Vuosi vaihtui taas kerran perinteisesti juhlien ja ilotulittaen.  Itse otin sitä vastaan Pispalanharjulla.  Upeita näköaloja Pyhäjärven suuntaan sumensi melkoinen usva.  Kannattaakin tutkia jatkossa pitääkö vanha sananlasku paikkansa: ”Jos on usma uunnavuonna, niin on halla heinäkuussa, talvi keskellä kesää.”  Kovin on ollut erilainen tämä syksy ja jouluntienoo, minkä johdosta monenlaista povaajaa ja maailmanlopunennustajaa on ollut liikkeellä.

 

Hervannan pienet pojat eivät näitä asioita paljon ole varmaankaan miettineet.  He alkoivat tyhjentää asearsenaalejaan jo hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta, mikä tarkoittaa siis välittömästi, kun tulitteiden myynti alkoi joulun jälkeisenä arkipäivänä.  Pauke kasvoi päivä päivältä eikä päättynyt edes ensimmäisenä vuoden 2007 arkipäivänä, vaikka toki hiljenikin.  Ymmärrän hyvin mm. koiranomistajia, sairaita ja vanhuksia, joiden hermojen kestokykyä tämä paukutus on koetellut.  Toisaalta ymmärrän myös ja ehkä liiankin hyvin noita paukuttelevia pikkupoikia.  Myötätunto syntyy varmaankin siitä, että  löydän itsestäni vielä 60-vuotiaanakin tuon samaisen pikkupojan, joka tuntee atavistista riemua ylös nousevasta raketista tai jokaisesta pommin räjähdyksestä ja jonka ilo vain lisääntyy mitä sakeampi on savu tai musta ruudin käry.

 

Mahdollisuuteni omassa lapsuudessa vuoden vaihteen paukutteluun olivat sangen vaatimattomat verrattuna näiden nykyisten tenavien varustautumiseen.  Tässäkin vertailussa on nähtävissä se valtava elintason nousu, jonka isänmaamme on kokenut sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.  Siinä meillä sosiaalidemokraateilla on ollut niin merkittävä rooli, ettei siitä ole syytä vaieta.  Minun lapsuuden aikainen aseistautumiseni vuoden vaihtumisen varalle oli kovin vaatimatonta luokkaa.  Rahaa kun ei yleensä riittänyt kuin muutamaan koiranpommiin ja pakettiin ”kiinalaisia”.  Nekin koiranpommit olivat jälkikäteen ajateltuna pahuksen vaarallisia.  Paukkujen ruuti oli tungettu sytytyslankoineen lyijyputkeen, jonka päät olivat puristettu umpeen.  Sellainen viritys ei taatusti menisi läpi nykyisessä tuotevalvonnassa.  Kuten vielä vähemmän ne omatekoiset viritelmät, joita isommat pojat opettivat meitä nuorempia tekemään kotitekoisen ruudin ohessa.

 

Vuoden vaihtumiseen kuului lapsuudessani koiranpommien, sädetikkujen ja bengaalitulien ohessa radiosta kuultu virsi ”Jumala ompi linnamme” ja Yrjö Jyrinkosken vanhan ajan paatoksella lausuma Eino Leinon runo ”Hymyilevä Apollo”.  Tuo vanha protestanttinen taisteluvirsi, Jumala ompi linnamme,  saa vieläkin väreet juoksemaan vanhassa selkäpiissäni ja Leinon runo tuo tipan silmäkulmaan.  Näin siitäkin huolimatta, että elämä on opettanut, ettei Eino Leino, tuo suomen kielen virtuooseista suurin, aina osunut teksteissään oikeaan.  Tässä iässä ja kokemuksella tietää, ettei tokaisu ”ei  paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, ole totta.  Pahoja ihmisiä kun löytyy siinä missä hyviäkin.  Myöhemmin, kun otin vuoden vaihdetta vastaan jo Valkeakosken keskustassa, repertuaariin tulivat ”Maamme” –laulu ja ”Työväen marssi”. Molemmat kuuluivat kauppalan ja sittemmin kaupungin järjestämän yleisötilaisuuden ohjelmaan niin kauan kuin itse niihin osallistuin.  Aprikoimaan olen jäänyt sitä, vieläkö Työväen marssia lauletaan tässä yhteydessä.  Syytä kyllä olisi.

