Kävimme katsomassa pientä kohua herättäneen elokuvan ”The Death of Stalin”. Olin lukenut siitä muutamia arvosteluja ja etukäteen mietin paljonkin, onko filmin genre – satiirinen komedia – todellakin oikein valittu. Aiheena kuolema taipuu äärimmäisen vaikeasti komedian keinoin mihinkään tasokkaaseen lopputulokseen. Mutta onhan näitä hyviäkin tehty, muistetaanpa nyt vaikka Frank Capran legendaarista mustan huumorin klassikkoa ”Arsenikkia ja vanhoja pitsejä” (Arsenic and Old Lace). Mitään ei kannata teilata tai kehua siihen paremmin tutustumatta. Niinpä menimme katsomaan taistelutoverin kanssa elokuvaa ja se todella kannatti. Filmi oli todella hyvä omassa lajissaan, jos ei nyt aivan kymppi, niin ainakin yhdeksän ja plussa päälle!
Elokuvan nimi, ”Stalinin kuolema”, johtaa hieman harhaan. Se ei suinkaan keskity kyseisen tyrannin kuolemaan, vaan fokus on Stalinin kuoleman jälkeen politbyroon, puolue-eliitin aivan ylimmän huipun, keskuudessa käydystä valtataistelusta. Jo sen vuoksi genren valinta on aivan nappiin osunut. Hyvin se sopii myös Stalinin hirviömäisen persoonan käsittelyyn. Se mitä nämä toinen toistaan pönäkämmät tyrannit ja despootit ihailijoineen eniten pelkäävät on osuva pilkka ja heidän naurettavaksi tekeminen. Valitettavasti hyvin harvoin siinä on elokuvassa onnistuttu aivan nappiin. Oma lukunsa on tietysti Charles Chaplinin Hitler-parodia ”Diktaattori” (The Great Dictator). Amerikkalaiset ovat yrittäneet paljonkin tässä lajissa, mutta lopputuloksena enemmänkin kankeaa, sormella osoittavaa mauttomuutta kuin purevaa satiiria.
The Death of Stalin -elokuva tekee naurettavaksi joukon pikkusieluisia vallantavoittelijoita, noita kuolleen despootin ympärilleen keräämiä perskärpäsiä. Näiden persoonallisia piirteitä on osattu mehevästi ylikorostaa suuremmin välittämättä historiallisista detaljeista. Ainoa filmissä ollut henkilö, jonka parodisointi ainakin minua tökki oli suuresti arvostamani marsalkka Georgi Žukov. Häntä ei toki aivan tolkuttomasti parodisoitu, mutta luotu kuva kukkomaisesta sotilaasta, on minun Žukov-ymmärryksen mukaan vinoutunut jo lähtökohtaisesti. On totta, että korkeiden upseerien joukko osallistui Berijan pidättämiseen. Mutta aivan niin makaaberi tuon ihmishirviön toimitus ja teloitus ei harvojen todistajien mukaan ollut, mitä elokuva antaa ymmärtää.
Filmissä on historiallisia tosiasioita käsitelty perin suuripiirteisesti, mikä on kyllä sallittua tämän tyyppiselle elokuvalle, joka ei pyri autenttisuuteen, vaan karrikoimaan ahneutta, itsekeskeisyyttä ja moraalittomia henkilöitä. Tässä tavoitteessa filmi onnistuukin erinomaisen hyvin. Se kertoo raadollisesti, miten kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo oli kuin minkä tahansa mafiajärjestön johtoryhmä, jossa pikkucapot taistelevat toisiaan vastaan capo di tutti capin potkaistua tyhjää. Samalla se paljastaa ajattelevalle katsojalle kommunistisen järjestelmän mädännäisyyden ja sen heikkouden ytimen – kaiken vallan keskittymisen yhteen lähteeseen.
Elokuva ei tee kovin paljon vääryyttä niille tosiasioille, joita Stalinin kuolemasta tiedetään. Ehkä monipuolisemman arvion ja kuvauksen tilanteesta on antanut Edvard Radzinski kirjoittamassaan Stalinin elämänkerrassa. Äkkiseltään tekemiäni havaintoja tosiasioiden muuttamisesta elokuvaa palveleviksi taruksi olivat mm. se, että arvon generalissimus Stalin sai marinoitua omassa kusessaan paljon pitempään, mitä filmissä kerrottiin. Tajutonta Stalinia ei löytänyt suinkaan teetä tuova Matrjona Butusova, vaan Stalinin huoneen hiljaisuudesta illalla kello 19 huolestuneet vartijat. Stalin oli mennyt tapansa mukaan vasta aamuyöstä kello neljän jälkeen nukkumaan. Hän oli ehdottomasti kieltänyt ketään tulemasta yksityisiin tiloihinsa ennen kuin sieltä kuultiin liikettä. Pelko, diktaattorin kansaansa istuttama, eläimellinen pelko näyttäisi siten koituneen osaltaan tämän kohtaloksi.
