Maanantai-ilta 8.tammikuuta 2024.  Presidentinvaalitentin vieras TV1-kanavalla ollut Pekka Haavisto sai ylimääräistä arvonnousua edellisen haastateltavan, Mika Aaltolan rimanalitusten vuoksi.  Siihen tuskin oli edes tarvetta, sillä niin suvereenisti Haavisto tilaisuuden omalta kannaltaan hoiti.  Haastattelu oli mielenkiintoinen etenkin siksi, että jo huomattavasti ennen kuin yksikään virallinen ehdokas oli asetettu, valtamedia oli alkanut luoda asetelmaa Alexander Stubb versus Pekka Haavisto.  Olisi tietysti mielenkiintoista pohtia, miksi näin, koska sen synnyttämiseen löytyy kyllä muitakin perusteita kuin journalistisia.  Ehkäpä jopa painavampiakin.  Keskityn kuitenkin pohtimaan ehdokas Haavistoa tämän haastattelun kontekstissa. 

Ylen uutisissa ennen haastattelua esitettiin nelikenttä siitä, kuinka seitsemän tulevien vaalien ehdokasta asettuvat yhtäältä konservatiivi-liberaali ja toisaalta vasemmisto-oikeisto akselilla.  Itse tosin vierastan tällaisia  asetelmia monestakin syystä. Journalistisesta näkökulmasta sille näyttää olevan tilaus suomalaisten ilmeisen geeniperäisen poliittisen lumisokeuden vuoksi.  Tähän karttaan nyt jo kolmatta kertaa presidenttiyttä tavoitteleva Haavisto oli sijoitettu liberaalikentälle ja jopa niukasti vasemmiston lohkoon.  Tiedä sitten, miten se vastaa tosiasioita, mutta nykypäivänähän sellaisella sivuseikalla kuin tosiasia ja totuus ei ole niinkään merkitystä.  Omaan mieleeni on kuitenkin tulikirjaimin syöpynyt Haaviston hiljattainen lausunto, ettei hänessä ole tippaakaan punaista.  Se on paljon sanottu!  Oliko se viisasta, sitä lukija imeskelköön itse.

Haavisto on taitava ja kokenut poliitikko.  Hän selvisi tentin kiperistäkin kysymyksistä rutiinilla hermonsa halliten.  Voiko muuta odottaakaan moninkertaiselta ministeriltä ja laajan kansainvälisen kokemuksen omaavalta 65-vuotiaalta mieheltä?  Itseäni kiinnostivat eniten hänen nykyistä kansainvälistä poliittista tilannetta koskeneet vastauksensa.  Niissä konkretisoitui kahden aikaisemman haastateltavan, uskallanko sanoa poliittisen heittopussin, Jussi Halla-ahon ja Mika Aaltolan aivan toisissa sfääreissä liikkuneet vastaukset.  Haavistolla näkemykset olivat tasapainoisempia ja sanotaanko nyt edellisiin verrattuna järjellisempiä.  Sotauhoa niissä ei ollut, vaikka ei kyllä riittävästi realismiakaan, siis karujen totuuksien tunnustamista.  Niiden aika ei ehkä vielä ole tullut, tai ehtiikö enää koskaan tullakaan?

Jotenkin häkellyttävää oli kuitenkin kuulla katkelmia, joissa ehdokas tunnusti puhtaan antautumisensa amerikkalaisen imperialismin edessä.  Puolustussopimukset jenkkien kanssa olivat hänestä itsestään selviä ja ongelmattomia.  Lapsellinen väite siit, että Yhdysvallat ottaisivat jotenkin huomioon ”suomalaisten analyysit” toimintaansa ohjaavassa mielessä oli tällaiselta kokeneelta ulkopolitiikan osaajalta joko satuilua tai tyhmyyttä.  Eniten karahti korvaan Haaviston toteamus, kuinka meidän ”pitää ottaa huomioon Yhdysvaltain intressit”!  Voi pyhät pyssyt!  Maailman mahtavimman imperialistisen suurvallan intressien puolustajaksiko Suomen pitäisi antautua!  Maan, joka toisen maailmansodan jälkeen on aloittanut eniten sotia ja aggressioita maailmassa.  Muuten yksittäin lukien yli 70.  Maan, joka häpeilemättä on ollut diktaarrorien ystävä ja ihmisoikeuksien polkija, kun siitä on ollut etua omille intresseilleen. Maan, joka nyt kiemurtelee koukussa olevan lieron lailla välttääkseen Israelin fasistien tuomitsemisen. Täsä muutamia ammottavia aukkoja Haaviston ihmisoikeuksien valikoivassa ajamisessa!