 

Aiemmin mainittu runoilija, Eino Leino, liittyy omaan henkilöhistoriaani monellakin tapaa.  Isäni laususkeli mielellään runoja, joista melkoinen osa oli Leinon tuotantoa.  Lisäksi lapsuudenkotini lähellä oli ”Mallasmaja”, niminen rakennus, jonka nykyisin omistaa Valkeakosken kaupunki.  Alue oli noin kilometrin päässä kodistani ja siellä tuli käytyä lukemattomia kertoja. Lapsuudessani se oli Voipaalan kartanon omistuksessa, kuten valtaosa niistä maista joihin kylämme, Kasurin, siirtolaisasutus oli syntynyt.  Meitä, keskelle jurointa Hämettä heitettyjä, Kannaksen evakkoperheitä olikin kylässä tuolloin enemmistö.

 

Mallasmaja sijaitsi Sääksmäen Valmarinniemessä, joka nykyisin on osa Valkeakoskea.  Nimensä, Mallasmajan, se oli saanut järvestä, Mallasvedestä, jonka rannalla rakennus sijaitsi.   Mallasmajan  rakennutti Voipaalan kartanon aikoinaan 1800-luvulla ostanut eversti Gustav Costiander  metsästysmajakseen.  Alueelle nousi kaksi hirsistä rakennusta, tyyliltään ehkä enemmän venäläistä kuin sittemmin muotiin tullutta kansallisromantiikkaa.  Myöhemmin arvon eversti myi alueen rakennuksineen A.V. Koskimiehelle, jonka aikana moni silloinen kulttuuripersoona vieraili huvilalla.  Näitä olivat mm. Eino Leino, Larin-Kyösti, Teuvo Pakkala ja Paavo Cajander.  Eino Leino vieraili paikassa useampana kesänä ja häntä muisteli aikoinaan Valkeakosken Työväenyhdistyksen vanha jäsen Martta Enqvist.  Martalle ja hänen sisarelleen Leino oli kirjoitellut mm. hauskoja pikku runoja, kun nämä olivat vieneet huvilalle kotitorppansa tuotteita.  Martan isä oli läheisellä tilallaan  Voipaalan kartanon torpparina ja mies oli oman aikansa sivistynyttä maalaisrahvasta.  Isä tilasi torppaansa mm. Aamulehteä, jonka seikan Leino myös eräässä tytöille kirjoittamassaan runossa muisti mainita.  Torpasta oli vielä minunkin aikanani jäljellä kivijalan rauniot ja joitakin marjapensaita sekä komea, mutta villiintynyt luumutarha.  Talon rauniot olivat perua torpan katkerasta lopusta.    Kartano sanoi irti torpan kontrahdin ja perhe joutui muuttamaan pois.  Niistä tapahtumista ei Leino enää helskytellyt, mutta hänestä jäi kuitenkin pysyvä muisto Mallasmajaan.  Sen erääseen oveen (eräiden tietojen mukaan myöhemmin tuhoutuneeseen vieraskirjaan) Leino kirjoitti 14.7.1898 seuraavanlaisen kiitosvärssyn isännilleen:

Valmarinniemi, valio niemi,
Valmarin valtanokka.
Valmarin liemi, valio liemi,
marjamaito ja rokka.
Hyvä oli talo, hyvä oli pito,
ja hyvä oli isäntäväki.
Eikä se niemi mielestä mene
Ken sen kerran näki
Kaikesta kiittäen, nimensä liittäen

Eino Leino

 

Valmarinniemi palautui sittemmin 1920-luvulla takaisin Voipaalan kartanolle.  Mallasmaja alkoi rappeutua, vaikka sitä vuokrattiinkin satunnaisesti taholle jos toisellekin.  Sodan jälkeen paikka oli hetken vuokralla Valkeakosken ”demokraattisilla nuorilla” sekä työväenopiston toverikunnalla.  Nuorten demokraattisesta toiminnasta kerrottakoon esimerkkinä isäukon veneen kohtalo.  Se ammuttiin eräänä kesänä pistoolilla seulaksi.  Oliko kyseessä pelkkä ilkivalta, kosto vai aiottiinko teolla varmistaa, ettei noske-Kalle ainakaan soutamalla pakoon pääse, kun Suomi lähtee Tsekkoslovakian tielle?  Se jäänee mitä ilmeisimmin ikuiseksi salaisuudeksi.  Sinne se venho kuitenkin jäi lahdenpoukamaan mätänemään, kuten erään naapurimme, entisen Kyyrölän venäläisiä olleen Nikolain, venekin, koska mies kuoli nuorena.  Itse olin viimeisen kerran Mallasmajalla joskus 1960-luvun lopulla, kun Valkeakosken lehtimieskerho oli paikan silloisen vuokralaisen, Hämeen Osuusmeijerin vieraana.  Jos en väärin muista, niin meillä oli tuolloin oikein hauskaa.  Voitin bingossa joitakin tilaisuuden rääppeitä, mm. juustoa ja voita komeassa pytyssä.  Myöhemmin selvisi, että voitto koski vain voita ja itse pytty piti palauttaa meijerille. Harmin paikka, sillä nyt se olisi arvokas muisto edesmenneestä maineikkaasta meijeristä, jonka juustotkin olivat palkittuja.  Miettikääpä miksi Ranskassa ei koskaan lopetettaisi tuollaista meijeriä?

