Tasavallan keskeinen uutisaihe on viikkokausia ollut Tehyn palkkataistelu joukkoirtisanoutumisineen. Sovintoon on nyt jo päästy, mutta vieläkään eivät laineet asian ympärillä ota laantuakseen. Nyt on mielenkiinnon keskiöön noussut se, mitä Tehy tällä taistelullaan sai aikaan. Eri tahoilla ovat laskukoneet raksuttaneet ja tulokset ovat olleet kovin erilaisia. Tulokset ovat riippuneet paljolti siitä, mitä kukin keskusteluun osallistunut taho on edustanut. Totuus on mahdollisesti nähtävissä vasta neljän vuoden kuluttua. Nyt kuitenkin voi jo sen sanoa, että tehyläiset kävivät upean taistelun, josta hatunnosto heille. Luulenpa, että neljän vuoden kuluttua työnantajaa vastassa on vieläkin ärhäkämpi porukka, mikäli tämä ratkaisu ei ollutkaan sitä, mitä luvattiin.
Työriidan aikana maan hallitus asettui selkeästi tukemaan kiistan toista osapuolta. Näin tapahtui, vaikka pääministeri Vanhanen onkin nyt isyytensä tekoon kiistänyt keskiviikkona 21.11. 2007 Keskuskauppakamari Foorumissa pitämässään onnettomassa puheessaan. Tosin Vanhanen veti maton itsensä alta hyökkäämällä samassa puheessa voimakkaasti Tehyä vastaan ja syyllistäen sen lähes kaikesta mahdollisesta. Tämä jos mikä syö Vanhasen uskottavuutta. Tosin tuota uskottavuutta ei kaikilla tahoilla ole ollut ennestäänkään mm. pääministerin hölmöilyä hipovien naisseikkailujen seurauksena. Harvinaisen monet kansalaiset näet vielä edellyttävät valtiojohdolta uskottavuutta ja säädyllistä käytöstä.
Vaikka työselkkaus on takanapäin, maan pääministeri katsoo asiakseen hyökätä toisen osapuolen kimppuun ja syyllistää jopa sen yksityisiä jäseniä. Perustellusti voi kysyä miksi? Etenkin, kun arvon pääministerin näkökulma on hämmästyttään kapea. Vanhanen antaa ymmärtää, että tässä riitatilanteessa ovat vain hoitajat syyllisiä. Tuomion he olisivat myös, hänen mukaansa, ansainneet, jos työriidasta olisi koitunut ”vammautumisia ja kuolemantapauksia”. Joutuu pakostakin kysymään, eikö vastuu uhreista olisi kuulunut ensisijaisesti työnantajapuolelle ja myös valtiovallalle? Vain hoitajiako olisi pitänyt manata oikeuteen, jos huonosti olisi käynyt? Eikö tässä työkiistassa ollutkaan toista osapuolta? Oli toki, mutta Vanhanen antaa implisiittisesti ymmärtää, että hoitajien vaatimukset olivatkin ”kiristystä”. Outoa, että 60 prosenttia kansasta oli toista mieltä, antaessaan tukensa tehyläisille.
Vanhasen puhe kauppakamaripojille muodostunee tässä nykytilanteessa eräänlaiseksi vedenjakajaksi. Härskiydessään se oli nimittäin aivan omaa luokkaansa. Puheella ehkä kosiskeltiin arvovaltaista kuulijakuntaa, mutta muitakin tavoitteita sillä ilmiselvästi oli. Miten vain, vaikka hitunen totuuttakin siinä olisi saanut olla mukana. Pääministeri olisi voinut esimerkiksi kertoa sen, miksi hoitajat olivat pakotettuja joukkoirtisanoutumisiin. Näin tapahtui, koska kaikki aikaisemmat työtaistelut olivat vesittyneet työnantajan määritellessä yksipuolisesti lakkorajat. Tällainen ei teollisuuden työtaisteluissa olisi kerta kaikkiaan mahdollista.
