Suomen lähihistorian päivitystä. Osa 2.

 

Teos Villi itä tarkastelee suomalaisia ”heimosotia” jo lähtökohtaisesti toisella tavalla mitä perinteinen ”heimosotakirjallisuus”.  Sen konteksti on toinen ja sitoutunut tarkastelemaan näitä kahakoita suhteessa eurooppalaiseen vapaajoukkotoimintaan.  Rajaus on ehkä liiankin tarkkapiirteinen, koska se ajoittuu vuosiin 1918 – 1921.  Niinpä valkoisten kansalaissodan aikainen valtiorajat ylittävä retkeily mm. Petsamoon rajautuu pois.  Samoin viimeinen ”heimosota” ns. Itä-Karjalan ”kansannousu” kuitataan hyvin lyhyellä maininnalla ja toteamuksella vapaajoukkojen aikakauden hiipumisesta.  Rajaus tältä osin on ikävä, koska kyseinen sotaretki on Suomen historian kannalta tärkeimpiä.  Se on myös ongelmallisin, koska on tapahtunut Tarton rauhan jälkeen.  Kyseiseen konfliktiin liittyy myös aktivistien toteuttama sisäministeri Heikki Ritavuoren murha.  Sen motiivina oli esteen poistaminen Itä-Karjalaan lähtevien vapaaehtoisten tieltä.

Teoksen kolmas käsittelee kesän 1919 tapahtumia.  Sen otsikointi ” Imperium Fennicum” jo kertoo mistä on kyse, siis halusta aluevaltauksiin Venäjälle kuuluneesta alueista.  Perusteina oli kielellinen ja kulttuurillinen suhde Suomeen.  Argumentit olivat tunnetasolla vakuuttavia ja siten myös ymmärrettäviä.  Ne myös tehosivat.  Ongelmana aikeiden toteuttamiselle oli tietysti venäläisen osapuolen haluttomuus luopua alueista ja sen takana oleva kansainvälinen oikeus.  Molemmat asioita, joita maailman sivu on hoideltu tai yritetty hoitaa onnelliseen lopputulokseen sodan keinoin.  Totesihan sotateoreetikko Carl von Clausewitz kuinka sota on politiikan jatkamista toisin keinoin.

Tässä tapauksessa noita ”muita keinoja” ei käyttänyt mikään valtiollinen mahti, vaikka Suomen valtiolla oli ajoittain hyvinkin vahvasti näppinsä yrityksessä mukana.  Kyse oli siis eräänlaisesta yksityisestä hankkeesta ja käytännössä puhtaasta vapaajoukkojen oma-aloitteisesta temmellyksestä.  Hankkeen takana olivat samat voimat kuin Vienan retkessä ja Viron sodan vapaaehtoisten värväyksessä.  Aktivistien ja jääkärien ympärille oli kertynyt ihmisiä, joita elähdytti niin sanottu ”heimohenki”, seikkailut, väkivalta ja taloudelliset pyyteet.  Kaikki tuo perusteltiin ”isänmaallisuudella” ja Suomen edulla.

 

Aunuksen retki 

Suomen tuolloinen hallitus ei hankkeeseen halunnut sitoutua suoraan, mutta oli tukemassa sitä monella tavoin varusteluun ja huoltoon liittyvissä asioissa.  Vienan retken katkerat kokemukset eivät enää innostaneet ”heimosotureita” revanssiin samalla suunnalla, vaan katseet kohdistettiin Aunuksen Karjalaan.  Yksi argumentti hyökkäykselle oli myös alueelta ”virranneet avunpyynnöt” ja pakolaiset.  Suomessa käynnistyi vuoden 1919 alussa kampanjan, jossa räikein kirjotuksin kuvattiin asukkaiden kokemia ”hirmutöitä”, joita lähinnä olivat tehneet suomalaiset punapakolaiset!

Tuolle hetkelle oli oleellista oikeistopiireissä elävä usko bolsevikkivallan nopeasta kukistumisesta Venäjällä. Sama näkemys jaettiin laajemmin useissa muissakin maissa.  Tässä mielessä aktivistipiirien halu saada suomalaisten ”oma osuus” kaadetun Venäjän karhun taljasta on ymmärrettävää, joskaan ei poliittisesti kovin kaukonäköistä.  Toisaalta samaa halua oli myös maan tuolloisissa demokraattisissakin piireissä.  Niinpä maalaisliiton Santeri Alkio julisti eduskunnassa, kuinka ”suomalainen valtioaate sisältää ajatuksen, että Vienan Karjala ja Aunus ovat yhdistettävä Suomeen”.  Käytävän sodan hän oikeutti ”leivän viemisellä” karjalaisille!