Sama teema toistui siinä myöntelyssä, kuinka Suomen nyt Naton jäsenenä on 380 asteen velvollisuus osallistua yhteisiin operaatioihin.  Kun tiedetään esimerkiksi jenkkien surullinen joukkotuhoaseiden etsintä Irakissa ja Libyan sekä Syyrian operaatiot, suomalaisten on nyt syytä alkaa tottuutella maahan virtaaviin ruumispusseihin ja rampautuneisiin invalideihin.  Sotiemme veteraanien järjestöt ja Sotainvalidien veljesliitto tullee saamaan uutta jäsenkuntaa kuihtuviin rekistereihinsä? 

Suomen ulkopoliittinen asema on ratkaisevasti muuttunut tehtyjen sotilaallisten liittoutumisten jälkeen.  Vanha ja geopolitiikkaan vahvasti nojannut, menestyksellinen ulkopolitiikka on heitetty romukoppaan.  Sen tosiasian on jokaisen Natoa vastustettavan tunnustettava. Näin sillä kaikki on tapahtunut perustuslakimme mukaisesti.  Toivottavasti tulevat tutkimukset selvittävät, perustuiko päätökset myös moraalisesti kestävään toimintaan.  Kun muuttuneen ulkopolitiikan tosiasia tunnustetaan, on samalla myös hyväksyttävä toinen tosiasia, että isänmaamme on mahdollisen suurkonfliktin sattuessa ensimmäinen potentiaalisten iskujen kohde.  Ikävä, että tämä totuus on onnistuttu piilottamaan tehokkaasti kansalta.  Eikä sitä näissä ehdokashaastatteluissa ole nostettu esille. Myös Haavisto vaikeni siitä visusti.

Tässä suhteessa oli mielenkiintoista kuulla, kuinka ehdokas Haavisto teki kyllä eroa niihin poliittisiin ja sotilaallisiin tahoihin, jotka virvoittelevat muutoshurmiossaan henkiin 1919 – 1922 ulkoministerinämme toimineen  Rudolf Holstin muotoilemaa Venäjän itärajanmaiden yhteisrintamaa.  On vaikea nähdä, mitä erinomaisia intressejä tällaisessa ryhmittymisessä nimenomaa Suomelle olisi.  Ainakin minulle ei ole selvinnyt miten  pienten Baltian maiden ja Puolan paukkupäinen politiikka ajaisi Suomen etua. 

Haaviston tämänkertaisen tentin keskeistä antia itselleni olivat nämä hänen ulkopoliittiset näkemykset ja yleensä asemoituminen nykytilanteeseen.  Syvimmät tekijät jäivät varmasti piiloon,  Tenttaajakin keskittyi lopuksi yrityksin kaivella Haaviston menneisyydestä muutamia hänelle ikäviä asioita, mutta näihin epäolennaisuuksiin Haavisto vastaili rutiinilla.  Sen sijaan minut yllätti tenttiä arvioineet niin sanotut asiantuntijat, Sinikukka Saari ja Markku Jokisipilä.  Heidän suoltamat arvostelut olivat suhteutettuna kolmen aiemman ehdokkaan saamiin paljon häijympiä.  Jäin miettimään pelataanko tässä jotain peliä, mutta sen tarkempaa kantaa en ota ennen kuin olen nähnyt Alex Stubbin tentin.

