Huhun mukaan Kemijärvi on paikkakunta, jossa olisi kuulemma paperityöläinen kaupunginvaltuustossa. Se ei tietenkään sellaisenaan ole ihme, mutta kun kyseinen mies edustaa kepua, niin se jo on. Sääliksi käy miestä. Petettyä. Näinä päivinä ei ole varmaankaan helppo olla kemijärveläinen kepulainen paperityöläinen. Kovaa se taitaa olla muillakin porvarillisilla ay-aktiiveilla. Ainakin jos on uskomista mm. terveysalalta tuleviin viesteihin. Siksipä meidän demareiden täytyy antaa nöyrä kiitos hallituspuolueille. Erityisesti meidän on kiitettäminen puoluejohtaja ja ministeri Jyrki Kataista. Tätä Vuoden takinkääntäjä –palkittua poliitikkoa. Hän on kyllä parhaiten edistänyt päättyneenä vuonna meidän demareiden asiaa palkansaajien keskuudessa.
Ei Katainen ole sosiaalidemokraatiksi muuttunut. Mutta askarrellessaan pääoman asian ja uusliberalismin aatteen edistämiseksi, Katainen auttaa tahtomattaan vasemmistoa. Kahta herraa kun ei voi palvella. Toista kun kumarrat, toiselle pyllistät. Mitä syvempi kumarrus, sitä rumempi pyllistys. Stora Enson Kemijärven-sellutehtaan kohtalo on tästä yksi uusi karmea esimerkki.
Kokoomus ja sen ministerit hallituksessa, etunenässä ”valtion omistusohjaaja” Jyri Häkämies ja Jyrki Katainen, levittelevät käsiään, että mitään ei muka voi tehdä, kun kyseessä on pörssiyhtiö. Moraalisesta vastuustaan nämä veijarit ja muut uusliberalismin kauppamiehet eivät kuitenkaan pääse, koska juuri he ovat laatineet pelisäännöt tälle kansallisomaisuuden kusetukselle. Heidän puheissaan yksityistäminen ja globalisaatio ovat niitä taikasanoja, joilla muka hyvinvoinnin hunaja ja manna karuun kotimaahamme lankeaa. Ja kuitenkin käy juuri päinvastoin; Suomi on hyvää vauhtia kehittymässä Euroopan periferiassa sijaitsevaksi ”banaanivaltioksi”, jonka taloutta tulee kontrolloimaan ulkomainen suurpääoma.
Joku katkera vasemmistolainen voisi tietysti sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Asia ei kuitenkaan ole mielestäni näin yksinkertainen. Se suomalainen ”vallankumous”, jossa hyvinvointivaltion perustukset on murrettiin, tapahtui salakavalasti ja hitaasti hivuttaen. Käännekohta tässä kehityksessä oli niin sanottu lama, jonka varjolla Suomi kammettiin väärille raiteille. Tuloerot räjähtivät kasvuun ja sen myötä epävarmuus kalvaa yhä suurempaa osaa kansasta. Pääomat ja työpaikat valuvat ulos maasta, isänmaallista pääomaa kun ei enää ole. Valtionomistus vanhaan malliin olisi ollut yksi tapa hidastaa ja estää tätä kehitystä. Vaan, kun se on niin vanhanaikaista! Uudenaikaista ovat sen sijaan pitenevät leipäjonot ja kadunkulmissa kerjäävät ihmiset.
Uuden ja muka tehokkaan talousajattelun eräs hokema on, että julkisen sektorin toiminnassakin pääomalle on määriteltävä tuottovaatimus. Se on tämän uusliberalistisen yhteiskunnan henkeä, jonka yksi keskeinen tarkoitus on madaltaa tai poistaa esteitä yhteiskunnallisen omaisuuden ja toiminnan yksityistämiseltä. Toki muitakin perusteita löytyy, mutta ne ovat enemmän tai vähemmän tämän tosiasian verhoamista.
