Yrjö Rautio on todennut, että Antti Rinteen katseleminen ja kuunteleminen on hänelle vaikea, lähes ylivoimaisen tuskallinen, kokemus. Rehellisesti sanoen; minulle tulee sama tunne Yrjö Raution juttuja lukiessani. Hänen teksteihin olen suhtautunut aina suurella varauksella. Olen ihmetellyt vuosikymmeniä, kenen asialla hän oikeastaan on. Vieläkään en uskalla sanoa, vaikka aika vankka näkemys asiasta onkin. Jo historiaan jääneet Venäjän sosiaalivallankumoukselliset oppivat aikoinaan haistamaan viritetyt ansat hyvin, vaikka onnistuivat kyllä tallaamaan miinoihinkin. Itse ole syvässä kiitollisuudenvelassa heidän jälkeensä jättämille opetuksilleen.

 

Helsingin Sanomat julkaisi Yrjo Raution kirjoituksen  14.04. 20017 jutun otsikolla ”SDP:n mahalasku kuntavaaleissa oli Antti Rinteen syytä – vain sokeat puolueuskovaiset eivät näe ongelmaa”. Huh, mikä otsikko! Vaikka Hesari mainostaakin jutussaan Rautiota ”kokeneeksi politiikan toimittajaksi”, olen harvoin voinut yhtyä hänen analyyseihin. Ne ovat, kuten niin monen muunkin ”kokeneen poliittisen toimittajan”, torsoja, koska ne sisältävät aina poliittisen tarkoitusperän ja tavoitteen. Tuo tendenssi paistaa jutuista kuin huonosti kätketty myrkkysyötti ketulle tarkoitetusta herkkupalassa. Raution jutut voi hyvinkin ottaa poliittisina pakinoina ja sellaisina pitää niitä hyvinä, mutta poliittisen analyysin sarjaan ne eivät minun mielestäni kelpaa. Analyysi ei koskaan voi eikä saa olla tavoitteita tai parjausta sisältävä, näin minulle on aikoinaan opetettu. Blogi voi toki olla ja pakinan pitääkin.

 

Raution oheisessa jutussa minua häiritsee sekin, että hän heittää syytöksiä, jotka ovat äärimmäisen pinnallisia. Itse en esimerkiksi näe vieläkään politiikkaa henkilökysymyksenä, vaan linjakysymyksenä, politiikkana, jossa puolueen olisi ajettava jonkin yhteiskunnallisen ryhmän tai luokan etuja, kuten kokoomus tekee. Meidän poliittinen järjestelmämme itse asiassa perustuu tähän olettamukseen. ”Kritiikissään” Rautio sulkee pois tämän selitysmahdollisuuden ja nostaa tilalle epämääräisen ”muutoksen” ja ”uudistustarpeen” niitä sen paremmin tarkentamatta.

 

Keskeisin SDP:n uudistustarve on Raution mukaan Rinteen kampeaminen pois puheenjohtajuudesta. Jos tuon vaatimuksen tarkoitusta etsii, se tuskin liittyy huoleen sosialidemokratian menestymisesta maassamme. Ehkä syytä on pikemminkin etsittävä siitä porvariston pelosta, että SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen yhteistyö on liian vaarallista uusliberalismin päämäärien toteuttamiselle.

 

Rautio siis vaatii ”uudistuksia”, mutta jättää myös viisaasti kertomatta minkälaisia. Vaatimus perustuu siihen nerokkaaseen havaintoon, että ”maailma on muuttunut”. Tätä itsestään selvyyttä on hoettu koko sen ajan, mitä olen itse maailmaa seurannut ja vieläpä monelta taholta. Uusi paikkaansa hakeva ikäluokka on aina pohjannut oman tarpeellisuutensa ”nykyajan vaatimuksiin”. Niin teimme mekin, suuret ikäluokat, aikoinaan.

 

Yrjö Rautio taisi vuosia sitten saada kenkää Kansan Uutisten päätoimittajuudesta. En yhtään ihmettele miksi. Nyt hän on antamassa ”poliittisen toimittajan kokeneisuutensa” sosialidemokraattienkin käyttöön. Ainakin minä puolueen jäsenenä olen sitä mieltä, että meillä ei ole sille tarvetta. Se ei toki estä Rautiota huutelemasta turuilla ja toreilla ynnä sosialidemokratiaa vastustavissa medioissa ”viisauksiaan” julki – kansanvallassa kun elämme. Toisaalta demokratiaan kuuluu myös kritiikin arvostelu ja oikeus sanoa ketunmyrkkyä myrkyksi.

Reino Seppänen

FaceBook 16.04. 2017