Pian on taas käsillä erään nasarealaisen puusepänpojan syntymäjuhla. Juhlan viettoon on valmistauduttu jälleen asian vaatimalla tavalla. Vai pitäisiköhän sanoa markkinatalouden vaatimalla tavalla, koska kyseinen syntymäpäiväsankari tuskin hyväksyisi tätä meininkiä, jolla hänen riemullista syntymäjuhlaansa vietämme. Tämä puuseppä oli aikansa suurin kapinallinen; köyhien ja sorrettujen ystävä. Rikkaista hän totesi, että heidän on vaikeampi päästä taivaaseen kuin kamelin kulkea neulansilmästä. Tästä huolimatta juuri rikkaat ja kaiken maailman fariseukset ynnä kirjanoppineet ovat ratsastaneet hänellä kuin mestari itse eräänä kiirastorstaina aasintammalla. Oman aikansa juutalaiset juhlivat Jeesusta Messiaana ja siksi puusepänpoika taisi henkensä menettääkin. Juutalaisten Messiasta tästä kapinallisesta puusepästä ei tullut, vaan tulipa myöhempien aikojen epäpyhien markkinamiesten ja humpuukimaakarien myyntivaltti.
Itse törmäsin taas menneellä viikolla tähän jokavuotiseen piinaan, kun pysäköin autoni maksulliseen parkkiin ja kävelin pahaa aavistamatta erääseen markkinatalouden temppeliin. Siellä Vesa-Matti Loiri kertoi imelästi sanoin ja sävelin tekevänsä sydämeensä rauhan ja synnyttävänsä Jeesus-lapsen uudelleen. Pakenin lujaa paikalta. Ymmärrykseni mukaan tilanteella ja joulurauhalla ei ollut mitään tekemistä keskenään ja vielä vähemmän Jeesuksella. Ne pakolliset jouluostokseni aion tehdä paikasta, jossa asiakasta ei terrorisoida näillä joululaulujen tyhjänpäiväisillä imelyyksillä ja musiikillisella kakofonialla. Joulumusiikin paikka on aivan jossain muualla kuin markkinahumpuukin ”ostosparatiiseissa”.
Joulun alla Suomen kansaa on sulostettu toisenkin Messiaan tulemisella. Kokoomuspuolue on julistanut turuilla ja toreilla sekä ”puolueettoman” median pyyteettömällä välityksellä, kuinka pankinjohtaja Sauli Niinistö on armollisesti päättänyt laskeutua pääoman taivaista ja asettua aivan tavalliseksi kansanedustajaehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiriin. Tätä ilosanomaa on nyt toitotettu niin suurena uutisena, että ”skuupin” kupla on puhjennut jo ajat sitten. Niinistön yllätys ei ollut kaksinen missään mielessä. Hän toistaa itseään kuin tiibettiläinen rukousmylly. Niinistön pitämä peli on samaa tuttua mitä joku aika sitten presidentinvaalien alla: Ryhdynkö presidentiksi? En ryhdy? Ehkä. Kenties. No, jos kauniisti pyydetään mahdollisesti. En sittenkään ryhdy. No, tietysti ryhdyn! Olipa todella uutinen. Ainakin allekirjoittaneelle tämän porvari-Sauluksen kääntymys Luxemburgin tiellä ei tullut yllätyksenä, vaikka messias itse muuta väittäisi. Kuulemani mukaan ei ne johtamishommatkaan siellä Luxemburgissa ihan putkeen ole menneet. Puolueena kokoomus halusi jo alun perin, hävittyjen presidentivaalien jälkeen, hyödyntää Niinistön kyseisissä vaaleissa saaman kannatuksen. Tarve messiaan tuloon moninkertaistui, kun puoluejohtoa ryvetti itsensä skandaaleissa toisensa jälkeen. Tulevaisuus näyttää miten markkinahenkisten pelimiesten laskelmat pitävät, mutta vaikeuksia ennustavat gallupit.