 

Kovasti näyttää menevän nostalgian puolelle tämä juttu, mutta sallittakoon se näin vuoden vaihteessa.  Meni nimittäin myös muistelojen puolelle viimekertainen puhelinsoitto veljelleni, kun vuoden vaihduttua soitin puolentoista tunnin puhelun Valkeakoskelle.  Muisteltiin mitä oli tapahtunut viime vuonna ja siitä aatokset kiitivät, kuten vanhoilla ukoilla konsanaan, aikaan 50  vuotta sitten.  Puhuimme, kuinka kuuntelimme radiosta yöllä salaa Melbournen olympialaisia.  Hetken aikaa piti pohtia, mikä olikaan se talviolympialaisten pitopaikka Italiassa vuonna 1956.  No, muistuihan se lopulta mieleen tuo Cortina d’Ampezzo.  Velipoika muisti Antti Hyvärisen mäkihypyn ja Veikko Hakulisen 30:n kilometrin kultamitalit, mutta muita ei sitten muistettukaan.  Melbournen kesäolympialaisten kolmesta kultamitalistista tulivat mieleen Pentti Linnosvuon vapaapistoolin ja Köpi Lehtosen painin kulta 67 kiloisissa.  Velimies väitti, että toinenkin kulta painissa tuli, mutta sen kiistin ja väärässä olin.  Tarkistus osoitti, että  Rauno Mäkinen sai myös Melbournessa kultaa niinikään kreikkalais-roomalaisessa, mutta 56-kiloisissa.  Itse pystyin briljeeraamaan joukkuevoimistelun pronssilla, koska jouluostoksilla ollessamme Euromarketin ostoksia muovikasseihin pakannut Tampereen Sisun veteraani asiasta muistutti, kun puhe hänen kanssaan kääntyi seuran maineikkaaseen menneisyyteen.  Muista 1956:n tapahtumista muistimme tietysti yleislakon ja sen, kuinka Valkeakoskenkin poliisit nähtiin torilla konepistoolein varustettuina.  Kapinaako lienevät odotelleen?  Kansainvälisistä tapahtumista oli jäänyt mieleen Suezin kriisi, jonne oman kylän, Kasurin, poikakin sittemmin lähti rauhaa turvaamaan ja tietysti Unkarin kansannousun tragedia.  Oman muistijäljen olivat jättäneet siihen liittyvät lukuisat kommunistien petokset, joilla kapinoitsijoille luvattiin armahdus, mutta kiinnisaatuina he saivatkin osakseen ylennyksen pelastusarmeijalaiseen malliin – ylennyksen autuuteen.  Vielä pari – kolme vuotta kansannousun jälkeen kapinoitsijoita teloitettiin, kun olivat sinä aikana ehtineet ikään, jossa tuomio vasta voitiin panna täytäntöön.

 

