Neuvostoliiton poliittinen tilanne muuttui ratkaisevasti 1920-luvun loppua kohti edettäessä. Stalinin vaikutusvallan kasvaessa askel askeleelta nousi esille yhä useampia ”kansanvihollisiksi” nimettyjä ryhmiä, joista suurin osa rakentui Stalinin entisistä kilpailijoista kommunistisessa puolueessa tai tämän vihollisikseen kokemista henkilöistä.  Samaan aikaan tämän trendin kanssa ryhdyttiin maassa toteuttamaan suuria uudistuksia, mm. aloitettiin maatalouden kollektivisointi vuonna 1929.  Edelleenkin ”vanhaa ainesta”, eli tsaarinaikaista yläluokkaa ja kommunistien poliittisia vastustajia vastaan kampanjoitiin ”löytämällä” salaliittoja ja ulkovaltojen vakoojia. Vankilat ylikuormittuivat ”rangaistavasta materiaalista”.  Tähän ongelmaan nähtiin ratkaisuksi Solovetskin leirinkaltaiset rangaistuslaitokset ja niiden kehittäminen tuhoamisleireiksi.

 

Kesäkuussa 1929, joidenkin epäröintien jälkeen tehtiin päätös, joissa kolmen vuoden tai pitemmän tuomion saaneet määrättiin siirrettäviksi OGPU: n keskitysleireille, joita kutsuttiin tästä lähtien  korjaavaksi työksi (ITL).  Samanaikaisesti poliittinen johto valtuutti OGPU: n alaisuudessa toimivan leiriorganisaatio uusiin Solovetski-tyyppisiin leireihin. Mukaan luettiin pohjoiset leirit (SLAG).  Ongelmana Solovetskin leirin kohdalla oli jo tässä vaiheessa vankien suuri lukumäärä.  Vuonna 1929 heitä oli jo 65 000. Seuraavana vuonna luku kohosi jo 71 800.

 

 

Saarilla ei löytynyt suurille vankimäärille enää asuintilaa mielekkäästä työstä puhumatta.  Periaatteena keskushallinnolla kuitenkin oli, että leirille tuomittujen tulisi elättää itsensä ennen kuolemaansa.  Ratkaisuksi löydettiin hakkuu- ja tienrakennustyöt mantereella ja taloudellisesti ajatellen kutakuinkin tarpeeton projekti Valkoisenmeren ja Itämeren kanavan (Byelomorsko-Baltiyskiy kanal, BBK) rakentaminen.  Hankkeita varten perustettiin uusi leiriorganisaatio, Belbaltlag.  Sen muodostumisen jälkeen siirrettiin kaikki työkykyiset Solovetskin vangit mantereelle. Vankien lukumäärä Solovetskin leireillä väheni nopeasti.  Vuoden 1931 lopusta vuoteen 1933 mennessä vankeja oli enää 4000–5000 huonokuntoista työhön kykenemätöntä.  Luvuissa on mukana 700 lasta ja seitsemän teini-ikäistä nuorta.

 

Vankiluvun kehitys Solovetskin leirillä

Vuosi         Vankiluku      

1923           2 557

1924           5 044

1925           7 727

1926           10 682

1927           14 810

1928           21 900

1929           65 000

1930           71 800

1931           15 130

 

Leirivankien ”luokkajako”

Kaikki Solovetskin leirin vangit sukupuolesta, iästä, kansallisuudesta ja uskonnosta riippumatta jaettiin tosiasiallisesti kolmeen ryhmään.

 

Ensimmäinen ryhmä koostui poliittisista vangeista, joiden status leirin alkuaikoina oli poikkeuksellinen. He olivat anarkisteja tai sosialististen puolueiden jäseniä. Poliittisilla oli silloin tiettyjä etuoikeuksia. He saivat erityisiä, ”vahvistettuja” annoksia, saivat valita itselleen ”kylänvanhimmat” eikä heitä pakotettu ”yleisiin töihin”.  Tämän erityisaseman takana saattoi olla kaksi tekijää; perinne tsaarinajoilta ja osallistuminen vallankumoukselliseen toimintaan tsaarinaikana.  Myöhemmin poliittisten vankien sosiaalinen rakenne ja tuomioiden peruste muuttui.  Tämä johti heidän asemansa vaikeutumiseen leireillä. Vuoteen 1925 asti heidät pidettiin täysin erillään muiden luokkien vangeista.  Vuotuiset armahtamiset eivät koskeneet heitä.