Oheinen lisäys tehty 09.01. 2024. Tarkemmin selvitetty alla olevassa jälkikirjoituksessa.

Pekka Haavisto ei kyennyt antamaan johdonmukaista ja järkevää selvitystä Ukrainan sodan rauhasta. Ainakin minulle se jäi keskeisiltä kohdiltaan avoimeksi. Hyvin yllättävää oli hänen takeltelevat lisäyksensä kyseisen rauhan edellytyksiin, joihin kuuluisivat mm. sotasyyllisten saattaminen oikeuteen ja korvauksien maksaminen Ukrainalle Venäjän öljytuloista. Vaatimukset ovat luonteeltaan sellaisia, että ne edellyttäisivät Venäjän tappiota sodassa. Sitä ei ainakaan tässä tilanteessa olisi tapahtumassa. Enteileekö tällainen puhe sodan eskaloitumista vaikkapa Natojoukkojen lähettämisenä Ukrainaan? Eli onko Haavistolla jotain sellaista luottamuksellista tietoa, joka ei ole vielä julkista?

Itse kannatan kyllä lämpimästi sotasyyllisten tuomitsemista Nürnbergin malliin. Sotakorvaukset ovatkin jo paljon visaisempi juttu. Saksan kohtalo ensimmäisen maailmansodan jälkeen on varoittava esimerkki eikä Suomenkaan maksamat sotakorvaukset sellaiseen ratkaisuun suuresti kannusta. Toisaalta pidän kyllä ehdokas Haavistoa melkoisena kaksinaismoralistina. Hän edustaa tässäkin asiassa puhtaasti läntisen imperialismin kantaa ja kahdenlaisia standardeja. Jos sotasyyllisiä vaaditaan oikeuteen vain itäisen imperialismin osalta, on se kaksinaismoralismia. Samoilla perusteilla oikeuteen olisi pitänyt haastaa amerikkalainen imperialismi sota- ja ihmisoikeusrikkomuksitaan esimerkiksi Irakissa tai Syyriassa. Myös Israelin fasistihallinnon vuosikymmeniä kestänyt palestiinalaisten sorto ja nyt Gazan hirvittävät joukkomurhat sitä edellyttäisivät. Haavisto ei näitä vaihtoehtoja nosta esiin. Häneelle on olemassa vain itäinen imperialismi, jonka senkin oikeudelliset tuomitsemiset vaatisivat Venäjän karhun kaatamista. Vaikuttaakin siis siltä, että Pekka Haavisto yrittää nylkeä elävää karhua. Sen hän taitaa tehdä sotahuumassa elävän äänestäjäkunnan nuoleskelemiseksi.

Lopuksi voin tunnustaa tässä arvoisalle lukijalle ihan näin kahden kesken, että edellisten vaalien toisella kierroksella äänestin Pekka Haavistoa, koska en suurin surminkaan halunnut presidentiksi sellaista niljaketta,  kuin mitä sitten saimme.  Näissä vaaleissa jätän kyllä toisen kierroksen väliin, ellei silloin ole tarjolla ehdokkaista parhainta, Jutta Urpilaista.  Pekka Haavistoa en äänestä, kun on veren perintönä jo kolmannessa polvessa tuota punaisuutta.

Jälkikirjoitus

Sain niin sanottua palautetta edellisestä kirjoituksesta sellaisessa muodossa, että pääsin lisätä tähän jälkikäteen osion, jonka poistin alkuperäisestä tekstistä. Se myös ehkä selventää muille kuin edellä mainitulle kriitikolle ja ajatusvääristymien käyttäjälle, miksi suhtaudun Pekka Haavistoon niin kuin suhtaudun. Lähtökohtana suhtautumisessa häneen on oma, vuosikymmenien varrella muuttunut, kehittynyt ja kypsynyt asenne ulkopolitiikkaan, jonka tuutoreina menneessä ajassa on monta maineikasta nimeä.