Vanhasen pienisieluisuutta osoittaa myös hänen vihottelunsa oppositiolle. Juuri sille taholle, joka puhui toteutuneen ratkaisun puolesta. Tässä mielessä kiukku on tietysti ymmärrettävää, mutta ei tosin silloin, jos se suhteutetaan puhujan yhteiskunnalliseen asemaan. Tosiasiahan on, että oppositio esitti ainoaa mahdollista ratkaisua. Hallitus ja riidan työnantajapuoli olivat sen sijaan keskittyneet ylläpitämään näyttävää performansea, j ossa sairaaloiden osastoja tyhjennettiin, lentokoneet lennättivät potilaita ja takseilla suhailtiin edes taas viemässä työmääräyksiä orjan asemaan alennetuille hoitajille. Tämä lähinnä medialle tarkoitettu pullistelu vasta kalliiksi yhteiskunnalle tulikin. Kalliimmaksi mitä hoitajien saamat korotukset, todisti paikallinen Aamulehtikin.
Opposition osoittama viisaus kiukutti ”valtiomies” Vanhasta aivan lapsellisuuden rajoille asti. Hän nimittäin julisti kauppakamarinpojille, että nykyiset oppositiopuolueet ”olisivat tulevaisuudessa mahdollisessa hallitusvastuussa hallituksen todellinen heikko lenkki” ja että ”asetelman syntyminen pitää tulevaisuudessa estää sillä, että hallitusta muodostettaessa aiheesta kirjoitetaan riittävän selvästi ohjelmaan”. Eiköhän tämä meidän yöjuoksun Kirkkonummen mestari kanna nyt aivan turhaa huolta. Seuraavien vaalien jälkeen voi näet hyvinkin olla sellainen tilanne, että uutta hallitusta kasattaessa Matti Vanhanen voi keskittyä itsensä kannalta oleellisimpiin asioihin. Kuten nyt edellä mainittuun yöjuoksuun ja sen sisarlajiin sylipainiin. Mikäli oikein muistan, muuan Susanna Ruusunen eräänlaisen valmentajan ominaisuudessa oli kovin tyytymätön meidän Mattimme suorituksiin kyseisessä lajissa. Tosin pääministeri itse lienee ollut asiasta eri mieltä, koska on suvainnut viedä kiistan oikeuden ratkaistavaksi. Ehkäpä asia siellä sitten selvenee, viisaiden lautamiesten pohdinnoissa.
Vanhasen puheen varsinainen pohjanoteeraus osui kohtaan, jossa hyvin suorasukaisesti vihjailtiin pakkolain käyttämisestä tulevaisuudeenkin työtaisteluissa. Tämä oli varmasti mieluista kuultavaa keskuskauppakamari Forumin sliipatulle juhlaväelle, mutta ei välttämättä esimerkiksi niille keskustaa äänestäville palkansaajille, jotka turvaavat elinehtojensa puolustamisessa ammattiyhdistysliikkeeseen. Kovin erikoista toteamus on siinäkin suhteessa, että hetkeä aikaisemmin Vanhanen oli valuttanut puheessaan kiitoksen hunajaa muulle ammattiyhdistysliikkeelle sen passiivisuudesta Tehyn työtaistelussa. Kenties tämä pääministeri Vanhasen, tuon muinoisen työreformin erään kirjoittajan, potku sai aikaan pieniä pistoksia meidän, pakkolain osalta turhan vaisuiksi osoittautuneissa, ammattiyhdistysjohtajissa. ”Minkä taakseen jättää sen edestään löytää”, sanoo vanha sananlasku. Löytyykö seuraavan työtaistelun edestä tämän sinivihreän porvarihallituksen sorvaama uusi pakkolaki? Pääministerihän kehotti puheessaan juristeja pohtimaan tuleeko kahdesta jo käytäntö.