Olen tässä jutellut kesän aikana monen puoluetoverin kanssa SDP:n tilanteesta. Yleinen huolenaihe on tietenkin ollut kannatuksen laahaaminen alamaissa. Siitä ollaan oltu yksimielisiä, mutta sen nostamisesta on sen sijaan ollut erilaisia näkemyksiä. Samaa hajaantumista mielipiteissä näkyy olevan muutenkin puolueessa. Lääkkeitä sairauteen näyttää olevan monia, toiset ihan tappavia. Pieni porukka näyttää olevan sitä mieltä, että kun luovutaan sosialidemokratia nimestä ja aatteesta – muututaan sosiaaliliberaaleiksi tai ”arvoliberaaleiksi”, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, niin kannatus nousee kohisten.
En itse ymmärrä minkälaiseen logiikkaan tämä ajatuskulku perustuu. Näen hyvinkin selvästi, miten puolueen kannatuksen lasku korreloi sosialidemokraattien pitkään toteuttaman politiikan kanssa. Aikoinaan puolueen puheenjohtaja ilmoitti eräässä kirjassa SDP:n ”paradigmanmuutoksesta”. Se tarkoitti sitä, että sosialidemokraatit asettuvat uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan takaajiksi. Mielestäni tuollainen päätös ei voi olla puheenjohtajan ilmoituksen varassa. Kuten ei sekään, kun toinen puolueen puheenjohtaja kertoi SDP:n olevan sosiaaliliberaalinen puolue. Aatehistoria on ollut yksi harrastuksistani 1960-luvulta lähtien. Siksi kauhistuin, miten joku sosialidemokraatiksi itseään kutsuva voi niin perusteellisesti sotkea ideologiat keskenään. Sosialismi siis sosialidemokratiakin syntyi vastaliikkeenä taloudelliselle liberalismille, jonka poliittinen, talousliberalismin räikeimpiä vääryyksiä paikkaileva suunta, sosiaaliliberalismi on. Tähänkö kelkkaan meidän demareiden pitäisi nyt hypätä! Ja vielä aikana, jolloin uusliberalismi on romuttanut sosialidemokratian hienoimman saavutuksen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Olemme lujaa vauhtia syöksymässä vanhaan luokkayhteiskuntaan, jossa sosiaaliturva, yleinen terveydenhoito ja tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ollaan tuhoamassa.
Tiedän, että nämä puolueemme ”sosiaali- ja arvoliberaalit” häpeävät tunnustautua sosialisteiksi. Minä en sitä häpeä. Olen demokraattinen sosialisti ruotsalaisen sosialidemokraattisen marttyyrin Olof Palmen lailla. Hänkään ei hävennyt tunnustautua demokraattiseksi sosialistiksi.
Eräässä vuoden 1982 Ruotsin parlamenttivaaleihin liittyneessä TV-väittelyssä keskustapuolueen Thorbjörn Fälldin irvaili Palmen sosialistisuudesta ja vaati tietää, miksi Palme on sosialisti. Hyvän makupalan haistanut Kansanpuolue liberaalien Ola Ullsten yhtyi naljailuun. Mutta Palmen antama vastaus veti miehet hiljaisiksi ja noloiksi:
”Fälldin on kovistellut minua kertomaan miksi olen sosialisti.
Olen demokraattinen sosialisti ylpeydellä ja ilolla. Minusta tuli sellainen kun kiertelin Intiassa ja näin hirvittävän köyhyyden vaikka samalla toiset olivat valtavan rikkaita, kun kiertelin ja näin tavallaan vielä alentavampaa köyhyyttä Yhdysvalloissa, kun hyvin nuorena jouduin silmätysten kommunismin vapaudettomuuden ja ihmisiin kohdistuvan vainon kanssa kommunistisissa maissa. Kun kävin natsien keskitysleireillä ja sain nähdä sosialidemokraateista ja ammattiyhdistysmiehistä tehdyt kuolenmanlistat.
