Aikoinaan Britannian pääministerinä oli muuan lordi Home (lausutaan ei suinkaan houm, kuten muinoiset opettajamme opettivat, vaan hjuum). Myöhemmin hän otti nimekseen Douglas-Home. Sir Home toimi konservatiivisena pääministerinä Yhdistyneissä kuningaskunnissa noin vuoden verran ajalla 1963-1964. Hänet syrjäytti vallasta laborin mies Harold Wilson, Oxfordin kasvatteja ja perin sympaattinen toveri hänkin.
Pääministerinä ollessaan lordi Home joutui, kuten Britannian kaikki pääministerit, kuuntelemaan opposition läksytystä ja räksytystä erinäisiä kertoja. Kerran taas parlamentissa työväenpuolueen edustaja antoi pääministerin kuulla kunniansa. Eräs konservatiivien kansanedustaja ei enää kestänyt tätä sanansutilla maalailua, vaan menetti malttinsa. Niinpä kuultiin välihuuto, jossa närkästynyt taantumuksen mies tiedusteli puhujalta, miksi tämä syyttää pääministeriä virheistä eikä kohdista syytöksiään asianomaiselle ministerille, jonka hallinnonalaan puheena oleva asia kuuluisi. Puhuja suuntasi katseensa kysyjään ja esitti vastakysymyksen: ”Miksi minä puhuisin marakatille, kun posetiivarikin on paikalla?”.
Tämä anekdootti tuli mieleen, kun muuan vihreä tuttuni kertoi loukkaantuneensa luettuaan viimekertaisen Reksan palstan juttuni. Siinä taisin kuvailla näitä, porvarien pikettipoikia, vihreiksi marakateiksi. Kyseisen rouvan närkästys huvitti, koska minun ei ole laisinkaan vaikea nähdä sieluni silmin meidän vihreitä ministereitä vikkelinä, fetsipäisinä, armopaloja keräävinä marakatteina posetiivariduo Vanhanen-Katainen soitannollisessa esityksessä. Vielä paremmin tuo kuva istuu sanokaamme nyt vaikka merkonomi Niemisen hovissa käskystä hypähtelevään Pauli Välimäkeen täällä Tampereella.
Entisaikaan, oli hovien naisilla tapana pitää lemmikkiapinoita seuranaan. Väitetään, että niiden pitämisen suosio johtui siitä, että arvon naiset näyttäisivät kaunniimmilta ruman apinan seurassa. En tiedä, mutta mahtaako meidän vihreiden leikkiporvarien suosio heitä mustempien lemmikkinä johtua siitä, että esimerkiksi nyt kokoomusministerien tunnetusti vähäiset henkiset kyvyt ikään kuin kirkastuvat tässä seurassa? Mene ja tiedä.
Vuosien ja vuosikymmenien varrella olemme saaneet nähdä jos jonkinlaista ministeriä – niin kyvykästä kuin kyvytöntä ja paljon siitä väliltä. Kaikella vakavuudella ja ilman pahansuopaisuutta on sanottava, että kyllä nämä vihreiden työministerit, entinen Cronberg ja tämä nykyinen, sanottaja Sinnemäki ovat eräänlaisia saavutuksia omassa luokassaan – siis limboina. Itse en kyllä keksi, kuka menneisyydessä olisi voinut olla vielä surkeampi kyseisessä toimessa. Arvon leidien surkeus ei suinkaan johdu heidän poliittisesta vihreydestään, vaan vihreydestään kyseisellä yhteiskuntapolitiikan lohkolla, siis työpolitiikassa ja sen eräässä lohkossa työvoimapolitiikassa.
Vastavuoroisesti hyvänä vihreänä ministerinä voin nostaa esille Tuija Braxin, oikeusministerimme. Hän lienee koko hallituksen osaavin ministeri. Olenkin joutunut puolustamaan hänen kunniaansa erinäisissä keskusteluyhteyksissä. Brax on näet nainen, joka tuntee oman toimialansa ja omaa sitä paitsi niihin itsenäisiä näkökantoja, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan yleistä hallituksessa kuin hallituksessa, siis niissäkin, joissa on istunut demareita. Toinen hyvä ja laajakatseinen oikeusministeri oli aikoinaan ruotsalaisen kansanpuolueen mies Henrik Lax, sittemmin myös meidän meppejämme Brysselissä.
