Tänään 13. joulukuuta vietetään Lucian päivää.  Meillä päivän vietto on kuulunut perinteisesti suomen ruotsinkielisten kulttuuriin.  Sittemmin riittiä on alettu vaalia myös jossain määrin suomenkielistenkin parissa.  Tällaisilla toisesta kulttuuripiiristä lainatuilla tavoilla on ollut nykypäivinä menestystä myös perisuomalaisessa elämässä.  Ja näitähän on ollut äitien- ja isänpäivästä lähtien aina viimeisimpään villitykseen eli halloweniin. 

 

Itse törmäsin aitoon Lucianpäivän viettoon vuoden 1978 joulun alla ollessani vapaaehtoisessa maanpaossa Ruotsin kuningaskunnassa.  Olin tuolloin töissä Maraboun Sundbybergin tehtailla ja käydessäni syömässä tehtaan ruokalassa, sinne ilmestyi periruotsalainen laulava Luciakulkue.  No, periruotsalainen ja periruotsalainen.  Nykyaika oli tuonut näihin kulkueisiin muitakin ”neitoja” kuin puhtaan viikinkiveran omaavia.  Olipa aikaisempana vuonna veljentyttärenikin päässyt Luciaksi.

Tämä tapa viettää Lucianpäivää tuli aikoinaan Ruotsiin Saksasta.  Sen sanotaan Saksassa syntyneen eräänlaisena uskonnollis-poliittisena vastaiskuna roomalaiskatolisuudelle ja siihen kuuluvalle pyhimystenpalvomiselle.  Pohjois-Saksassa haluttiin uskonpuhdistuksen jälkeen päästä eroon näistä katolisista pyhimyksistä.  Yksi näistä merkittävistä pyhimyksistä oli Pyhä  Nikolaus, tuo sittemmin meilläkin joulupukkina tunnetun taruolennon esikuva.  Hänen päiväänsä vietettiin 6.12.

Tätä Nikolaus-herraa, joka on tunnettu pyhimys myös ortodoksisessa uskonnossa,  korvaamaan tuli Saksassa Lucia-riitti.  Tapa rantautui naapurimaahamme joskus 1600 – 1700-lukujen tietämissä.  Mutta viettopäivä siirtyi kuitenkin pyhän Nikolain synymäpäivästä lähemmäksi joulua, jolloin se ajan mittaan miellettiin sujuvasti joulunaikaan kuuluvaksi näytelmäksi.  Jotenkin se asettui myös vanhaan pakanalliseen kultuuriin, jossa vuoden pisintä yötä osattiin kunnioittaa asianmukaisin tavoin.  Vanhan ajanlaskun aikaan tuo pisin yö ajoittui joulukuun 13. ja 14. päivien välille.  Tiedä sitten, onko tällä sen suurempaa yhtyttä asiaan, mutta kautta kirkkohistorian osasivat nämä kirkolliset herrat taitavasti hyödyntää pakanallisia tapoja, juhlapaikkoja ja tapahtumia oman sanomansa propagandassa.  Mielestäni se ei kovinkaan hyvin istu kuosiin meidän Mestarimme, tuon naseralaisen puusepän ajatteluun, mutta ei liene tässä sarjassa ainoa ihmettelyn aihe.

Apokryfisten kirjoitusten mukaan sittemmin pyhimyksesksi julistettu Lucia syntyi varakkaaseen  syrakusalaiseen perheeseen.  Tarun mukaan Lucia kääntyi kristinuskoon, kun hänen äitinsä oli parantunut sairaudesta marttyyrina kuolleen Agathan pyhäinjäännösten ansiosta Cataniassa vuonna 251.  Se tapahtuma sysäsi Lucianeitosen vannomaan valan, että hän Pyhän Agathan tapaan säilyttäisi neitsyytensä ja seuraisi tämän uskoa.

Minulle on ollut liki koko elämäni käsittämätön asia, miksi tuo neitseys ja selibaatti ovat kirkoille niin äärimmäisen tärkeä asia. Miettikääpä lukijat, mikä määrä pahuutta kirkkoihin kätkeytyy tuon ääliömäisen normituksen seurauksena!  Katolista kirkkoakin on vedetty pedofiili- ym. seksiin liittyvien skandaalien johdosta julkisuuslaivan kölin alta ties kuinka monta kertaa.  Ja tullaan jatkossakin vetämään.

No, tarun mukaan Luciamme siis halusi säilyttää sineettinsä rikkomattomana ja pyysi äidiltään myötäjäisosuuttaan jakaakseen sen köyhille.  Hieno teko sisänsä ja nykypäivän rikkaille kauhistus,  mutta nuorukainen, joka oli neidon kihlattu ei pitänyt kummastakaan Lucian päätöksestä.  Siis siitä, että morsion halusi pysyä korkkaamattomana ja siitä, että jakeli itseasiassa sulholle kuuluvat rahat kaikenmaailman nälkäisille ja puujaloille.