Porvarien paikallisten pelimiesten laskelmat ovat myös kiinnostaneet tamperelaisia kovasti. Niinpä edellisestä palstallisestani on tullut jonkin verran palautetta, mitä aina on toki kiinnostavaa saada. Yllättävää on ollut myös tekstini levittäminen muualle nettiin. Sekin kuvastanee aiheen kiinnostavuutta. Vaikka kirjoittelu Tampereen porvarien petoksista onkin jo laantunmaan päin, aika ajoin asia pulpahtaa pinnalle. Viimeeksi näin kävi silloin, kun tuli tieto, ettei lehtikeisari Lahtisen rouvan vaatimus Pekka Paavolan toimien tutkimisesta aiheuta toimenpiteitä. Ratkaisu lienee ollut helpotus monelle taholle, jotka kantavat huolta kaupunginvaltuuston arvovallasta. Eihän olisi ollut kovinkaan kaunista, jos historia olisi toistanut itseään ja poliisit olisivat käyneet etsimässä pomo-Paavolaa kuulusteluihin kaupunginvaltuuston istuntosalista. Vastaava episodihan koettiin aikanaan SDP:n puoluekokouksessa, jonne Suti Aittoniemen kommandot tulivat silloin Paavolaa noutamaan. Vikkeläkinttuinen advokaattimme ei suinkaan jäänyt noutajiaan odottamaan, vaan oli yllättäen päättänyt ryhtyä harrastamaan turismia jossain keski-Euroopassa. Matkailua harrastaa myös juristi Paavolan entinen asiakas, leskirouva Lahtinen ja jopa sellaisella antaumuksella, ettei häntä saada kiinni, vaikka odottamassa olisi lainvoimainen tuomio ja koko joukko muita keskeneräisiä asioita. Merkillistä, miten tietyntyyppiset ihmiset vetävät toinen toisiaan puoleensa kuin magneetti. Vai olisiko sittekin kysymyksessä raha?
Kokoomuksen Tampereen aluejärjestön varapuheenjohtaja Seppo Kovala kirjoitti marraskuun loppupuolella vastineen Hanna Tainiolle, jossa kirjoituksessa hän kielsi kassakaappisopimuksen olemassaolon, vaikka sellainen väite Kovalan nimissään aiemmin oli esitettykin. Virhe pantiin Aamulehden toimittajan piikkiin. Näinhän se yleensä menee. Samassa sepustuksessaan Kovala tekee riitta-koskiset eli heittää omat sanalliset flatuksensa aseveliakselin 60-vuotisen yhteistyön muistoksi. Kovala tukeutuu ”omaan poliittiseen muistiinsa”, joka kertoo demareiden saaneen kovasti paikkoja kaupunginhallinnossa tämän yhteistyön merkeissä. Siinä toki Kovalan muisti onkin jo huono, ettei mieleen juolahtanut se kokoomuslaisten lauma, joka saman yhteistyön ansiosta on kansoittanut kaupunginvirkoja ihan riittämiin ja jopa liiaksikin. Pahoin pelkään, että tämä kokoomuksen lahtarikaarti on päälukuisesti jopa laajempi. Käytin tietoisesti tuota Tampereelle jo historiallisista syistä hyvin sopivaa lahtarikaarti –nimitystä, koska herra Kovala omassa jutussaan ja nimien kera mänttäsi kahta demaria punakaarti –nimityksellä. Oletettavasti minä olen sisällöllisesti lähempänä totuutta kuin Kovala, sen verran tunnen molempia haukuttuja henkilöitä opiskeluajoilta. Jos Kovala epäilee muistiaan kaupungintalon kokoomuslaisten määrästä ja nimistä, aina voi turvautua ”tutkivan journalismin” apuun. Asiasta on tehty riittävän monta palstakilometriä lehtijuttua, että herra Kovala voi luottavaisin mielin virkistää dementoitunutta poliittista muistiaan vaikkapa läheisen yhteistyökumppaninsa Aamulehden arkistoista. Aamulehdestä toki vielä sen verran, että eräs oman yhdistyksemme, Hervannan demareiden, ansioitunut toveri kertoi koettaneensa saada julkaistuksi vastinetta lehdessä Kovalan kirjoitukseen. Ei mennyt läpi. Miksiköhän?