 

Toinen vankiryhmä – ”Caers” eli vasta-vallankumoukselliset, tuomittiin rikoslain 58. ja 66. artiklan nojalla. Ryhmään kuuluivat tsaarin sotilas- ja siviilivirkailijat, eri uskontojen papit, sivistysammattien edustajat, entiset opiskelijat, aateliset ja porvaristo, julkisuuden hahmot ja ei-sosialistiset puolueet, työntekijät ja talonpojat, jotka osallistuivat massiivisiin bolsevikkienvastaisiin liikkeisiin, sekä ulkomaalaiset.  Tämä ryhmä muodosti 1920-luvulla   suurimman osan vangeista.  Kollektivisoinnin alkaessa – talonpojat, joita pidettiin vastavallankumouksellisina, lisäsivät sen osuutta.  ”Caers” asui yhdessä rikollisten kanssa, ja heitä käytettiin laajalti raskaissa töissä. Vuotuisia armahduksia ei sovellettu niihin (harvoin poikkeuksin).  Pakoyrityksestä rangaistiin ​​teloituksella (aseelliseksi kapinaksi tai sen yritykseksi luokiteltuna).  Jopa pakenemisesta puhuminen johti rankaisemiseen.

 

Kolmas vankien luokka olivat ”t”. He olivat rikollisia ja ”kotityöntekijöitä”, jotka lähetettiin keskitysleirille oikeuden määräyksellä. Aluksi heitä oli leirillä enintään 20 % koko erityisleirien vangeista. ”Shpanat” eli rikolliset olivat ”Caerseja” eli vastavallankumouksellisia paremmassa asemassa, vaikka asuivatkin heidän kanssaan samoissa kasarmeissa. Rikollisilla oli näet joitakin etuja, heillä oli mm. mahdollisuus vuosittaiseen armahdukseen. Tuomittujen tšekistien ohella heitä oli myös leirin alemmassa hallinnossa. Samaan luokkaan kuuluivat työtävälttelevät, prostituoidut, katulapset ja ”nuoret rikolliset”, jotka karkotettiin Solovkiin pääkaupungeista  (Moskova, Leningrad, Kijev) ja muista suurimmista kaupungeista hallinnollisella menettelyllä.  Naiset joutuivat aina, ja ”nuoret” vain kerran erillisiin kasarmeihin. Leirissä oli 1. huhtikuuta vuonna 1930 kaikkiaan 3357 alaikäistä, joista suurinta osaa käytettiin kovassa fyysisessä työssä tasa-arvoisesti aikuisten kanssa.

 

 

Kun Solovetskin mainetta puhdistettiin

Solovetski sai jo alusta lähtien ansaitsemansa huonon maineen maailmalla.  Leiriltä vapautuneet levittivät siitä tietoa Neuvostoliiton sisällä ja muutama ulkomaalainen kirjoitti leiriajastaan kirjan.  Yksi maailmallakin levinnyt ”klassikko” on suomalaisen Boris Cederholmin teos ”Punainen painajainen”.  Kirjan tekstiä ovat lainanneet sittemmin Neuvostoliiton vankileireistä kirjoittaneet, mm.  Aleksandr Solženitsyn.  Neuvostoliiton pyrkimys profiloitua maailmalla edistyksen ja kommunismin kärkimaana, kärsi tästä negatiivisesta julkisuudesta.  Vakavia seuraamuksia tuosta julkisuudesta kertyi myös maan diplomaatiaan etenkin uusien tunnustamisen osalta ja myös kauppasuhteisiin. Erityisesti Yhdysvalloissa vaadittiin boikotoimaan neuvostoliittolaista sahatavaraa, josta merkittävä osa oli lähtöisin Karjalasta ja hankittu työleiriläisten orjatyöllä.

