Aamulehti on Moro-liitteessään tehnyt yllättävän avauksen.  Moro pohdiskelee sopisiko Leninin patsas kotikaupunkiimme.  Näiden mietteiden takana on tieto siitä,  ettei pienen luupäisen ja kovasti kuldyyrillisen ryhmän ajatus pystyttää kyseinen pysti Helsinkiin, saanut tuulta siipiensä alle.  Nyt se istuisi kuulemma kuin nenä päähän Hämeenpuistoon,  Tampereen kunnianarvoisen työväentalon eteen.  Jää vain arvailujen varaan,  yritetäänkö Leninin pystin varjolla tuoda Tampereen keskustaan myös ratsastavan tsaarinkenraalin C.G.E. Mannerheimin patsasta.  Molemmista hankkeista kannattaa ainakin demarien pitää näppinsä visusti erossa.

 

On tietysti niinkin,  että perusteita kummallekin muistomerkille on olemassa.  Kyseiset herrat ovat vaikuttaneet niin kaupunkimme kuin kotimaamme kohtaloihin.  Toinen asia taas on se, ovatko muistomerkit todella aiheellisia.  Tarpeellisia ne tuskin ovat.  Kummankin miehen henkilöhistoria on vuosikymmenien  julkisuudessa puleerattu sellaiseksi,  ettei sillä ole kovinkaan paljon tekemistä tosiasioiden kanssa.  Vaikka miehet edustivatkin vastakkaisia leirejä,  heitä yhdisti ainakin yksi asia; syvä halveksunta kansanvaltaa kohtaan.

 

Lenin oli toki aatteen mies.  Se aate oli hänen kehittelemä bolshevismi,  joka on ymmärrettävissä vain tsaarin Venäjän ja venäläisen vallankumousperinteen kautta.  Leninillä kaikki alistui ”asialle”.   Lenin ja hänen johtamansa bolshevikit pettivät mm. Suomen punaiset.  He  allekirjoittivat salaiset sopimukset keisarillisen Saksan kanssa,  mutta samalla yllyttivät radikaalisoitunutta työväenliikettä ottamaan vallan aseellisesti.  Tämä oli tyylipuhdasta Leniniä.  Teko mahdollisti monta tavoitetta,  joista yksi keskeinen oli työväenliikkeen vanhan johdon puhdistaminen valkoisten avustuksella.  Siinä Leninin ja Mannerheimin tiet ikään kuin kohtasivat.  Tsaarin kenraali toteutti ylenpalttisesti sen roolin,  jonka Lenin ja bolsehevikit olivat hänelle ja valkoisille kirjoittaneet tässä arvottomassa näytelmässä.  Tätäkö meidän sosiaalidemokraattien pitäisi ”kunnioittaa” pystyttämällä patsaita kyseisille sankareille?

 

Lenin on nähty myös Suomen itsenäisyyden antajana.  Se on tietysti kiistämätön tosiasia.  Tosin itsenäisyyden hankki moni muukin entisen keisarikunnan alue ja myös menetti sen ennemmin tai myöhemmin.  Niinpä esimerkiksi Georgia eli se neuvostotasavalta, jota myös Gruusiaksi vielä joku vuosi sitten kutsuttiin,  julistautui myös itsenäiseksi.  Se tapahtui  toukokuussa 1918.  Sosiaalidemokraattien (menševikkien) hallitsema Georgian demokraattinen tasavalta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.  Puna-armeijan valloitetti maan raa`asti helmikuussa 1921.  Se siitä J.V. Stalinin, tuon kansallisuusasian kansankomissaarin, hahmottelemasta ”edistyksellisestä kansallisuuspolitiikasta”.

 

Vajaat 20 vuotta myöhemmin tätä edistyksellistä kansallisuuspolitiikkaa toteutettiin samaan malliin jo meidän naapurissa.  Silloin Balttian kansat, erään väitteen mukaan, riemusta kiljuen liittyivät suureen ”neuvostoperheeseen”.  Kuten tunnettua, tätä nagani ohimolla tehtävää kansan onnellistamista yritettiin meidän suomalaistenkin kohdalla,  mutta kovin huonoin tuloksin.  Siinä kahinassa meidän ratsastava tsaarinkenraali,  jo toki marsalkaksi korotettuna,  oli mies paikallaan.  Tästä roolista me demarit annamme Mannerheimille paljon anteeksi,  mutta demokraattia se ei edelleenkään hänestä tee,  sanoivat historianväärentäjät sitten mitä tahansa.

 

Aikoinaan, noin 35 vuotta sitten, oli valtio-opin tenttivaatimuksissa perehtyminen muutaman valtiofilosofin teoksiin.  Tuolloisen tentaattorini Vilho Harleen ehdotuksesta tentin viisi V.I. Leninin teosta ja jopa vielä ihan menestyksellisesti.  Tästä ehdotuksesta olen Harleelle edelleenkin kiitollinen.  Se avasi mielenkiintoisen tien paitsi Leninin ajatteluun niin myös hänen henkilöhistoriaan ja persoonaansa.  Laajemmin se johdatti minut myös venäläisen vallankumousliikkeen historiaan,  joka on siis valtavan paljon muuta kuin bolshevikkipuolueen historia.  Leniniä olen lukenut sittemminkin,  jopa aivan viime aikoinakin pätkittäin.  Se, ettei Lenin ole demokraatti, ei vähennä hänen nerouttaan.  Vaikka en arvosta bolshevismia, sitä oppia, joka synnytti uuden syöttiläisluokan Neuvostoliiton ”luokattomaan” yhteiskuntaan, arvostan Leninin aivan poikkeuksellista kykyä analysoida nopeasti vaihtuvia poliittisia tilanteita ja reagoida niihn nopeasti.  En tiedä maailmanhistoriassa toista yhtä pätevää ihmistä tuohon osaan.

 

Filosofi Bertrand Russell järkyttyi aikoinaan matkustettuaan Venäjälle ja tavattuaan Leninin.  Russellista oli kauhistuttavaa se tapa, jolla Lenin kertoili hänelle naureskellen kansanjoukkojen harjoittamasta terrorista.  Terrorista, joka ei ollut, väitteistä huolimatta, spontaania, vaan puolueen organisoimaa ja johtamaa.  Benito Mussolini ihaili aikoinaan bolshevikkien terroria ja oppia siitä ovat ottaneet niin natsit kuin myöhempien aikojen CIA ja muut hämäräjärjestöt.

 

Leninin tapaaminen johdatti Russelin pois bolshevismin vaikutuspiiristä.  Tutustuminen Leninin ajatteluun johdattaa pois kommunismista jokaisen, joka osaa arvostaa länsimaisen demokratian vuosisataisia juuria ja kehittymistä.  Bolshevistit saavuttivat vallan, mutta eivät antaneet kansalle ja maailmalle sitä mitä lupasivat.  Leninin aate on tie, joka ei johda massojen vapauteen, vaan kansaa sortaviin syöttiläsjärjestelmiin, kuten Neuvostoliiton, Kiinan ja Pohjois-Korean esimerkit näyttävät.  Miksi siis meidän demokraattien pitäisi pystyttää patsaita anti-demokraateille?  Sellaisille, kuin ryssänkenraali ja vallankaappausjuonittelija C.G.E. Andersson…Ei kun siis anteeksi C.G.E. Mannerheim ja V.I. Lenin.

 

 Reino Seppänen          14.12. 2007