Tiistaina tammikuun yhdeksäntenä päivänä oli vasemmistoliiton Li Anderssonin vuoro esiintyä YLEn presidentinvaaliehdokkaiden tentissä. Andersson kuuluu niihin nykyisen politiikan osaajiin joiden olettaa jo lähtökohtaisesti selviytyvän urakastaan suuremmin kompastelematta. Niin tapahtui tälläkin kertaa. Anderssonin alkupuhe oli hyvä. Oikeastaan erinomainen teknisenä suorituksenakin. Sitä ei luettu paperista. Muutama silmäys vain tukena oleviin papereihin. Katsekontakti oli intensiivinen ja pakoton. Asiat olivat hyvin sekä ytimekkäästi rytmitetty, varmaan ajan niukkuuden huomioiden. Esiintyminen oli esittäjälleen tyypillistä. Teemoissa ei ollut yllätyksiä. Itse tulkitsin puheen vahvuudeksi sen, että tuohon lyhyeen kolmen minuutin aikaan sisältyi nyt muutakin asiaa kuin sitä samaa sotarummun pärinää, jota on tullut kuultua ehdokkailta eri yhteyksistä enemmän kuin riittävästi.
Li Anderssonia haastatellut YLE:n toimittaja Jyrki Hara taas näytti sitä pärinää himoitsevan kuitenkin lisää. Hänen kysymyksensä pyörivät valtaosaltaan kyseisen teeman ympärillä. Tiettyyn rajaan asti se on toki ymmärrettävää tässä sotaisassa huumassa, jossa sankarikansamme nyt rypee. Ymmärrettävää se on myös siltä osin, että Euroopassa jatkuu edelleen suuri sota. Presidentin toimivaltaan kuuluu ulkopolitiikka ja toiminta puolustusvoimien komentajana. Näytti kuitenkin siltä ikään kuin toimittaja Hara ymmärsi ulkopolitiikan vain sotimisena ja siihen valmistautumisena. Ainakin kysymykset liikkuivat enimiltään siinä teemassa.
Ihmisoikeusasiat ovat tunnetusti olleet Li Anderssonin peruskauraa. Hän on viime aikoina ottanut näkyvästi kantaa Gazan tapahtumiin ja siellä tapahtuvaan kansanmurhalta näyttävään joukkotuhoon. Tässä mielessä oli ymmärrettävää sekin, että toimittaja kysyy asiasta presidenttiehdokkaalta. Kysyy vaikka tiukastikin, mutta nyt mentiin tentissä jo inttämisen puolelle. Jopa pitkäkestoisen inttämisen. Toimittajan tulisi jättää tuollainen asian turha jauhaminen pois. Katsojalle syntyi nyt siitä käsitys kuin Haralla olisi ollut oma tärkeä ”lähetystehtävä” ajettavanaan. Käsitys, jossa toimittaja luopui toimittajanroolista eikä enää luodannut haastateltavan käsityksiä, vaan halusi haastaa niitä ja osoittaa ne vääriksi. Niinpä nautin kovasti kun Andersson näpäytti kerran terävästi toimittaja Haraa ja sai porvarispojan hämilleen.
Tähän mennessä haastatelluilla ehdokkailla on Suomen Natojäsenyydestä, ja Ukrainan tukemisesta ollut hyvin pitkälle samat näkemykset. Samalla linjoilla oli mentiin tässäkin Anderssonskan tapauksessa. Mitään muutosta ei ole luvassa tulevienkaan ehdokkaiden kohdalla. Joten puulta tämä maistuu. Demokratian kannalta edes yksi vastarannan kiiski olisi ollut virkistävä tuulahdus ja tarjonnut aidon vaihtoehdon. Kaipasin nytkin Paavo Väyrystä kisoihin mukaan, niin uskomattomalta kuin se itsestäkin tuntuu. Minusta tämä asetelma antaa nyt vahvan kuvan sotaan valmistautuvasta maasta. Siihen liittyy myös minulla tunne, jossa vaalien lopputuloskin on varma. Pedattuna on yksi lähes kirkoissa kuulutettu perintöprinssi sen vanhan niljakkeen jatkajaksi. Muut ehdokkaat ovat ikään kuin rekvisiittana luomassa demokraattista mielikuvaa reiluista vaaleista. Heitä muuten on väkilukuun suhteutettuna huomattavasti enemmän kuin Putinin kilpailijoita Venäjällä, joita muuten on 30 kappaletta ja tiettävästi kaikki vielä hengissäkin. Ainakin toistaiseksi.