Julistamatonta sotaa valmisteltiin etupäässä ”yksityisyrityksenä” vapaaehtoisvoimin, mutta tosiasiassa hanketta sponsoroitiin valtiovallan taholta monin eri tavoin ja aivan konkreettisena aseapunakin.  Suomen Laatokan Karjala oli ”retkeläisten” kokoontumis- ja tukialuetta.  Sortavalasta tuli, kirjoittajien mukaan sotakaupunki, johon kertyi kaikenlaista väkeä huijareista ja seikkailijoista aina pyhää ryssävihaa ja Karjala-aatetta hehkuttaviin hurmahenkiin.  Mukana oli myös toimittajia, kirjailijoita ja monenlaista uteliasta.  Se takasi tapahtumien dokumentoinnin monesta näkökulmasta. Ainakin ”ajanhenki” tuli hyvin tallennettua.

 

Rintamaelämää Tuuloksessa kesällä 1919.   Kuva~ Sotamuseon kuva-arkisto

 

Kirjassa nousee hyvin esille se, kuinka sotaa käytiin vastoin kaikkia tuolloin voimassa olleita kansainvälisen oikeuden sääntöjä.  Vankeja ei otettu, vaan pääsääntöisesti heidät ammuttiin.  Käytäntö oli yhtenäinen kaikissa vapaajoukoissa, sijaitsipa taistelukenttä Venäjän Karjalassa, Virossa tahi Latviassa. Hirmuteot, joita heimohengessä kauhisteltiin bolsevikkien tekeminä, olivatkin sallittuja ”vapaustaistelijoille”.  Näistä murhista ei istuttu oikeutta kotoisissa eikä kansainvälisissä tuomioistuimissa, mutta eräässä tapauksessa kylläkin Suomessa.  Heimoretkeläisten kurinpito oli ajoitain ankaraa.  Etenkin pakenemisten ja käskyjen noudattamatta jättämisestä.  Rangaistuskeinoja oli kaksi puuhun sitominen ja ampuminen.  Jaetuista kuolemantuomioista ei kaikkia pantu kuitenkaan täytäntöön, vaan muutettiin juuri puuhun sitomiseksi, mikä oli myös ankara rangaistus.  Nuorin teloitetuista oli lukiolaispoika Yrjö Saarenpuu.  Hänen tuomituksi tuleminen tapahtui arvannostolla, jonka toteutti jääkäriupseeri Vilho Hämäläinen.  Pojan vanhempien myöhemmin nostama oikeusjuttu kuivui kokoon, mikä kertoo paljon Suomen tuolloisesta oikeuenkäytöstä. Kirjan kirjoittajien mukaan useimmista kuolemantuomioista oli päättänyt jääkäriupseeri Gunnar von Hertzen.   Hän näyttää nauttineen vallastaan päästä toimimaan elämän ja kuoleman herrana.  Hertzen perui ja määräsi toteutettavaksi antamiaan kuolemantuomioita hyvin epäjohdonmukaisesti.

 

Aunuksen heimosotureita vastaan lähetettiin myös entisen punakaartilaisen Toivo Antikaisen johtama 200 suomalaisen sotakoululaisen hiihtojoukkue. Sen onnistui harhauttamaan ja yllättämään ”metsäsissien” Kiimasjärvellä toiminut esikunta ja sairaala.