 

Merkittävä käännekohta ikävän julkisuuden lisääntymisessä tapahtui, kun ryhmä Solovetskin leirin alaisesta Kemin alaleiristä onnistui pakenemaan Suomeen.  Heistä eräs julkaisi Sozerko Malsagovin nimellä vuonna 1925 kirjan ”Solovki – kidutuksen ja kuoleman saari”.  Se julkaistiin kylläkin ensin eräässä sanomalehdessä Riikassa ja kirjan saatua myyntimenestystä, useilla eurooppalaisilla kielillä.  Tieto maailmalla leirin vankien kiusaamisesta, kiduttamisesta  ja tappamisesta yleisenä käytäntönä aiheutti vakavaa vahinkoa maan kansainväliselle arvovallalle tilanteessa, jossa Neuvostoliitto yritti epätoivoisesti saada muut valtiot tunnustamaan maan ja palauttamaan vähentyneet ulkomaankaupan tulot.

 

 

Julkisuuskuvaa parantamaan kehitettiin suuri ja monitahoinen kampanja.  Sen puitteissa tuotettiin Solovetskin leiristä kaksi propagandaelokuvaa ja joukko kirjallisuutta sekä lehtijuttuja.  Samoin maahan tilattiin Italiassa asuva kirjailija Maxim Gorki todistamaan omin silmin valheeksi ja panetteluiksi Solovetskin leiristä maailman lehdistöässä esiintyneet jutut.  Gorki palasikin Venäjälle kesällä 1928 ja otettiin vastaan näyttävästi.  Hän pääsi myös juhlallisuuksien jälkeen lähtemään pohjoiseen toteuttaakseen saamansa toimeksiannon ja tutustuakseen parjattuun saarileiriin.

 

 

 

Solovetskin ja Belbaltlagin leireissä viisi vuotta viettänyt  Dmitri Lihatšev, sittemmin kielitieteilijä, tutkija ja akateemikko, oli todistamassa omin silmin Gorkin saapumista Gleb Bokij -höyrylaivalla ”Hyvinvoinnin lahden” -satamaan.  Hänen huomionsa kiintyi Gorkin lisäksi naiseen, joka oli pukeutunut nahkatakkiin, nahkahousuihin ja korkeisiin saappaisiin. Kyse oli Gorkin pojan vaimo, taiteilija Nadezhda Aleksejevna Vvedenskaja.  Lihatšev toteaa muistelmissaan, kuinka rangaistusvangit odottivat vierailusta paljon, mutta kaikki olikin yhtä suurta teatteria, jossa esitetty näytelmä upposi suureen kirjailijaan aivan liian helposti.  Gorki hoiti saamansa tehtävän isäntiään tyydyttävällä tavalla.  Kirjoitettuaan kiitettäviä artikkeleita leiristä, Stalinista, maan hallinnosta ja KGB:stä, hän palasi takaisin aurinkoiseen Italiaan.

 

 

Maxim Gorkin matka Solovetskiin ja hänen ”todistuksensa” leirin toiminnasta ja työtavoista, sai paljon julkista huomiota niin Neuvostoliitossa kuin ulkomailla, mutta epäilijöita jäi kuitenkin paljon.  Yritys kaikesta valheista ja petoksellisuudestaan huolimatta oli paljon parempi maalata musta valkoiseksi, kuin ne kaksi filmiä, ”Solovki”ja“Uudet rangaistuksen muodot”, jotka tuotettiin hämäykseksi Solovetskin erityisleiristä. Elokuvat ovat vieläkin katsottavissa netin kautta.  Ne nähtyään ei voi enää ihmetellä, miksi filmit eivät päässeet julkiseen levitykseen. Tekijät onnistuivat kaunomaalailussaan aivan liian hyvin.