Eräs esimerkki tämän tuottovaatimuksen toteuttamisesta on valtion kiinteistöomistus. Tässä ilveilyssä valtio maksaa itselleen vuokraa omistamistaan rakennuksista. Kyseistä bisnestä pyörittää Senaatti-kiinteistöt –niminen yritys. Sen hallussa ovat kaikki valtion omistamat rakennukset presidentin linnasta muihin ”linnoihin” siis vankiloihin asti. Omaisuusmassa on sinänsä komea ja käsittää yli 11 000 rakennusta, joista osaa, mm. VR:n asemarakennuksia, kaupataan kiireellä pois.
Eräs uusliberalistisen pääomatuotto-ajattelun kukkanen on juuri Suomen vankilat. Ne siirtyivät Senaatti-kiinteistöjen hallintaan vuonna 2001. Näistä tiloista maksaa vankeinhoito Senaatti-kiinteistöille ns. pääomavuokraa eli tilojen kunnossapito kuuluu vankeinhoitolaitokselle. Kun vankilat vuonna 2001 siirtyivät sopimuksella Senaatti-kiinteistöille ”vuokrasi” vankeinhoitolaitos toimitilat 18 miljoonalla eurolla. Viime vuonna vankiloiden pääomavuokran määrä oli liki 27 miljoonaa euroa ja tehdyn selvityksen mukaan. pääomavuokra tulee nousemaan vuoteen 2010 mennessä noin 35 miljoonaan euroon. Siis kymmenessä vuodessa vuokra on kaksinkertaistunut.
Vankeinhoito on toki saanut uusia toimitiloja ja perusparannuksiakin on tehty. Asiaan liittyy kuitenkin kaksi merkittävää tekijää. Ensinnäkin se, että vankeinhoito joutuu itse vastaamaan vankiloiden korjauksista ja kunnossapidoista, joiden töiden määrärahat eivät kyseisenä kymmenenä vuotena ole nousseet vaan jopa pienentyneet. Toinen ja merkittävämpi tekijä on se, että vankiloiden vuokrat kurjistavat koko vankeinhoitoa. Tämä tapahtuu vielä tilanteessa, jolloin vankeinhoidossa on tapahtunut merkittävin muutos koko sen historian aikana, kun uusi vankeinhoitolaki astui voimaan 1. lokakuuta 2006. Muutos edellyttäisi sitä, että vankeinhoitoon tarvittaisiin nopeasti uutta työvoimaa etenkin kuntoutuksen puolelle. Kuitenkin valtiontalouden ”tuottavuusohjelman” vaatimuksesta vankeinhoitokin joutuu vähentämään väkeä. Joutuu, vaikka vankiluku on vajaassa 10 vuodessa kasvanut liki tuhannella hengellä!
Ongelmaa ei sinänsä olisi, jos vankilatilojen ”vuokrannousu” kuitattaisiin vastaavalla korotuksella budjettirahoituksessa. Silloin valtio vain siirtäisi rahaa taskustaan toiseen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vuokrankorotukset ovat nyt väline, jolla kuristetaan ja kuritetaan vankeinhoidon toimintaa. Se tuskin lienee järkevää ja yhteiskuntatalouden tasolla kustannussäästöihin johtavaa toimintaa? Mutta harvoinpa mieltä sanan perinteisessä merkityksessä löytyykään uusliberalismin kaanonista. Mieli asioille tässä suhteessa useimmiten löytyy silloin, kun otetaan tarkasteltavaksi etunäkökulma – konkreettiset taloudelliset edut. Kysy siis: kuka hyötyy? Vastaukseksi ei kelpaa uusliberalistisen puppugeneraattori Kataisen selitykset veronmaksajasta tai yleisestä edusta. Sen tahon ajatteluun kyseiset käsitteet eivät sisällöllisesti kuulu. J ääkin siten miettimään, onko tämän trillerin juoni valtion kiinteistömassan tai ainakin sen osan yksityistämisessä? Pysytään siis kanavalla ja seurataan tapahtumien kehitystä.
Reino Seppänen 04.01. 2008