 

Bosevikkien vastarinta kesän mittaa sitkistyi ja vihdoin niin joukkojen määrä kuin aloite siirtyi heille.  Puna-armeijan maihinnousu Viteleessä ja läpimurto Tuulosjoella ratkaisivat tämän uhkapelin kohtalon.  Suomalainen vapaajoukko lyötiin kaikkialla ja alkoi sekasortoinen perääntyminen.  Tappiota seurasi tietysti syyn ja syyllisten etsiminen.  Herrasmiesten ja upseerien ikivanhan perinteen mukaisesti pääsyylliset, Gunnar von Hertzen ja hänen esikuntansa jäsenet syyttelivät toisiaan ja muuta upseeristoa.  Varsinainen syyllinen oli tietenkin Suomen valtio ja sen asevoimat.  Etenkin armeija, jonka olisi pitänyt miehittää vapaajoukkojen valtaama alue ja siten tehdä valloituksista pysyviä.  Hertzen jopa vaivautui kehittämään asiasta salaliittoteorian.  Mieleen ei näyttänyt juolahtavan, että armeijan joukkojen vieminen vieraan valtion maaperälle olisi tehnyt tästä uhkarohkeasta seikkailusta valtakunnan välisen sodan.  Ja ilman valtiojohdon lupaa se olisi ollut taas armeijan kapina…

 

Pietarin kullatut kupolit näkyivät jo…

Kirjan neljäs osa käsittelee syksyä 1919.   Tämä kirjan viimeinen osa saattelee ”villissä idässä” riehuneiden vapaajoukkojen tarinan loppuun. Valkoisten keskinäisistä erimielisyyksistä ja riidoista huolimatta Leninin johtamat bolsevikit ja heidän puna-armeijansa olivat kovassa ahdingossa. Kenraali Nikolai Judenitšin johtaman luoteisarmeijan hyökkäys Pietariin käynnistyi vähän sen jälkeen, kun bolsevikkihallitus oli ehtinyt siirtää alueelta parhaita joukkojaan etelä-Venäjälle estämään kenraali Anton Denikinin valkoisten joukkojen etenemistä kohti Moskovaa.  Voitonnäkymien vahvistuessa koventuivat myös valkoisten venäläisten kenraalien ja johtajien asenteet Äiti-Venäjästä eroneiden ja eroa havitelleita kansoja kohtaan.  Suomelle tässä tilanteessa luvattiin itsenäisyytemme säilyminen, vaikka noiden lupausten  epäilijöitä löytyi paljon myös ”valkoisen” kansanosamme keskuudesta.  Viron suhteen tulevaisuus näytti sen sijaan paljon synkemmältä.  Niinpä luoteisarmeijan joukkoja tukeneiden virolaisten voimien komentaja kenraali Johan Laidoner riitautui pahasti eräiden Judenitšin kenraalien mm. Bułak-Bałahovitšin ja Aleksadr Rodzjankon  kanssa.

 

Kenraali Judenitš luoteis-armeijan esikunnassa.

 

Judenitšin hyökkäys eteni suotuisasti ja kun Hatsinan tärkeä rautatiesolmu Pietarin lähellä oli vallattu, voitonvarma kenraali sähkötti pohjoisessa operoivalle amiraali Aleksandr Koltšakille, että kaupungin kukistuminen oli vain ajan kysymys.  Mutta niin se ei vaan ollut.  Puna-armeijan johtaja Lev Trotski kiiruhti Pietariin junallaan 16. lokakuuta ja tapasi Smolnassa henkisesti romahtaneen kaupungin puoluejohtajan Grigori Zinovjevin makaamassa sohvalta.  Myös Lenin oli valmis luopumaan Pietarista ja keskittämään voimat Denikiniä vastaan.

Judenitšin etenemistä oli auttanut myös bolsevikkien 7. armeijan suomalinen esikuntapäällikkö, eversti Voldemar Lundeqvist antamalla tietoja Pietarin puolustusjärjestelyistä.  Miehen petos kuitenkin paljastui ja hänet ammuttiin Pietarissa tammikuussa 1920.  Hatsinan valtauksen jälkeen valkoiset etenivät Tsarkoje Seloon ja sieltä aina Pulkovon kukkuloille.  Niiltä näkyivätkin jo Pietarin kirkkojen kullatut kupolit.

 

Vasemmalla valkoisten venäläisten ratsujoukkojen komentaja kenraali Stanisław Bułak-Bałahovitš ja virolainen kenraali Johan Laidoner (toinen vasemmalta) valkoisten venäläisten vallattua Pihkovan toukokuun lopulla 1919.  Bułak-Bałahovitš oli ajalle tyypillinen vapaajoukkojen seikkailija, jonka ura eteni nopeasti ilman minkään valtakunnan sotakorkeakouluja.  Pietarin valtauksen mentyä myttyyn, hän vangitsi miehineen kenraali Judenitšin Tallinnan hotellissa.  Syynä oli kenraalien välinen riita ”Judenitšin miljoonista”.  Saalista himoitsivat myös muut, kuten Aleksadr Rodzjanko ja Pavel Bermondt.  Judenitš vetäytyi sittemmin Britaniaan viettämään ”maalaisherrasmiehen hiljaista elämää”.