Aidon suuttumuksen vallassa sulho kavalsi Lucian Rooman keisarin käskynhaltijalle, joka tuomitsi neidon vietäväksi paikalliseen bordelliin huoraksi.  Tässä vaiheessa yliluonnolliset voimat kuitenkin tulivat väliin ja estivät niin kauhean kohtalon toteutumisen.  Lucia liimautui tiiviisti paikoilleen, ettei häntä kyetty siirtämään paikaltaan ilotalon työntekijäksi.  Niinpä hänet yritettiin tappaa polttorovien, kiehuvan öljyn ja kuuman pien avulla.  Mutta nuo ilotalon työntekijän kohtaloa lievemmät keinotkaan eivät tepsineet, joten pyöveli päästi Lucian maallisista vaivoistaan surmaamalla hänet miekallaan.

Taru on yksi samankaltaisista marttyyritarinoista ja liittynee vain viitteellisesti todellisuuteen. Hänen kohtalokseen koitui pikemminkin keisari Diocletianuksen hallituskaudellaan  (284 – 305) käynnistämät massiiviset kristittyjen vainot.  Niiden takana oli hänen oma halunsa olla itse Herra ja Jumala.  Pyrkimys, joka näkyy säilyneen elävänä yli 1700 vuotta ja jota tavataan myös Suomenkin kaltaisessa kansanvaltaisessa maassa, tosin julkisuudelta piilotellussa muodossa.

Diocletianus oli kotoisin Dalmatiasta ja pääsi valtaan armeijan avulla, kuten Roomassa tuolloin oli tapana. Tapa ehkä tullee ajan myötä Suomeenkin, kun kenraalikuntamme pääsee entistä pidemmälle perustuslakiemme päälle kuseskelussaan.  Miellyttävä piire Diocletianuksessa oli se, että hän harrasti myös sukututkimusta.  Siinä hän pääsikin kadehdittavan pitkälle havaitessaan olevansa jumalallista alkuperää. Niinpä hän teki pojastaan uudelleen syntyneen Herakleen ja itsestään Juppiterin.  Eipä ole siis syytä ihmetellä, että Roomassa otettiin käyttöön itämainen pakko heittäytyä rähmälleen hallitsijan edessä.  Tapa on jo jonkin aikaa ollut käytössä myös Suomessa, jossa eliitti makaa rähmällään maailmanvaltiaan Yhdysvaltojen ja sen Heraklee jumalan, Naton, edessä.

Itseasiassa Diocletianus ei ollut niitä tyhmempiä mulkkuja Rooman turhankin pitkässä keisarien luettelossa.  Hänellä oli ymmärrystä jakaa keisarivaltaa, koska näki silloisen Rooman hallitsemisen yksin mahdottomuutena.  Syntyi neljän keisarin kausi, ns. tetrarkia.  Muitakin mainetekoja hän sai aikaan, mm. parantamalla hallintoa hallintouudistuksella ja taloutta verouudistuksella.

Mutta palatkaamme Lucianeitoon, tuohon impeytensä säilyttäneeseen marttyyriin.  Hänet todennäköisesti surmattiin vuonna 304 alkaneissa kristittyjen vainoissa.  Niiden takana oli Nikomediassa sijainneen keisari Diocletianuksen palatsin palaminen.  Siitä syytettiin kristittyjä ja keisari oli uskovinaan selitystä.  Syytteeseen pannut kristityt teloitettiin ja keisari määräsi kaikki kristityt papit vangittaviksi. Diocletianus sääti hallitsijakaverinsa Galeriuksen kanssa vuonna 304 lain, jonka mukaan kaikkien, juutalaisia lukuun ottamatta, oli suostuttava uhraamaan vanhoille roomalaisille jumalille. Ymmärrettävistä syistä useat kristityt kieltäytyivät tekemästä sitä ja heidän kohtalonsa oli joutua kidutetuiksi ja telotetuiksi.  Tässä joukossa lienee ollut myös tarinamme Lucia neito.

Jokainen, joka tuntee roomalaisten tavat, tietää että neitsyenä tarinamme Lucia tuskin tästä maailmasta erosi.  Tapa, joka on yleinen tämän Uuden-Roomankin sotaväen keskuudessa, kuten mm. lukuisista sodista ja Abu Ghraibin vankilasta muistamme.  Kuten monet meidänkin johtajista aina korkeimmasta Juppiterista ja häntä palvovista senaattoreista lähtien, legioonien päälliköihin ja rummunlyöjiin, ovat meille vakuuttaneet, me jaamme nämä samat länsimaiset arvot heidän kanssaan.  Perinnehän on toki pitkä, joten sitä pitää vaalia!

 

Reino Seppänen