Muunnettua historiaa oli myös se, ettei Lavrenti Berija suinkaan saapunut Stalinin lähidatšalle yksin, vaan hänen mukanaan olivat vallantavoittelijat Malenkov, Bulganin ja Hruštšov. Nämä toverit tulivat katsomaan, kuinka ”isäntä” voi ja totesivat jostain ihmeen syystä hänen nukkuvan ja olevan hyvissä voimin. Todellisuudessa vartijat olivat siirtäneet Stalinin lattian kusilammikosta jo ennen neljän korkean toverin saapumista pienelle sohvalla ja sieltä vielä toiselle, paremmalle. Toverit jättivät isäntänsä siis ”nukkumaan” ja vasta uudelleen hälytettynä kutsuivat paikalle lääkereitä. Kaikki tämä oli poistettu elokuvassa ja Stalin jätetty lattialle, mikä muutos toimi mielestäni hyvin. Siten voitiin hyödyntää kusilammikkoa koko tehollaan vallantavoittelijoiden pilkkaamisessa. Analogiahan on huikea – perskärpäset olivat eläneet kaulaansa myöten kusessa jo ”isännän” eläessä.
Lääkäreitä ei haettu keskitysleireiltä, kuten filmissä kerrotaan. Myöskään lähidatšan henkilökuntaa ei teloitettu, kuten yksi reipas kohtaus antaa ymmärtää. Takana saattaa olla Stalinin kuoleman jälkeen Moskovassa liikkunut huhu, jonka mukaan Berija olisi ammuttanut varitjat. Ei ammuttanut, koska Radzinski haastatteli heistä tärkeintä elossa olevaa, Lozgatšovia tämän vanhuudessa. Paikkaansa ei pidä sekään, että politbyroo olisi Berijan teloituksen jälkeen lähettänyt Stalinin tyttären Svetlanan maasta. Tämä näet loikkasi vasta Intiassa Yhdysvaltain suurlähetystön kautta Amerikkaan vuonna 1967 eli lähes neljännesvuosisata myöhemmin. Mutta viis näistä yksityiskohdista, oleellista elokuvassa on aivan muu kuin detaljien totuus. Tarina on kreisi paisuttelu tapahtuneesta, joka sisältää kuitenkin oleellisen tuon mielettömän ajan todellisuudesta.
Itse asiassa totuus Stalinin kuolemasta saattaa olla hyvin paljon toisenlainen millaisena sitä nyt pidetään. Radzinski raottaa näet hieman erästä mahdollisuutta, joka avaa aivan shakespearelaiset näkymät tyrannin kuolemaan. Edellä mainittu Lozgatšov näet kertoi, miten vartijat olivat saaneet aivan uskomattoman kehoituksen vartioinnin päällikkyyttä tuolloin hoitaneelta Hruštalevilta, eräältä Berijan käskyläiseltä. Sen mukaan Stalinin oli antanut muka kaikille luvan mennä nukkumaan. Tällaista lupaa ei ”isäntä” koskaan aikaisemmin ollut antanut, tunnetusti kun pelkäsi henkensä puolesta. Hyvän tragedian lailla kyseinen Hruštalev menehtyi hämäräperäisesti sairauteen ennen Berijan kuolemaa. Arvoitus siis jatkaa elämäänsä ja odottaa uusia kertojiaan ehkäpä uuden genren kautta?
Venäjällä tämä elokuva on levityskiellossa, vaikka olikin saanut eräiltä kriitikoilta etukäteen hyvät arvostelut. Kielto johtunee nykyisestä kansainvälisestä tilanteesta, jossa maan rajoille vyörynyt Nato on herättänyt Venäjän vanhat uhkakuvat. Se näyttää johtaneen siihen, että Stalinista tuosta psykopaattisesta sadistista ollaan tekemässä suurtakin sankaria venäläisille. Itse arvelen, että maan pitkästä historiasta löytyisi kyllä uljaimpiakin esikuvia kyseiseen tehtävään. Karmeinta on, kuinka tietoisesti pyritään unohtamaan Stalinin hirmuhallinnon miljoonat ja taas miljoonat uhrit. Noiden uhrien joukoon kuuluivat myös äidin puoleinen isoisäni ja nuori enoni. Ja muuten yksitoistatuhatta muuta suomalaista.
Elokuva The Death of Stalin
Tämän brittiläis-ranskalaisen poliittisen satiirin on ohjannut Armando Iannucci. Filmi nojautuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin romaaniin ”La mort de Staline”. Elokuvan kesto on 107 minuuttia.
Elokuvan ensi-ilta oli Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2017. Britanniassa sen ensi-ilta oli 20. lokakuuta samana vuonna. Suomen ensi-ilta tämän vuoden toukokuun neljäs päivä.
Pääosissa:
Josef Stalin Adrian McLoughlin
Lavrenti Berija Simon Russell Beale
Nikita Hruštšov Steve Buscemi
Georgi Malenkov Jeffrey Tambor
Anastas Mikojan Paul Whitehouse
Vjatšeslav Molotov Michael Palin
Lazar Kaganovitš Dermot Crowley
Nikolai Bulganin Paul Chahidi
Svetlana Allilujeva Andrea Riseborough
Vasili Stalin Rupert Friend
Georgi Žukov Jason Isaacs
Reino Seppänen