 

Luoteisarmeijan apuna oli briteiltä saadut kuusi raskasta ja kaksi kevyttä panssaria.  Niiden pelotusvaikutus oli paljon suurempi kuin kyky vaativampaan operointiin.  Tankit saivat aikaan pakokauhua, joka ajoi puna-armeijalaisia pakoon.  Suomalaisen punakomentajakurssin oppilailla oli historiallinen merkitys Judenitšin hyökkäyksen torjumisessa.  He onnistuivat ratkaisutaisteluissa tekemään haloilla ja rautakangilla kaksi vaunua liikkumattomiksi.  Vaunut tuhottiin käsikranaateilla.  Hyökkäyksen tyrehdyttämistä tukivat tehokkaasti Kronstadtiin ankkuroitujen sotalaivojen raskaat tykit. Tämän pitemmälle eivät valkoiset päässeet.  Vuoroveden oli aika kääntyä.

 

Kapinaakin puuhattiin…

Suomessa liikkui kesän 1919 alussa huhuja, että valtionhoitaja Mannerheim olisi tekemässä valkoisten venäläisten kanssa sopimusta heidän auttamisesta Suomen armeijan hyökkäyksellä Pietariin.  Huhut olivat tosia.  Mannerheim ja Judenitš olivat päässeet asiasta sopimukseen.  Luonnokset siitä oli lähetetty ympärysvalloille ja Aleksandr Koltšakille.  Oli olemassa kuitenkin yksi pieni ongelma: Tuo kaikki sopimustouhuilu oli tapahtunut ilman eduskunnan ja hallituksen tietoa ja suostumusta.  Kotoisen kapinoinnin kukistanut tsaarinupseeri oli siis syyllistynyt itse valtiopetokseen!  Häntä ei kuitenkaan ammuttu eikä laitettu Hennalan tai Tammisaaren vankileirille.  Ero se on kapinalla ja kapinalla.

 

Valtionhoitaja C.G.E Mannerheim,  entinen tsaarinkenraali puuhaili Suomen armeijan yhtymistä Judenitšin luoteisarmeijan hyökkäykseen Pietaria vastaan.  Hankkeesn vastustus oli voimakasta valkoisella puolella, koska pelättiin Suomisyöjinä tunnettuja entisiä taantumusvoimia eikä luotettu heidan lupauksiinsa.  Vallankaappaustakin suunniteltiin.  Suunnitelmat romahtivat K.J. Stålbergin tultua valituksi maan presidentiksi ylivoimaisin numeroin.

 

Suunnitelmien joutuessa vastatuuleen aktivistit pohtivat Mannerheimin kanssa erilaisia vaihtoehtoja vallankaappauksen toteuttamiseksi ja Pietariin tapahtuvan hyökkäyksen varmistamiseksi. Johtavien oikeistopoliitikkojen kesken oli kuitenkin suuria erimielisyyksiä.  Eino Suolahti ehdotti vallankaappausta, mutta Lauri Ingman ja Ernst Nevanlinna eivät siihen suostuneet.  Hanke lässähti kokonaan kasaan, kun eduskunta valitsi maan ensimmäiseksi presidentiksi  K.J. Sthlbergin 143 äänellä Mannerheimin 50 ääntä vastaan.  Tuo äänestys oli muutenkin merkittävä, koska se piirsi ensimmäisen kerran selkeän rajalinjan kansanvaltaa kannattavien puolueiden ja niiden vastustajien välille.  Tuolloin vielä kokoomus oli rajalinjan väärällä puolella ja myöhemminkin 20-30-luvuilla taiteili taas rajalinjalla tanssien.

Suomalaisten vapaajoukkojen seikkailujen piti päättyä Neuvosto-Venäjän kanssa solmittuun Tarton rauhaan vuonna 1920. Tosin vielä jouduttiin kokemaan vielä yksi organisoitu ”kansannousu” itä-Karjalassa.  Sitäkin hanketta puuhaili jo aiemmista tuttuja henkilöitä.  Mutta huonosti kävi tällekin yritykselle.