Vasemmistoliitossa varamaankin on oletuksena ollut, että puolueella tulee olla oma ehdokas. Ei niin väliä, miten pärjää, kunhan pitää asiaa esillä. Mikä tuo asia on, se on minulle paljolti epäselvä. Ehkä Anderssonska tietää ja mihin pitää tähdätä? Li Anderssonistakin voidaan näet jo varmasti sanoa, ettei hänestä tule presidenttiä. Kyllä Likin sen viisaana ihmisenä tietää. Hänen kenties suurin ”saavutus” näissä skaboissa saattaa jäädä siihen, ettei vaalien paras ehdokas, siis ulkopoliittisen osaamisensa ja kansainvälisten suhteidensa osalta, tule mahdollisesti pääsemään toiselle kierrokselle. Tarkoitan tietenkin Jutta Urpilaista. Ensimmäisen kierroksen samaa äänipottia on jakamassa kolme ehdokasta. Niinpä näyttää vahvasti siltä, että korttipelin pakka olisi valmiiksi väsätty Mediapoolin ja valtamedian yhteistyöllä. Rakennettu jo hyvissä ajoin. Kohta näet käy selville, toteutuuko valtamedian ja Mediapolin pitkään petaama asetelma näissä vaaleissa.
Anderssonin äänestämisellä ei minulle olisi ollut muuta estettä kuin hänen heittäytyminen amerikkalaisen imperialismin nöyräksi piikatyttöseksi. Eikä tämä tarkoita sitä, että olisin toivonut häntä venäläisen imperialismin kätyriksi. Minä en vain voi ymmärtää sitä, kuinka nyt kauhistellaan venäläistä imperialismia ja sen hävyttömiä tekoja, mutta ”turvaa hakien” rynnätään vielä pahemman imperialismin syliin. Uskallan sanoa tämän, vaikka kuinka uhattaisiin pahoinpitelyillä, murhalla ja keskitysleirillä. Nehän ovat niitä ”aitojen isänmaallisten” keinoja puolustaa sananvapautta ja demokratiaa. Eikö totta?
Minulta on jo ehditty kysyä, kuinka voin äänestää Jutta Urpilaista, vaikka hänkin jakaa tuon saman näkemyksen tehdyistä rajuista ulkopoliittisista ratkaisuista. Vastaus on perin yksinkertainen. Hän on paras tarjolla olevista ehdokkaista niin kansainvälisen kokemuksensa kuin pitkäaikaisen toimintansa ansiosta syntyneiden verkostojen näkökulmasta. Jutalla on myös vahva, ehkä ehdokkaista vahvin Eurooppa-orientaatio, joka tässä hyvin vinoutuneessa ja epätasapainossa olevassa poliittisessa tilanteessa on myös merkittävä etu. Euroopan ytimestä katsottuna tämä Suomi-nimisen rajamaan höyrypäisyys näyttäytyy enemmän kuin oudolta. Suomi on liukumassa ääriajattelussaan Puolan ja Balttianmaiden joukkoon. Se kehitys tulisi estää ja siksikin tarvitsemme ulkopolitiikkamme johtoon järkevää ja EU:n kuviot tuntevaa sekä hyvät henkilösuhteet omaavaa osaajaa.
