Tapasin tässä hiljan hyvin, hyvin vihaisen miehen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut television taannoinen Nasse-setä, vaan vanha tuttu puoluetoveri.  Vihainen toverini oli lukenut perjantain marraskuun kuudennen päivän Uutispäivä Demarista STTK:n puheenjohtajaksi uudelleen valitun Mikko Mäenpään haastattelun.  Siinä kyseinen puoluetoveri (vai pitäisikö sanoa puoluekaveri?) oli antanut ohjeita siitä, mihin suuntaan sosiaalidemokraattista puoluetta tulisi ohjata, jotta uusi auvo ja kannatuksen nousu toteutuisi.

 

Ystävääni suututti suunta, johon Mäenpää oli puoluepurttamme veivaamassa. Puheenjohtaja Mäenpää haluaa karistaa SDP:stä ”loputkin sosialismin rippeet”.  Tokaisu osoittaa, ettei puoluekaverimme Mikko Mäenpää osaa vieläkään nähdä, mihin päin maailma on kallistumassa. Keskellä uusliberalismin romahdusta ja syvintä kapitalismin kriisiä sitten 1930-luvun tämä palkanansaitsijoiden johtaja vaatii vahvan, perinteisen vasemmistopuolueen muuttamista liberaaliksi porvaripuolueeksi! No, minä en ole osannut aiemminkaan pitää Mikko Mäenpäätä minään suurena visionäärinä ja tienviitoittajana.  Toivottavasti ei kovin moni muukaan SDP:n jäsen. Jos noille harhapoluille lähdetään on edessä väistämättä perikato.

 

Demokraattisessa puolueessa on toki kaikilla mäen- ja pässinpäilläkin oikeus esittää puolueen muuttamista porvarilliseksi tai jopa sen laukkauttamista, mitkä molemmat asiat faktisesti merkitsisivät samaa. Toivottavaa vain olisi, että meillä aidoilla sosiaalidemokraateilla olisi myös samat puhe- ja puolustautumisoikeudet. Aina ei ihan näytä siltä, että näin olisi. Uusliberalismin apostolit ovat pitäneet  jo pitkään jatkuvaa äänenavausta tässä meidän demarien sekakuorossa. Tämän älämölön kriikki on vaiettu tai vähätelty kuoliaaksi. Nämä mäenpäät, jungerit, rauhiot, lehtiset ja kumppanit ovat myös oikein organisoituneet porukaksi, jonka vakaa aikomus on muuttaa kunnianarvoisen puolueemme nimikin.

 

En oikein ymmärrä sitä ajatuskulkua, miksi Suomeen pitäisi saada vielä yksi uusi porvaripuolue ja jopa muuttamalla meidän vanha, rakas SDP sellaiseksi.  Näiden puuhastelijoiden touhu tässä ajassa on siinäkin mielessä merkillistä, että tilaus aidolle vasemmistopolitiikalle eli perinteiselle  sosiaalidemokratialle on ilmassa ja vahvasti jopa kasvamassa.  Niinpä Taloussanomat kertoi 09.11. 2009, että 27 eri maassa tehdyssä kyselytutkimuksessa vain 11 prosenttia näki kapitalismin toimivan hyvin. Tutkimukseen vastanneista 29 000 ihmisesttä enemmistö vaati 22 maassa nykyistä tasaisempaa tulonjakoa. Hallituksen tiukempaa puuttumista elinkeinoelämään kannatti enemmistö kaikkialla muualla paitsi Turkissa. Mitäpä muutakaan tuo tutkimus osoittaa, kuin sitä, että kansa kaipaa sosiaalidemokratiaa ympäri maailmaa. Ehkä Suomessakin jopa STTK:n jäsenet?