 

Vapaajoukkojen pesänselvitys

Vapaajoukkojen hulvattoman toiminnan mahdollisti sodanjälkeiset olosuhteet ja heikko valtiovalta.  Tämä tilanne vallitsi niin meillä sisällissodan kokeneessa Suomessa kuin maailmansodan hävinneessä Saksassa.  Näillä kahdella taholla oli myös paljon muuta yhteistä.  Saksan Freikorps-joukot kasattiin sodan kärventämistä ylijäämäihmisistä, jotka tunsivat tulleensa maailmansodan rintamilla ”selustan” pettämiksi.  Tätä valhetta piti tehokkaasti yllä maan taantumuksellinen oikeisto.  Argumentin omi itselleen sittemmin Hitlerin natsipuolue.  Meillä oikeistopiirit pitivät yllä samanlaista legendaa, joka kertoi kuinka ”vapaussota oli jäänyt kesken” ja Aunuksen, itä-Karjalan ja Inkerinmaan heimoveljet jääneet vapauttamatta.  Saksan natseille ensimmäisen maailmansodan lopettanut Versailles’in rauha ympärysvaltojen ja Saksan välillä oli ”häpeärauha”.  Suomen äärioikeistolle ja nouseville fasisteille Tarton rauhakin oli ”häpeärauha”.  Vapaajoukkojen merkitys kummankin maan äärioikeiston nousulle on analoginen.

Jälkiviisauden valossa heimosotiin osallistuneiden toiminta on helppo tuomita.  Historian näkökulmasta tuomitsemista tärkeämpää on ymmärtää aikakauden ihmisten toiminta ja sen takana olevat asiat.   Selittäviä asioita on useita.  Ehkä keskeisin tekijä on aikakauden yhteiskunnallinen ja kansakunnan psykologinen tilanne.  Valkoiset olivat saaneet helpon  voiton kansalaissodassa, joka synnytti mm. aktivisteissa ja jääkäreissä kaikkivoipaisuuden harhan.  Se sumensi tervettä harkintakykyä ymmärtää rajusti kahtia jakautuneen maan halut ja resurssit sotaseikkailuihin.  Hieman aikaisemmin tapahtunut Suomen itsenäistyminen olisi voinut olla jakautunutta kansaa yhdistänyt tekijä.  Iloitshan itsenäisyydestä  tietysti koko kansa.  Sisällissodan voittajat syyllistivät hävinneen osapuolen esittämällä sen epäisänmaallisena ja itsenäisyyden vastustajana.  Tarkoitus oli siten antaa peruste sodan aikana tehdyille hirmutöille.  Harkintaa sumensivat myös bolsevikkien vastoinkäymiset.  Ne antoivat ymmärtää, että idästä oli saatavissa helppoa saalista.  Sotaseikkailujen ideologisena argumentaatiopohjana toimi hyvin jo 1800-luvun puolella syntynyt heimoaate ja toisaalta myös kansalaissodan terästämä bolsevismin vastainen viha.  Vähätellä ei kuitenkaan sovi tavoiteltujen alueiden luonnonrikkauksia.  Ne ehkä selittävät pitkälle puu- ja paperiteollisuuden kiinnostuksen hankkeisiin.

Vapaajoukkojen sotimiseen oli myös vaikea soveltaa tuolloisen kansainvälisen oikeuden ssääntöjä.  Mielenkiintoista oli Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen tilanne.  Suhteet olivat päättyneestä kansalaissodastakin johtuen vaikeat.  Valkoinen Suomi tulkitsi maan käyneen ”yapaussotaansa” Venäjää vastaan, mikä todellisuudessa ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Suomi oli kuitenkin saanut itsenäisyytensä Venäjän bolsevikkihallitukselta.  Tosiasiassa se tarkoitti, että Suomi maana  tunnusti kyseisen hallituksen Venäjän viralliseksi hallitukseksi.  Samalla kuitenkin Suomesta tehtiin hyökkäyksiä Venäjälle hallituksemme tieten tai ainakin sen puuttumatta niihin.  Maiden suhteiden piti normalisoitua Tarton rauhan jälkeen, mutta niin ei heti kuitenkaan tapahtunut.  Interventio Aunukseen oli luonteeltaan sellainen, että Venäjä olisi voinut tulkita sen hyvin perustein julistamattomaksi sodaksi.  Maa kävi samaan aikaan sotaa Puolaa vastaan.  Alkuun  Venäjän kannalta hyvin edennyt sota, oli kääntynyt tappioiden sarjaksi, mikä lienee hillinnyt bolsevikkihallituksen haluja eskaloida kahakointia tsuhnien kanssa.