Sunnuntain 10.12. Aamulehdessä kokoomuksen valtuustoryhmän johtoon valittu Riitta Koskinen turauttaa taas terveiset demarien suuntaan haastattelussaan. Koskisen tämänkertaisen poliittisen leijan sisältö on se, että ”demarit eivät millään pystyneet nielemään tappiotaan”. Tämä on se valhe, jolla kokoomuksen petokset yritetään kainosti verhota. Meillä demareilla on aivan riittävästi kokemusta siitä, miten poliittisia tappioita niellään ja niitä on myös nielty. On kuitenkin aivan eri asia, jos on ne on nieltävä luihujen petosten saattelemana. Jokainen rehellinen ihminen tajuaa ja myöntää sen, että jos toinen sopimuspuoli toimii katalasti vastoin sopimuksia ja puheita; pettää kuin täysiverinen psykopaatti, on pohja pudonnut pois kaikenlaiselta yhteistyöltä. Enemmän kuin porvariryhmän petokset, minua huolestuttaa se, että ryhmässä ei näy yhden yhtä ihmistä, joka avoimesti tunnustaisi petoksen ja esittäisi siitä julkiset pahoittelunsa. Nyt on muodostunut vahva kuva siitä, että petos politiikan menetelmänä on ryhmässä yleisesti hyväksytty ja psykopaattinen toiminta siten kannatettavaa. Kuitenkin ryhmässä on julkikristittyinä esiintyviä henkilöitä, joiden moraaliin ei ainakaan moisten menettelytapojen hyväksymisen luulisi kuuluvan. Vaan tiedä häntä. Kuulinpa sellaisenkin tarinan, että muuan kristittynä esiintyvä ”etsijäpoika” vihreiden valtuustoryhmässä olisi luvannut demarien ryhmänjohtajalle kostaa viime valtuustossa vasemmiston toimesta tehdyt pöydälle panot. Minä en oikein tiedä mihin uskoa; että nyt kristitty mies kostohommiin…
Tampereen kokoomuksen petokset ja aseveliakselin murtuminen saivat ansaitsemansa huomion myös SDP:n Pirkanmaan piirikokouksessa Valkeakoskella marraskuun 25. päivä. Asia nousi monessa yhteydessä esille ja vahvisti yleistä näkemystä ja kokouksen tulkintaa, että tulevien vaalien päävastustaja SDP:llä on kokoomus. Näyttääkin siltä, että sinipunan kannatus demareiden keskuudessa on kokenut romahduksen. Eikä vain demarit sitä karsasta, vaan näyttipä Aamulehdessä hiljattain julkaistu gallup todistavan, että äänestäjät laajemmaltikin eivät sitä vaihtoehtoa tue. Jos siis kokoomus aikoo seuraavien eduskuntavaalien jälkeen hurmata keskustan ”porvariyhteistyöhön” Ruotsin mallin mukaan, osannee keskustapuolue hinnoitella ratkaisun ”markkinahinnoilla”. No, olipa ratkaisu sitten punamulta tai sinivihreä, kokoomuksen peli on nyt kuitenkin perusteellisesti sekaisin ja aikataulut pettäneet. Mutta ainahan kokkarit voivat lohduttautua sillä, että ei se vallan kahmiminen onnistunut rebuplikaanisilla oppi-isillä Amerikassakaan. Opetus olisi hyvä, jos olisi sellaisia oppilapsia, jotka osaisivat siitä jotain oppia. Maailmassa on kuitenkin joukko ihmisiä, joiden kykyä oppia sumentaa tunteettomuus ja siihen liittyvä kaikkivoipaisuus. Niinpä he omnipotenssin harhassaan uskovat tekevänsä mahdottomuuksia: pari silmänkääntötemppua ja muutama petos niin porvarillinen poliittis-taloudellinen vallankumous on toteutunut. Politiikan he saivat kumottua ja sekaisin ainakin Tampereella ja talouden vallankumous aloitettiin itäisen mallin mukaisesti sutenöörihommista.
Jäin muuten taistelutoverini Tarjan kanssa piirikokouksen jälkeen Valkeakoskelle yöksi sukulaisiin. Kävimme porukalla katsomassa Valkeakosken kaupunginteatterissa Työväen musiikkitapahtumassakin viime kesällä mainostettua musiikkinäytelmää ”Paperisyrän”. Näytelmän piti esittää paperitehtaan historiaa ja odotimme siltä etukäteen paljon. Onhan toki mainio asia, että paikkakunnan omalla teatterilla on tällaisia paikallisiakin produktioita. Vaan pahastipa jouduimme pettymään. Jos näytelmä jotakin yleensä kuvasi niin käsikirjoittajansa historiallisen ja yhteiskunnallisen ajattelun vajaavuutta ja hänen omaa pikkuporvarillista arvomaailmaansa. Näytelmän nimi lienee kuitenkin kuvaava, Paperisyrän ei syki ihmiselle. Sen sykkeessä lienee yhtä paljon lämpöä kuin Valkeakoskella aikoinaan riehuneiden ”valkoisten sankareiden” tekosissa.