Vuodesta 1957 velimies ei muistanut oikein mitään.  Minä sen sijaan muistin ensimmäisen Sputnikin ja myöhemmin raketissa avaruuteen ammutun Laika-koiran sekä tietysti SDP:n puoluehajaannuksen.  Sputnikin johdosta seutukunnan kommunistit kulkivat pitkän aikaa rinta kaarella ja julistaen äänekkäästi neuvostotekniikan voitokkuutta.  Laikan vuoksi me taas velipojan kanssa olimme kovinkin pahoillamme.  Olimme myös vakaasti sitä mieltä, että Laikan sijasta avaruuteen olisi pikemminkin kannattanut ampua Nikita Hruštšev.  Tässä siis näkemyksemme näyttivät, näin jälkeen päin ajatellen yhtyvän Nikitan stalinististen kilpakumppanien kanssa. Hämmästykseksemme isäukko ei ollutkaan samaa mieltä, vaikka oli vieläkin suurempi koiraihminen kuin me, veljeni ja minä, ja vaikka ukko suhtautui kommunismiin sangen nurjamielisesti.  Isä-Kalle oli näkevinään jotakin edistystä tässä valtaan nousseessa ukrainalaistollossa eikä myöhemmän kehityksen valossa ilmeisesti kovin väärässä edes ollutkaan.  Hruštšev ja hänen parinsa Nikolai Bulganin  kävivät juuri vuonna 1957 Suomessa.  He kun sattuivat olemaan maan silloinen voimakaksikko. Siis vähän niin kuin Apu-lehden ”Taika-Jim” ja ”Lohtar”.  Suomen vierailun aikana kilpailevat ”toverit” yrittivät syrjäyttää Hruštševin, mutta Bulganin oli se, joka lähti.  Demokratia on arvaamaton, mutta vielä arvaamattomampi näytti olevan tuo ”kansandemokratia”.

 

Vuosi 1957 muodostaa kipeän ja kirvelevän muiston meidän demareiden kollektiivisessa  tajunnassa.  Silloin hajotettiin sosiaalidemokraattinen liike väkevin voimin.  Mukana talkoissa olivat vuosi aiemmin kuningastielleen noussut Urho Kekkonen, hänen puolueensa maalaisliitto (lue: kepu), kommunistit ja kansandemokraatit (lue:kommunistit) sekä suuri ja mahtava Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.  Tai pitäisikö sanoa, että SNTL:a edusti  Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti, joka tunnetaan ehkä paremmin lyhenteestään KGB.  Operaatio oli toteuttajiensa kannalta onnistunut, mutta viulut siitä maksoi Suomen kansa taantuneena yhteiskunnallisena ja taloudellisena kehityksenä.  Voidaan ujostelematta sanoa, että isänmaamme kehityksenpyörä jäi esimerkiksi teollistumisen osalta junnaamaan paikalleen noin kahdeksikymmeneksi vuodeksi, koska se oli Kekkosen ja hänen maalaisliittonsa ynnä ulkomaisten tukijoiden etujen mukaista.  Vasta 1966 vaalit mursivat padon ja käänsivät Suomen pohjoismaisen kehityksen tielle.  Tässä kontekstissa on kovin vastenmielistä lukea ja kuulla niitä valheita, joissa muuta on väitetty.  Voinkin mielihyvin suositella asiasta kiinnostuneille luettavaksi Lasse Lehtisen teemaan voimakkaasti liittyvää väitöskirjaa, joka on julkaistu myös kirjana nimellä ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä”.  Lukuvihje on varteenotettava jo siksi, että en itse ole missään vaiheessa lukeutunut Lasse Lehtisen ihailijakerhoon.  Pahoillani olen ollut siitä, että Lehtinen on teoksessaan hylännyt akateemisen asennoitumisen ja tukeutunut enemmänkin tutkimustensa dokumentoinnissa poleemiseen lehtikieleen.  Valitettavasti hän tässä ratkaisussaan on antanut hyvän lyömäaseen vastustajiensa käyttöön.  Tosin se ei vähennä itse tutkimuksensa arvoa.  Kerätty materiaali on laaja ja aiheeseen liittyvä sekä sen perusteella tehdyt johtopäätökset hyväksyttäviä.

 

Luulenpa, että palaan tuohon puoluehajaannuksen teemaan vielä myöhemmin, koska kyseessä on hajaannuksen ”juhlavuosi”.  Eikä tässä vielä kaikki!  Suurempi juhlavuosi meillä on tämän alkaneen vuoden merkeissä siinä, että tasavaltamme täyttää ensi joulukuussa pyöreät 90-vuotta.  Siinäpä on myös paljon pohdittavaa vielä tässäkin ajassa, joten jääköön sekin teema tällä kertaa käsittelemättä.  Asiaan on kuitenkin syytä palata, onhan se siksi tärkeä meille suomalaisille.

Eipä sitten muuta kuin hyvää ja menestyksellistä vuotta 2007 teille kaikille, hyvät toverit ja ystävät!  Vuosi 2007 on vaalivuosi ja nyt on syytä näyttää vastustajille, varsinkin meillä Tampereella, mistä päästä se kana pissii.

Reino Seppänen          02.03. 2007