Viron tilanne oli toisenlainen kuin Suomen.  Maassa oli ollut kolme kuukautta kestänyt bolsevikkivalta, joka oli päättynyt Saksan miehitykseen.  Brest-Litovskin rauhan jälkeen saksalaiset poistuivat maasta ja Viro julistautui itsenäiseksi.   Neuvosto-Venäja ei tunnustanut itsenäisyytta ja bolsevikkihallitus ryhtyi ottamaan maata Viron itsenäisyysjulistuksen jälkeen sotilaallisin voimin haltuunsa.  Virossa käytiin marraskuun 1918 ja tammikuun alun 1919 välillä ns. vapaussota, johon myös suomaliset osallistuivat.  Tätä sotaa voidaan aidosti pitää vapaussotana, koska sen seurauksena oli Viron itsenäistyminen.  Suomalaiset vapaajoukot antoivat sotaan merkittävän panoksen, vaikka niiden käyttäytyminen olikin ollut usein enemmän kuin moitittavaa.

Vapaajoukkojen toiminta heimosodissa ylitti monesti ja useilla tavoin tuolloisen kansainvälisen oikeuden rajat, mutta toisaalta sotiminen tapahtui suuremmaksi osaksi harmaalla, säätelemättömällä alueella. Nykyisen, Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen kehittyneen kansainvälisen lainsäädännön mukaan suurin osa noista tapahtumista olisi joutunut esimerkiksi Haagin tuomioistuimen käsittelyyn.

 

 

Heimosodat muokkasivat maaperää fasismille

Uhriutuminen ja omien tekojen näkeminen jaloina niiden laittomuuksista ja epäinhimillisyyksistä huolimatta jättivät otollisen maaperän radikaalien aatteiden kylvölle.  Heimosotien muisto eli Suomessa vahvana aina Neuvostoliittoa vastaan käytyihin sotiin asti.  Jatkosodan alkaessa Mannerheimin antama ns. miekantuppi-käsky on vahva osoitus siitä, kuinka toiveet ja halut hankkia ”elintilaa” idästä oli elänyt entisten aktivistien, äärioikeiston, armeijan ja suojeluskuntien keskuudessa.  Sitä oli siivittänyt heimosotakirjallisuus, muisto- ja juhlatilaisuudet sekä kirjoitukset ja puheet vielä kerran koittavasta revanssista.  Suomalaisen julkifasistien nimien joukossa toistuvat vanhojen aktivistien ja heimosotureiden nimet yllättävän usein.  Tällä alueella objektiiviselle historiantutkimukselle on vielä tarjolla perkaamaton ja haastava työkenttä. 

Tärkeää olisi tutkia myös sitä, mitkä voimat kykenivät laittamaan vastaan maata repiville kahdelle autoritääriselle aatesuuntaukselle.  Suomen yhteiskunnassa jäi kansalaissodan jälkeen kytemään kaksi katkeraa ja toisilleen vihamielistä juonnetta, jossa kummassakin oli voimia, jotka kantoivat sisällään radikaalia kostoon perustuvaa revanssin ajatusta.  Ajoittain ne kumpikin painuivat ”maan alle”, mutta kummankin kaikuja on elänyt aina meidän päiviimme asti.  Siksi on tärkeää purkaa tuota tiuhaan kudottua ja suurta valheen verkkoa, jota eri historioitsijapolvet ovat pitäneet hengissä vastoin tieteen edellyttämää objektiivisuutta.  Tätä perinnettä rikkoo ansiokkaalla tavalla myös Roseliuksen ja Silvennoisen  Villi itä -kirja.

 

 

Reino Seppänen

 

Tähän kirjoitussarjaan liittyy myös Jussi Niinistön heimosotia käsittelevän kirjan kommentointi.  Kirjoitus löytyy täältä:

Jussi Niinistö heimohistorioitsijana