Tiistain Uutispäivä Demarissa Juhani U.E. Lehtonen, Helsingin yliopiston kansatieteen professori, väittää suomalaisen talonpojan vihanneen metsää. Metsä oli kuulemma paikka, jossa oli petoja ja rosvoja. Niinpä suomalaisten nykyinen suhde metsään on vain tietoinen ideologinen rakennelma. Samaisen professorin mukaan metsän esteettistenkin arvojen ymmärtäminen on sivistyneistöltä opittua ja kovin myöhäsyntyistä. Vasta hyvinvointi on tuonut kauneuden ymmärtämisen rahvaan, siis tyhmemmän katsojan silmään. Kaikki väitteitä, joita jokaisen metsää rakastavan on vaikea hyväksyä.
Suomen pinta-alasta yli 70 prosenttia on metsää. Taivaalta katsottuna Suomea katta melko yhtenäinen metsäpeite. Aiemmin peite on tietysti ollut vieläkin kattavampi. Elämme keskellä suurta havumetsävyöhykeetä. Juuri tästä syystä on vaikea allekirjoitta professori Lehtosen mielipiteitä. Kulttuuri syntyy ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta. Vieläpä siten, että ihmisen on pakko sopeutua ympäristöönsä. Siten eskimo kykenee elämään hyisissä olosuhteissa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Saharan beduiinit samoin omassa ympäristössään. Eskimo ja beduiini voivat urbanisoitua siinä missä suomalainenkin, mutta luonnon jättämä jälki säilyy ihmisessä. Sen vaikutus ilmenee sen yhteisön ja kulttuurin kautta, mihin olemme sosiaalistuneet.
Muuan oppinut ystävä kertoi, että eskimoiden kielessä on kymmeniä sanoja, jotka tarkoittavat lunta. Ne kuvaavat lumen eri olomuotoja. Kyseiset sanat tai niiden etymologinen sisältö on syntynyt ihmisen tarpeesta viestiä toisille jotakin tärkeäksi koettua lumeen liittyvää asiaa. Itse oletan, että suomalaisetkin, elettyään ainakin pari tuhatta vuotta näiden havumetsien keskellä, ovat löytäneet sopusoinnun ympäristönsä kanssa. Siis kyvyn tulla toimeen metsässä ja hyödyntää sitä elämisen perustana. Tätä tukee kielemme runsas, metsään liittyvä sanasto. Siksi väite, että suomalainen talonpoika olisi vihannut metsää, on vähintäänkin korni. Metsä nimittäin toi välttämätöntä lisää ruokapöytään, vaikka turkismetsästyksen merkitys oli vähentynyt jo 1600 luvulle tultaessa. Peltopinta-alan lisääntyminen ei tahtonut pysyä väkiluvun kasvun matkassa, mihin lienee vaikuttanut maanmuokkausvälineidenkin alkeellisuus.
Itse olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni maaseudulla. Tosin tehdasyhdyskunnan lähellä. Minulle metsä oli kuitenkin elinympäristö, jota valloitettiin iän ja voimien karttumisen myötä. Niin se oli myös kaikille lapsuudenkavereilleni. Enkä usko, että me 1950-luvun lapset olisimme olleet tässä suhteessa aktiivisempia, mitä aikaisempien sukupolvien kersat. Pikemminkin päin vastoin. Mistä se talonpojan ”metsänpelko” olisi voinut syntyä. Niitä rosvojakin, kun riitti kovin harvoihin metsiin. No, minulle tämä elämäni alkuvaihe antoi ainakin yhden kyvyn, josta on ollut etua myös urbaanissa ympäristössä. Toistaiseksi en ole onnistunut vielä eksymään, vaikka vanhenemisen myötä tämän suuntavaiston rapistumista olenkin ollut tunnistavinani.
Professori Lehtonen on varmaankin oikeassa siinä, että metsää on käytetty monenkin ideologian välineenä. Mutta ehkä sen käyttö tässä tarkoituksessa on ollut juuri suomalaisiin tehoavaa siksi, että metsä on ollut niin suuri ja keskeinen asia meidän elämässämme. Luulenpa, ettei tarvita Lehtosen esiin manaamia J.L. Runebergia tai Zacharias Topeliusta kertomaan metsän kauneusarvoja suomalaiselle rahvaalle. Ei edes sitä vanhan maalaispitäjän kolmatta ”sivistynyttä” ihmistä eli kansakoulunopettajaa. On nimittäin sivistyneistömme suurta harhaa olettaa, ettei rahvaalla ollut tajua ymmärtää ympärillään olevaa kauneutta. Lienee pikemminkin kyse siitä, että sanat, joilla nähty ja koettu on ilmaistu eivät riitä oikeasti ”sivistyneelle” ihmiselle. Niinpä tämä sanojen tai kuvailun puute on sivistyneistön taholla tulkittu henkiseksi tylsyydeksi. Luulenpa, että juuri tämä asenne on suomalaisen sivistyneistön perisynti. Kykenemättömyys ymmärtää omaa sosiaalista asemaa alempana olevia ihmisiä, on ehkä myös professori Lehtosen estetiikkaa koskevien oletusten takana.
Nykypäivän suomalainen on vieraantunut metsästä. Siinä professori Lehtonen on mielestäni oikeassa. Tämän olen havainnut paitsi omien lapsieni, niin myös työni kautta. Lukuisia kertoja olen tehnyt erilaisten porukoiden kanssa retkiä luontoon, yleensä kansallispuistoihin. Nämä retket ovat olleet poikkeuksetta suuria menestyksiä, joka toisaalta osoittaa, miten tärkeäksi metsä vielä urbaanissakin Suomessa koetaan. Toisaalta ne ovat paljastaneet nykyihmisen avuttomuuden luonnossa. Jo nuotion sytyttäminen on monelle ylivoimainen tehtävä, uista retkeilytaidoista puhumattakaan. Jos jonkun, niin urbaanin suomalaisen on syytä pelätä metsää.
Itse toivon sydämestäni, että professori Lehtosen halveksima metsämystiikka säilyisi edelleenkin elinvoimaisena. Se nimittäin olisi varmin tae sille, että metsäluontomme monimuotoisuus säilyisi tulevillekin sukupolville. Jos Lehtosen ennustukset todella toteutuvat, silloin ollaan lähellä tilannetta, jossa puukapitalistien uneksimat metsäpellot ovat reaalista todellisuutta.
Reino Seppänen 27.11. 2007