 

 

Mykkäfilmin teksti kertoo, kuinka työ leirillä kestää 8 tuntia johon sisältyy lounastaukokin. Vangit hoitavat kaikkia leirin yrityksiä itse.  Elokuvassa näytetään voimalaitos, nahkatehdas, kenkätehdas, ompelupaja, mekaaninen tehdas, telakka, rakennustöitä, kalastusta ja kapearaiteinen rautatie.  Kaikki terveet, iloiset työntekijät tekevät aivan normaalia työtä.  Vain mykkäfilmin tekstien perusteella katsojalle käy selväksi, että he ovatkin vaarallisia rikollisia, jotka kuntoutuvat koko ajan yhteiskuntaan.  Valheellisessa kuvauksessa katsojalle luodaan idealisoitu mielikuva leirin vapaa-ajan vietosta sivistyksellisten ja liikunnallisten harrastusten parissa.  Vangit aterioivat lautasin, veitsin ja haarukoin siistissä ruokasalissa runsaan ruuan ääressä valkoisin liinoin katetuilla pöydillä.  Yli meni homma sensuurinkin mielestä. Filmien antama kuva on liian ruusuinen ja saisi kansalaiset raivoihinsa, koska vangithan elävät paremmin kuin he.  Julkistamislupaa ei tullut, vaikka elokuvien katseluun oli tuotettu laaja poliittinen opastusaineisto otsikolla ”Kuinka rakentaa keskustelu”.

 

 

Leirin purkaminen 1933 ja Solovetskin erikoisvankilan lyhyt aika

Joulukuussa 1933 leiri hajotettiin ja sen omaisuus siirrettiin Belbaltlagin leireille. Solovekissa toimi myöhemmin tuon organisaation yksi osasto, Neuvostoliiton NKVD: n valtion turvallisuuden pääosaston (GUGB) Solovetskin-erityisvankila (STON) vuosina 1937-1939.

Pietarin Memorial-tutkimuskeskuksen johtajan Veniamin Joffeen vuonna 1995 tekemässä  arkistotutkimuksessa havaittiin, että NKVD: n Leningradin alueen erityis troikan tuomiossa 27. lokakuuta 1937 jotkut Solovetskin erikoisvankilan vankeista lastattiin proomuihin ja toimitettiin Povenetsin-kylään ja ammuttiin Sandarmokh-aktiossa.  Joukko käsitti kaikkiaan 1111 ihmistä, mukaan lukien kaikki vammaiset.

Tarkkaa menehtyneiden määrää ei tiedetä, kuolinsyistä puhumatta.  Dmitri Lihatševin mukaan luvatta ammutut kirjattiin mm. koleraan kuolleina.  Eräiden selvitysten mukaan Solovetskin leirin olemassaolon aikana siellä kuoli noin 7500 henkeä, joista 3500 kuoli vuoden 1933 nälänhädässä. Kaikkiaan Neuvostoliiton leiri- ja karkotusjärjestelmän piirissä oli noin 20 miljoonaa ihmistä, niistä noin 200 000 kulki Solovetskin ja sen seuraajan kautta, mikä tarkoittaa noin yhtä prosenttia.

 

Leirin henkilökunta koki myös kovia kohtaloita

Monet Solovetski leirin tšekan, OGPU:n ja NKVD:n työntekijöistä kokivat uhriensa kaltaisen kohtalon. Tarkkoja tietoja ei ole ollut saatavissa kuinka moni joutui pidätetyksi, vangituksi ja tuomituksi. Näyttää kuitenkin siltä, että eniten katoa aiheutti Stalinin toteuttamat ns. suuret puhdistukset.  Solovetskin leirin perustamisessa aktiivisesti vuonna 1923 toiminut OGPU: n silloinen varapuheenjohtaja Josif Stanislavovits Unshlikht pidätettiin vuonna 1937 suuren puhdistuksen aikana ja ammuttiin vuonna 1938.     Mihail Kedrov  Holmogoryyn kuolemanleirin perustaja ja Solovetskin saarelle 1920 saapunut Tšekan täysivaltainen edustaja teloitettiin 1941. Leirin ensimmäinen päällikkö Nogtev sai 15 vuotta, hänet armahdettii, mutta ehti kuolla ennen sitä. Leirin toinen päällikkö Eichmans ammuttiin englantilaisena vakoojana.  Solovetskin-erikoisvankilan päällikkö Apeter ammuttiin.  Puhdistuksissa katosi paljon muutakin alempaa henkilöstöä.