 

Meidän puoluetta ei nosteta valtaan porvarillistamalla se, vaan aivan päinvastaisilla lääkkeillä. SDP:n on palattava juurilleen tasa-arvon edistäjänä ja edelläkävijänä. Uskottavuutemme on mennyt ja kannatuksemme romahtanut Lipposkauden poliittisissa seikkailuissa porvarillisuuden poluilla. Miettikääpä, minkä hinnan me olemme maksaneet ajaessamme tosiasiallisesti uusliberalistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa Suomeen. Tämän eriarvoistavan politiikan hedelmät on korjanneet rikkaat ja keinottelijat. Maksumiehinä ovat olleet eläkeläiset, pienipalkkaiset lapsiperheet ja kansamme kaikkein köyhimmät. Niinpä esimerkiksi vuonna 2007 oli köyhyysrajan alapuolella elävissä perheissä jo 151 000 lasta, kun heitä vuonna 1995 oli vain 52 000.  Kyseisenä aikana maassa oli neljä hallitusta, joissa kaikissa istui sosiaalidemokraatteja. Muitakin esimerkkejä kyllä löytyisi, mutta antaa menneiden olla. Pitää katsoa eteenpäin, vaan ei puheenjohtaja Mikko Mäenpään ja hänen hengenheimolaisten kiikareilla.

 

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvaa meillä ja on jopa riistäytynyt käsistä. Hyvinvoiva eliitti elää aivan omassa todellisuudessaan, joka on valovuosien päässä tavallisen kansan kokemasta arkipäivästä. Pahoin pelkään, että meidän lasse lehtisemme, pertti rauhiomme ja ikävä kyllä mikko mäenpäämmekin ovat tuon taikaympyrän sisällä, jossa ei pystytä ymmärtämään pieneläjien pelkoja, ahdistusta ja suoranaista hätää. Kerronpa pienen esimerkin siitä, mitä tarkoitan:  Perjantain 30. lokakuuta Aamulehdessä oli aivan hyvä juttu yhdestä upeasta suomalaisesta naistutkijasta, uudesta akateemikosta, professori Leena Peltonen-Palotiestä. Hän on nainen, joka on tunnustuksensa toki ansainnut. Samalla Peltonen-Palotie on valitettavasti myös esimerkki siitä, miten hyvätuloinen ihminen voi eristyä tavallisesta kansasta. Arvon akateemikko näet vaati lukukausimaksuja yliopistoihin ja piti kohtuullisena sellaisen 5000 euron suuruista summaa. Tämähän tarkoittaisi vuositasolla 10 000 euron lisälaskua opiskelijoille per vuosi ja keskimääräisen valmistumisajan perusteella 60 000 euron satsausta koko opiskeluajalta. Siinäpä sitä onkin makseltavaa vastavalmistuneella pätkätyöläisellä esimerkiksi MacDonaldsin nälkäpalkoilla. Täältä tullaan elämä…

 

Meikäläistä kyllä hieman huvitti akateemikon elämällevieraus, kun Peltonen-Palotie ihmetteli jutussa, miten ihmiset voivat panna auton huoltoon 2000 euroa mutta eivät voi maksaa samaa huipputason koulutuksesta. Näyttää siltä, että akateemikon kokemus kansan arkielämästä rajoittuu professori-aviomiehen ja muiden vertaisten elämään. Siellä ehkä (tyhmyyttään) maksetaan autohuollosta pari tonnia. Melkoinen osa ns. tavallisesta kansasta ajaa sen arvoisilla autoilla ja suuri osa vain haaveksii sellaisesta.

 

Opiskeluajoilta ja muistakin yhteyksistä tuttu mies, Jouko Karjalainen, on tutkinut jo pitkähkön aikaa suomalaista köyhyyttä. Viimeisin selvitys osoitti, että kansainvälisen mittapuun mukaan maassamme on jo yli 700 000 köyhyysrajan alapuolella elävää suomalaista. Luku kasvaa koko ajan. Meillä demareilla näyttää jotenkin olevan vaikeaa lähestyä tätä ongelmaa.  Kenties kyse on siitä, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Mutta niin vain on käynyt, kun on luovuttu tasa-arvopolitiikasta ja erkaannuttu perinteisiltä juuriltamme. Jotakin asiasta kertoo kunnioitetun puheenjohtajamme töräyttelyt 3000 euron pienituloisuuden rajasta. Siitäkin on revitty monella taholla iloa ja poliittisia irtopisteitä. Totuuden nimessä ei kait se kerro muuta kuin verhottoman totuuden siitä, että osa meidän porukasta ei todellakaan tiedä miten maa nykyisin makaa.