Taiteelle ja teatterille on vaarallista yleensä asettaa rajoja, koska monesti kummankin tärkeä tehtävä on juuri koetella noita rajoja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että teatterin yleisesti hyväksytty tehtävä on tarkastella ihmistä ja yhteiskuntaa sekä tehdä niitä ymmärrettävämmäksi laajassa mielessä. Siten mennyt, nykyisyys tai tulevaisuus ovat kehyksiä, joissa tämä peilaus voi tapahtua. Italo Calvino on todennut että, kirjailijan tehtävä on pitää yllä asioiden eroja ja tuoda ne esiin. Tässä kontekstissa Jarkko Suhosen kirjallinen rypistys ei täytä mitään näistä vaatimuksista, vaan kumisee onttouttaan. Itse Valkeakoskella sodan jälkeen varttuneena tiedän hyvin kokemuksesta, mitä erilaisia kerrostumia ajallisesti ja sosiaalisesti tuolloinen paperiteollisuuspaikkakunta piti sisällään. Kasvun ja aikuistumisen myötä opin ymmärtämään asioiden syy- ja seuraussuhteita. Tämä tehtaan vaikutus ihmisiin ja yhteisöön, menneen historiallinen kerrostuneisuus, ei ole vain Valkeakoskella havaittavaa, vaan samaa edustavat Mänttä, Voikkaa, Myllykoski ja moni muu paikkakunta. Minulla on muutamia ystäviä, jotka ovat lähtöisin näiltä paikkakunnilta ja heidän kanssaan olen vaihtanut muisteluja, tuntemuksia ja kokemuksia hyvin usein. Paljon tuttua ja yhteistä niistä on löytynyt. Myös sitä historiallista totuutta, jonka Suhonen jättää ”objektiivisuudessaan” kertomatta.
Teatterikokemuksen närkästyttämänä otin uteliaisuuttani selvää minkä sortin ”kirjailija” tämä herra Suhonen on. Paperiliitto -lehdessä kyseinen 26-vuotias nuoriherra toteaa näytelmänsä tiimoilta, että hän ei ole pyrkinyt rakentamaan ”poliittista historiaa”. Vastakkain asettelua puolesta ja vastaan hän on myös, kertomansa mukaan, halunnut välttää. Minä en voi ymmärtää, miten Valkeakoskea tai teollisuusyhteiskuntaa voi esitellä ilman poliittista historiaa. Itse asiassa jo tämä rajaus on äärimmäisen poliittinen teko. En tiedä kuinka tarmokkaasti ”kirjailija” Suhonen on näissä rajauksissaan omasta mielestään pysynyt, mutta lopputulos edustaa sangen suuresti hitleriläistä estetiikkaa. Liekö luomistuska sumentanut taiteilijan mielen, vai mistäkö johtuu, että karttaessaan ”vastakkainasettelua” Suhonen asettuukin tanakasti tekeleessään porvariston puolelle. Sen jälkeen onkin turha puhua paperitehtaalaisista laajassa mielessä mitään. Elämä virtaa jossakin Suhosen ja tarinan ulkopuolella. Sitä ei sisäänpäin käpertynyt pikkuporvari tavoita. Kaikesta kerronnallisesta ohuudesta huolimatta puolenvalinta on selvä.
Näytelmässä ammattiyhdistysliike ja työväenyhdistys esiintyivät negatiivisessa valossa, kuten kansalaissodan aikaianen punakaartikin. Sen esiintymisiin nuori kirjailija katsoo parhaaksi näytelmänsä päättääkin, antaen ikään kuin ymmärtää, että 1920-luvulta alkanut voimakas kahtiajako olisi pelkästään punaisista johtuvaa. Ehkä kuitenkin jotain tekemistä asiassa on myös kansalaissodan valkoisilla voittajilla. Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului, oli yksi synkimmistä teloituspitäjistä, jolla oli epämääräinen kunnia olla myös naisten teloitustilaston kärjessä. Mutta sen kertominenhan olisi pilannut kauniin, valkoisen tarinan. Ihmettelemään vain jää, miten juuri Valkeakoskella moisen roskan esittäminen on mahdollista? Hävettävää!