Minusta tuli demokraattinen sosialisti kun ymmärsin, että sosialidemokratia loi edellytyksiä demokratialle Ruotsissa, kun ymmärsin, että sosialidemokratia oli nostanut maan köyhyydestä ja työttömyydestä toteuttamalla 30-luvun kriisipolitiikkaa. Kun itse sain olla mukana työskentelemässä ATP:n (Yleinen lisäeläke) puolesta ja jouduin kohtaamaan etuoikeutetussa asemassa olevien sosialistikampanjoita tavallisten palkansaajien halutessa turvata vanhuutensa, sillä sitä te silloin teitte.
Minusta tuli demokraattinen sosialisti työskenneltyäni monta vuotta yhdessä Tage Erlanderin kanssa, silloin opin, mitä demokratia ja humanismi on, sitä oppia sain myös läheisiltä ystäviltä kuten Willy Brandtilta, Bruno Kreiskyltä ja Tryggve Brattelilta, jotka panivat henkensä alttiiksi taistelussa inhimillisyyden puolesta.
Mutta tärkeämpää on se, että vakaumukseni vahvistuu luodessani katseeni maailmalle,nähdessäni sodan, kilpavarustelun ja joukkotyöttomyyden sekä ihmisten välisen eriarvoisuuden.
Vakaumukseni vahvistuu, kun näen epäoikeudenmukaisuuden lisääntyvän omassa maassamme, työttömyyden kasvavan, spekulaation ja epärehellisyyden voimistuvan.
Näen miten oikeistolainen politiikka maassa maan jälkeen ajaa ihmisiä työttömyyteen, rikkoo heidän turvallisuutensa, mutta ei kuitenkaan ratkaise taloudellisia ongelmia. Näen tulevaisuuden, jota porvarit ilmeisesti tarjoavat, tulevaisuuden, jossa palkansaajat köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, sosiaalinen turvallisuus heikkenee ja luksusveneiden lukumäärä kasvaa, solidaarisuus heikkenee ja egoismi vahvistuu, vahvat ottavat itselleen ja heikot joutuvat ottamaan lusikan kauniiseen käteen.
Olen siis demokraattinen sosialisti. Olen sitä ylpeydellä siitä, mitä tämä demokraattinen sosialismi on maassamme saanut aikaan, olen sitä ilolla koska tiedän, että meillä on tärkeitä työtehtäviä edessämme holtittoman porvaripolitiikan vuosien jälkeen.
Olen myös luottavainen, sillä nyt ihmiset tietävät mitä työpaikoille ja turvallisuudelle tapahtuu kun oikeistovoimat saavat vastuun.
Voin tavallaan hymyillä huvittuneesti tietäessäni, että viimeaikojen ruotsalainen historia on täynnä arvokkaita uudistuksia, jotka te olette leimanneet ilkeäksi sosialismiksi, mutta myöhemmin koitatte saada niistä kunnian itsellenne, kun ihmiset ovat kokemuksensa kautta nähneet mitä ne merkitsevät.
Niin Fälldin ja Ullsten, minä olen demokraattinen sosialisti, kuten Branting ajaessaan läpi äänioikeuden, kuten Per-Albin taistellessaan työttömyyttä vastaan 30-luvulla ja puhuessaan kansankodista, kuten Erlander rakentaessaan sosiaalista turvallisuutta ja toteuttaessaan ATP:n. Kysymys on solidaarisuudesta ja siitä että huolehdimme toisistamme. Mutta mikä Fälldin oikeastaan on? ”
Jos olet lukenut Palmen vastauksen ymmärtänet miksi minä en ole sosiaaliliberaali, vaan sosialidemokraatti eli demokraattinen sosialisti. Sitä olen muuten jo kolmannessa polvessa. Aateluus velvoittaa ja siksi minusta ei tule porvaria – ei vaikka se silattaisiin sosiaaliliberalismin katinkullalla.