapahtuman isänmaallisuudesta eli jälleen osoitus niin maan kun sen kansalaisten kokemasta eräänlaisesta ”piiritetyn linnoituksen” syndroomasta, jonka vahvistumiseen on valitettavasti Suomenkin johto ja etenkin puuhakas puolustusministerimme antanut oman panoksensa.

 

Illallinen Druzhbassa oli ihan hyvä ja tasokas.  Iltaa ryhmä vietetti hotellin baarissa iloisissa tunnelmissa.  Huuli lensi tuttuun tapaan ja välillä kävimme ulkopuolella katsomassa venäläisten juhlapäivän hienon ilotulituksen.  Hääpäiväänsä viettäneelle Lindströmin pariskunnalle laulettiin eräs C.M. Bellmanin laulu, joka hiljensi hetkeksi baarin hektisen tunnelman ja siihen liittyvän puheensorinan.  Karjalan kansan jälkikasvukin osoitti laulun voiman ja Karjalaisten laulun sanojen totuudenmukaisuuden.

 

Aamiaisen ja huoneiden luovutuksen jälkeen jäimme hotellin aulaan odottamaan Monrepos`n puiston opastamme.  Odottaa saimmekin tovin ja opas saapui viimein paikalle kuljettajamme Aleksanderin otettua yhteyttä matkatoimistoomme Suomessa.  Oppaan saavuttua vihdoin taksilla Druzhbaan, kävi selville, että hänelle oli annettu aivan eri aika kuin mikä oli meidän ohjelmassamme.  Jälleen yksi helmi matkatoimiston mokien nauhassa. Opas teki ryhmän toivomuksesta pienen kiertoajelun Viipurissa, jonka jälkeen suunnistimme Monrepos`n puistoon.  Neljä henkeä ei puistoon lähtenyt, vaan suunnistautui kaupungille omatoimiseen tutustumiseen ja ostoksille.

 

Olin etukäteen kuullut ja lukenut, miten Monrepos oli muka raiskattu ”avohakkuilla” ja muilla voimaperäisillä toimilla.  Minulle taas muodostui tutustumisemme aikana kuva hyvinkin tavoitteellisista toimista, joilla puisto pyritään saattamaan alkuperäiseen asuunsa.  Puiston pitäisi olla valmis ensi vuonna, joten arviointi sen tavoitteista jäi jo tehdyn työn ja puistossa esillä olleiden havainnekuvien varaan.  Mutta jo nyt näkyvästä sai jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin pyritään. Paljon oli jo käytäviä ja istutuksia valmistunut.  Kriitikoidenkin näkökohdan toki ymmärtää sillä samanlaista keskustelua on käyty Tampereellakin mm. Hämeenpuiston ja Hämeenkadun lehmusten kaatamisen yhteydessä.  Hämeenpuiston kohdalla kritiikki vaimeni, kun ihmiset näkivät miten lahoja suurin osa kaadetuista puista oli.  Nyt uusien puiden kasvaessa ja tuuhentuessa maisema alkaa vähin erin palata ennalleen.  Todennäköisesti näin tulee käymään myös Monrepos`n kohdalla.

 

Puiston uusiminen on itse asiassa hyvinkin suuri projekti.  Hankkeen budejtti on peräti 29 miljoonaa euroa. Suurin osa siitä tulee lainana Kansainväliseltä jälleenrakennus- ja kehityspankilta ja osa Venäjän valtiolta.  Saimme oppaamme Ninan johdattamalla kierroksella hyvän käsityksen puiston historiasta ja sen uudistamisesta.  Kävimme myös uudelleen rakennetulla ”Neptunuksen temppelillä” jossa esitimme Annikki Tähden tunnutuksi tekemän laulun Monrepos`n puistosta.  Tuo temppeli on jo kolmas paikalle rakennettu ja nykyinen on lahja eräältä rakennusyhtiöltä.  Suomenaikainen tempeli rapistui ja se purettiin jo neuvostoaikana. Tilalle rakennettu tuhoutui taas tuhopolton vuoksi.

 

Itse sain tuta puistossa hyvin erikoisen tapauksen.  Neptunuksen temppelillä huomasin, että kenkäni koroissa oli jotain häikkiä. Ne olivat murtentumassa pois eli jokin syövyttävä aine tuhosi kenkien pohjia.  Niinpä jouduin ostamaan Viipurin kauppahallista uudet kengät, kun kummassakaan kengässä ei ollut jäljellä sen paremmin anturoita kuin korkojakaan.  Koska kenellekään muulle ryhmäläiselle ei käynyt samoin, päättelin syövyttävän aineen tulleen jostain sivummalta, kun kävin kuvaamassa kohteita lähempää.  Erittain merkillinen tapaus!

Monrepos-puiston jälkeen menimme syömään uudelleen syntyneeseen ravintola Espiään .  Ruoka ravintolassa oli erinomaista!  Nautimme borshkeittoa ja pääruokana kijeviläistä kanaa.  Kuten tunnettua tämän friteeratun ruuan sisällä on voin mehustamaa kanaa.  Samannimisenä ruokaa valmistetaan toisillakin resepteillä.  Nimestään huolimatta ruoka ei ole lähtöisin Kijevistä eikä edes Ukrainasta, vaan New Yorkista.

 

Torkkelin puistossa sijaitsevalla ravintola Espilällä on Viipurissa pitkät suomalaiset juuret.  Ne  ulottuvat aina vuoteen 1868, jolloin paikalle nousi hotelli-ravintola  Belvédére.  Rakennus kuitenkin tuoutui 1887 tulipalossa ja tilalle rakennettiin sittemmin uusi ravintolarakennus, joka sai nimekseen Esplanaden.  Myöhemmin nimi vaihtui Espiläksi.   1930-luvulla rakennusta saneerattiin 160-paikkaiseksi.  Sodassa ravintola tuhoutui ja vanhan Espilän muistoa elvytettiin Helsingissä sijainneella kabaree-tyylisellä ravintola Espilällä.  Itsekin kävin siellä muutaman kerran Kauniaisissa oleiluni aikana vuosina 1966 – 1968.

Espilässä tapahtuneen ruokailun jälkeen meillä oli vielä jonin verran aikaa ostoksiin.  Siinä ehdinkin tehdä em. kenkäostokset ja täydentää muutenkin varastoa kotimaata varten.  Lisää ostoksia oli tilaisuus tehdä vielä Rättijärvelläkin.  Hyvin näyttivät ryhmäläiset sitäkin mahdollisuutta hyödyntävän.

Tämä Kannakselle ja Suomenlahden perukkaan suuntautunut matka onnistui mielestäni oikein hyvin, josta kaunis kiitos kuuluu mukavalle matkaseurallemme.  Pieniä pettymyksiä tietysti oli matkassa mukana, kuten yleensä aina kaikilla reissuilla.  Asian voisi kiteyttää kaunisäänisen matkakumppanimme Helena Pulkkisen laulaman ”Riepumatto”-laulun sanoin, etteivät kirkkaat väritkään olisi´niin kirkkaita ilman tummia raitoja.  Eikä niitä tummia raitoja tällä matkalla ollut edes kovinkaan montaa.

 

 

Reino Seppänen

Teksti ja kuvat

Juttu julkaistu Antti Seppäsen jälkeläiset ryn -sukuseuran sivuilla 10.08. 2018