 

Ilokseni on toki sanottava, että meillä demareilla on Tampereella kolme kansanedustajaa, joiden tiiviit yhteydet äänestäjiinsä eivät ole mahdollistaneet jäämistä porvarillisen tietämättömyyden taikapiirin lumoihin. Tosin kaikista tovereista ei voi sanoa samaa. Hiljattain järjesti TSL:n opintojärjestö köyhyys-teemasta kulttuurikuppilan, jossa alustajana oli toveri Ilkka Taipale. No, Ilkkaahan kuuntelee muuten ihan ilokseen, puhui mies vaikka heinäseipään teosta. Tällä kertaa ehkä Ilkan olisikin pitänyt keskittyä siihen aiheeseen, sillä perin kauaksi hän jäi köyhyyden tämän päivän tilanteesta. Ilkka puhui sellaisesta köyhyydestä, jota oli joskus 20-30 vuotta sitten. Muutamassa muussakin asiassa Ilkka saisi kyllä päivittää tietonsa. Ei ole kohteliasta kuulijakuntaa kohtaan tulla framille perehtymättä aiheeseen.

 

Olen tässä itse tykönäni miettinyt onko meillä SDP:ssä sama tilanne mikä tämän hetken Suomessa yleensä; eliitti ja massat ovat erkautuneet toisistaan liian kauas? Sosiaalidemokratialle se olisi kohtalokasta. Meidän historiallinen tehtävämme on edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa ja niin me teimmekin aina 90-luvun lamaan asti; rakensimme pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Sitten suunta jostain syystä muuttui. En tiedä, onko Mikko Mäenpään ja hänen hengenheimolaisten halu muuttaa SDP porvaripuolueeksi pyrkimys legitimoida ideologisesti tämä lamaan ajoittuva kurssinmuutos. Oli miten tahansa, tyhmää se ainakin on.

 

Mäenpää vaati jutussaan myös toveri-sanan käytöstä luopumista.  Hän ei ole ainoa.  Vaatijoiden perustelut liittyvät romahtaneeseen kommunismiin. Mutta termin käyttö on kyllä paljon vanhempi kuin bolshevismi.  Ja Venäjällä sitä käyttivät monenlaiset aatesuunnat ennen vallankumousta. Mutta tätä eivät tietenkään tiedä nuo historiattomat pölvästit, joiden ideologinen turina pohjautuu pääasiassa ennakkoluuloihin.  Niin ja tietenkin pelkoon siitä, mitä fiinit porvariystävät ja -kaverit ajattelevat tuosta toveri-sanasta.  Nämä veijarit kun toimivat, ei ekspansiivisesti, omiin ajatuksiin ja voimaan luottaen, vaan pelkoon. Tuo pelko ”mitä minusta ajatellaan”-pelko ohjaa heidän koko toimintaansa. Heillä on otsaa vaatia, että kaikkien muidenkin tulisi ajatella samalla tavalla!

 

En tiedä, miten nämä mäenpäät ovat ajatelleet asian toteutettavaksi.  Tehdäänkö siitä puoluekokouksessa päätös? Tosin koskaan ei ole kai tehty päätöstä sen käytöstäkään, kyse lienee enemmänkin perinteestä ja perinnettä kannatta kyllä harvemmin lähteä sorkkimaan. Vihainen toverini ihmetteli, miten kokouksessa sitten toisia tituleerataan. Ei taida oikein tuo herra-sanakaan sopia meille tasa-arvoihmisille? Ystäväni lupautuikin käyttämään toveri-sanaa  kaikista mahdollisista päätöksistä huolimatta. Samaan lupauduin itsekin. Jäimme aprikoimaan, mikä lieneekään siinä tapauksessa imperiumin vastaisku. Erotetaanko meidät?

 

Reino Seppänen           16.11. 2009