Mutta palatkaamme brittien parlamenttiin. Kertomani työväenpuolueen puhujan heitto synnytti valtavan riemastuksen salissa. Herjalle taputtivat konservatiivitkin loordi Home muiden joukossa. Meidän vihreät ovat taas lähes laidasta laitaan totisia torvensoittajia, kuten muistamme mm. Sinnemäen ilmeestä, kun Anneli Lapintie murjaisi vitsinsä Vanhasen lautakasassa piipittävien vihreiden pesästä. Monestikin on niin, että nämä oikean ja viimeisen totuuden haltijat eivät paljon huumoria viljele kaiken oikeassa olemisensa ja maailmantuskansa keskellä. Niinpä erilaisten kommunistienkaan kokouksissa ei varsinaisesti ole huumori kukkinut, vaikka kyllä siitäkin porukasta muutamia huumorinkukan kasvattajia löytyi. Yksi sellainen oli äkkiväärien pitkäaikainen kansanedustaja, legendaarinen huuliveikko Huugo Manninen.
NKP:n puoluekokouksetkin olivat aikoinaan perin pitkäveteistä jorinaa, kuten heidän koko puoluetyö sinällään. Pelko naurun alaiseksi joutumisesta eli syvällä ja ehkä sitä siivitti vielä tieto siitä, että kansa nauroi salaa ja keskitysleirejäkin uhmaten puolueen toilailuille. Isä-Stalinkaan ei ollut varsinaisesti mikään huuliveikko, mutta omasi kyllä eräänlaisen huumorintajun. Vähänkin normaalimpi kutsuisi sitä kieroontuneeksi. Tarina kertoo, kuinka muuan Stalinin pyöveli joutui kertomaan Kremlin yöllisissä juomingeissa kerta toisensa jälkeen miten, Genrih Grigorjevitš Jagoda, NKVD:n päällikkö vuosina 1934-1936, oli anellut armoa teloittajansa jalkoja syleillen. Humoristisesti esitetty kertomus sai Stalinin aina nauramaan vedet silmissä. Sittemmin kertoja itse koki Jagodan kohtalon, niskalaukauksen, Stalinin humoria sekin.
Lordi Homen hallitus ei olemassa olonsa aikana saanut kovinkaan suuria aikaan. Pääministeri itse jäi kuitenkin Britannian poliittiseen historiaan parissakin asiassa. Hän oli näet viimeinen Britannian hallitsijan ”valitsema” pääministeri. Samoin hän oli viimeinen ylähuoneesta nimitetty pääministeri. Tosin hän kyllä taisi ottaa riskin, erota ylähuoneesta ja tulla valituksi alahuoneeseen seuraavissa vaaleissa. Melkoinen saavutus sekin ja osoittaa oivaa poliittista moraalia, jollaisella ei meitä suomalaisia liiemmin ole hellitty.
Mutta miksi sitten Sir Humen sukunimi äännettiin niin erikoisesti? Siihenkin liittyy oma tarinansa ja brittiläisittäin se on tietenkin satoja vuosia vanha. Aikoinaan Englanti taisteli mannermaalla ranskalaisia vastaan ja piti hallussa laajoja alueita Normandiassa. Erääseen siellä käytyyn sotaan osallistui yksi Home-suvun esi-isäisistä sotapäällikkönä. Taisipa olla siinä hommassa taitavakin, kun englantilaiset olivat hetken jo voiton partaalla. Kuninkaalta oli tullut viesti tälle Sir Homelle. Viestintuoja etsi taistelukentältä kyseistä päällikköä huhuillen. Huuto ”Home, Home” kuului taistelevien engelsmannien korviin kotiinkutsuna ja sotilaiden suisssa se vain kertaantui. Niinpä taistelu päättyi englantilaisten sekasortoon ja pakoon taistelukentältä. Tästä kimmastuneena kyseinen Home-suvun esi-isä määräsi, että nimi on lausuttava vastaisen varalta muodossa hjuum. Tiedä häntä pitääkö tarina paikkansa, mutta juttuna ihan kelpo kerrottavaksi ja kuultavaksi.
Muinoisten englantilaisten epäonnea oli väärin tulkittu kutsu. Meillä on kyllä oikea ja tähän aikaan paremmin sopiva kutsu nykyisen Vanhasen-Kataisen kabinetin ministereille ja marakateille. Kehoitus kuuluu: ”Hei, lähtekää kotiin ja jättäkää hommat ne paremmin osaaville!”
Reino Seppänen 06.02.2010