Mielestäni pyrin perustelmaan näkemykset mahdollisimman realistisesti, jopa inhorealistisesti. Siten hyväntahtoiset hössöt ja ilmaapieksävät maailmanparantajat eivät niitä hyväksy. Vielä vähemmän niitä sietää kaikki riemuidiootit, nuo maan mainiot lajitoverit, jotka ottavat ”pultteja”, raivoavat estottomasti ja haukkuvat silmittömästi sillä idiootin varmuudella, jonka täydellinen ymmärtämättömyys heille antaa. Molempien ryhmien ainoa lähdeaineisto on valtamedia, yleensä iltapäivälehdet ja niistäkin otsikot.

Omat mielipiteeni perustan vaikkapa ulkopolitiikassa tarkastelukehikkoon, jossa valtioiden, etenkin suurvaltioiden intressit ja historia ovat keskeisellä sijalla. Olen vuosikymmenien varrella jonkinlaisella tarkkaavaisuudella pyrkinyt pitämään tietojani ajan tasalla valtioiden taloudellisista ja sotilaallisista potentiaaleista. Geopolitiikka on mielestäni yksi keskeinen tekijä ulkopolitiikan ymmärtämisessä. Toinen on valtioiden intressit ja niiden ristiriidat. Oleellista ovat juuri suurvaltojen intressit, jotka kantavat usein, kuten esimerkiksi Britanian ja Venäjän kohdalla, yli vuosisatojen. Ikävintä minusta on ollut seurata näitä ”asiantuntijoiksi” valtamediassa ja usein myös vallakkaiden (käsiteen olen lainannut Markku Lehtolalta) julistaminen propagandamaakarien selityksiä, jotka ”unohtavat” tai kieltävät geopolitiikan sekä suurvaltaintressien olemassa olon. Siten rauhanomainen ristiriitojen eli intressien sovittelu unohdetaan ja päätytään tilanteeseen, jota von Clausewitz kuvasi politiikan jatkamiseksi toisin keinoin. Näin juuri tapahtui Ukrainassa ja se on johtanut tilanteeseen, jossa sodan eskaloitumisen päätepiste voi olla atomisota.

Siedän hyvin erlaisia mielipiteitä ja erityisesti keskustelua edistäviä. Terävästä vittuilusta jopa tykkään. En välitä omien mielipiteiden vähättelystä, mutta siitä en pidä, että niitä ryhdytään tulkitsemaan jossain toisessa kontekstissa. Sellaista sanotaan ajatusvääristymäksi, joita on muuten lukuisia erilaisia. Yleisin, johon olen törmännyt on aivoluteilu, kuten tapahtui tänäänkin. Siinä on kyse väitteistä, joita tehdään toisen ihmisen sanomisten tai kirjoitusten perusteella. Usein vielä äärimmäisen pitkälle vietyjä. Esimerkiksi kirjoitukseni Pekka Haavistosta tulkitiin epäisänmaalliseksi, Putinin perseen nuoleskeluksi yms. Olen muuten jo aikaa sitten lakannut ”kumoamasta” näitä riemuidioottien väittämiä. Ajatusvääristymien esittäjät, kuten mm. persufasistien laumat, ovat yleensä sivistymättömiä moukkia ja äärimmäisen huonosti asiaan perehtyneitä. Tosin myös hyvinkin koulutetut, jopa tohtorisihmiset ovat syyllistyneet samaan. Kyse on psykologisesta ilmiöstä, jonka selittäminen ei kuulu tähän yhteyteen.

Summa sumaarum; kerron tässä siunatuksi lopuksi tiedon, että ajatusvääristymin minua syyttäminen johtaa siihen, että tulen katkaisemaan yhteydet esimerkiksi fascebookkaveruuden heti. Näin olen tehnyt jo tähän mennessä enkä ole ratkaisua katunut.

R.S.