 

Leirin johtajat:

13. lokakuuta 1923 – 13. marraskuuta 1925 – A. P. Nogtev;
14. marraskuuta 1925 – 20. toukokuuta 1929 – F. I. Eichmans,
15. toukokuuta 1929 – 19. toukokuuta 1930 – A. P. Nogtev
16. toukokuuta 1930 – 25. syyskuuta 1931 – A. A. Ivanchenko,
17. syyskuuta 1931 – 6. marraskuuta 1931 – toiminut päällikkö K. Ya. Dukis

6.-16. Marraskuuta 1931 – E. Senkevich

16. marraskuusta 1931 – 1. tammikuuta 1932 leiri oli suljettu Belbaltlag-järjestön perustamisen vuoksi tammikuusta 1932 maaliskuuhun 1933 – E. I. Senkevich
17. elokuuta 1932 – Boyar (mainittu väliaikaisena päällikkönä)
18. tammikuuta 1933 – viimeistään 13. elokuuta 1933 (mainittu) – Y. A. Bukhband,
19. lokakuuta 1933 – Ievlev (mainittu väliaikaisena päällikkönä)
20. joulukuuta 1933 – leiri itsenäisenä yksikkönä lopulta suljetaan.

 

Märkivä haavakin paranee

 

Hyllytetyt elokuvat Solovetskista pääsivät kuitenkin julkisuuteen, kun Neuvostoliitto ja sen kansalaiset Stalinin valtakauden ja Nikita Hruštšovin  NKP:n XX puoluekokouksen pidetyn puheen jälkeen alkoivat vähin erin käsitellä valtavia traumojaan, joita kommunismin alkuvuosikymmenet ja sota olivat tuottaneet.  Vuonna 1988 julkaistiin Marina Goldovskajan dokumenttielokuva ”Solovetskin valta”.  Elokuva kertoo rohkeasti tuon erityisleirin luonteen, haastatellen leiriltä selviytyneitä ja näyttäen otoksia noista kahdesta em. elokuvasta.  Ääneen pääsee myös mykkäfilmien ohjaaja, joka vielä 60 vuotta myöhemmin on pahoillaan ”hyvien filmiensä” saaneesta tylystä kohtelusta. 

 

Tuo aloitettu surutyö ja maan historian traumojen purkaminen jatkuu niin Solovetskin erityisleirin kuin sen seuraajan Belbaltlagin ja koko valtavan leirijärjestelmän osalta.  Työ on äärimmäisen tärkeää ja arvokasta Venäjän tulevaisuuden kannalta.  Märkivä haava paranee vain lääkittäessä ja ilmaa saadessaan.  Meillä suomalaisilla on omat traumat kansalaissodastamme, sen jälkiselvittelyistä sekä 1920–1940 -lukujen valheellisista historiankirjoituksista ja tulkinnoista. Kokemus on osoittanut, että vain totuus on se lääke, joka parantaa haavat.

 

Solovetskin uudelleen syntyminen on toivottavasti Venäjän traumojen parantumisen analogia.  Nyt tuo valtavan upea kulttuurillinen ja historiallinen muistomerkki on saamassa arvonsa mukaisen ilmiasun ja aseman Venäjän lukuisten aarteiden joukossa.  Oikein restauroituna, hoidettuna ja markkinoituna sillä on valtavat mahdollisuudet nousta suosituksi turistikohteeksi Kronstadtin tapaan.

 

 

 

Reino Seppänen