Tuskin yllätän yhtään tuttuani kertomalla, että pidän historiallisista dekkareista. Hyvistä sellaisista. Niitä ei nyt ole ollut aivan massoittain tarjolla, kuten ei yleensäkään hyvää rikoskirjallisuutta. Niinpä olen fakkiutunut tiettyjen kirjailijoiden seuraamiseen vähän joka alalla. Valitettavasti moni hyvä dekkarikirjailija on siirtynyt sinne, mihin heidän kirjojensa uhritkin. Yksi ehdottomasti rakkaimmista suosikeistani on pitkässä juoksussa ollut hollantilainen diplomaatti, Kiinan historian ja yleensä itämaiden tuntija Robert van Gulik (1910-1967). Hänen tuomari Dee tarinansa perustuvat ikivanhoihin kertomuksiin aikanaan eläneestä legendaarisesta oikeudenjakajasta. Gulikissa yhtyy kaksi suosimaani rikosromaanin rakennuspohjaa – historiallisuus ja vieras kulttuuri.
Noin kolmisen vuotta sitten aloin seurata, vaimoni ansiosta, Virpi Hämeen-Anttilan rikosromaaneja, joissa seikkailee nuori sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Nyt olen päässyt tänä vuonna julkaistuun sarjan neljänteen kirjaan ”Koston kukat”. Sarjan kirjojen tapahtumat ovat sijoitettu kansalaissodan jälkeiseen Helsinkiin ja viimeisimmän kirjan vuoteen 1921. Tarina kehkeytyy Helsingin oopperatalossa esitetyn Carmenin loppukohtauksessa tapahtuneesta murhasta. Väistämättä mieleen nousee muistikuva Donna Leonin ensimmäisestä venetsialaiskomisario Guido Brunetti –kirjasta ”Kuolema oopperassa”. Siinä uhrina on maailmankuulu saksalainen kapellimestari, joka myrkytetään esityksen väliajalla. Hämeen-Anttila taas Carmenin lopussa murhauttaa nuoren lupaavan laulajattaren pistoolilla.
Hämeen-Anttilan neljän kirjan Björk-sarja on ollut viehättävää lukemista, koska tapahtumat, jotka on sijoittuvat 20-luvun Helsinkiin asettuvat kuvattuun ympäristöön aikakauden kannalta pitkälti onnistuneesti. Vaikuttaa siltä, että kirjailija on tehnyt hyvin läksynsä tuon ajan Helsingin oikean paikallistuntemuksen osalta. Katujen nimet ja kaupunginosien kuvaukset luovat oikeaa tunnelmaa, kuten Björkin työn ja arkielämän kuvauskin hyvin pitkälle. Tämä piirre kantaa yli teoksen heikompien puolien. Sosiaalisen elämän, tuon ajan luokkayhteiskunnan, kuvauksessa kirjailija on vahvimmillaan kertoessaan pikkuporvariston ja ylemmän keskiluokan asenteista ja tavoista. Koston kukat –kirjassaankin hän sen sijaan on heikolla yrittäessään kuvata työväenluokan tyyppejä ja elämää. Varsinkin edellisissä kirjoissa työväenluokan sijasta kuvatuksi tulee Helsingin ryysyköyhällistö rikollisineen, huorineen ja päihteidenkäyttäjineen.
Hämeen-Anttila ei valitettavasti kykene myöskään em. syystä kuvaamaan syvällisesti 20-luvun Helsingin luokkaristiriitoja, vaikka se ehkä hänen yksi pyrkimyksistään on ollutkin. Se, mikä kirjoissa nousee esiin yhteiskunnallisena ristiriitana on liberaalin porvariston, johon Björkin näyttää kuuluvan, sekä äärioikeiston, lähinnä ruotsinkielisten aktvistien välinen skisma. Tuo on osaltaan tietysti historiallisesti totta, mutta vain sivujuonteena. Yhteiskunnan valtavirtaukset kulkivat paljon rajuimpina varsinaisten luokkarajojen mukaan, jonka kuvaukseen Hämeen-Anttila ei pysty tai halua.
Teoksen nimi on mielestäni hyvä ja aikakauteen sopiva. Minulla oli tosin paljon suuremmat odotukset nimen perusteella ja koinkin pienoisena pettymyksenä sen, miten kirjailija ei ollut pystynyt hyödyntämään sisällössä nimeä paremmin. Mitään analogiaa kirjan yksittäisen murhatapauksen ja maan yhteiskunnallisen tilanteen välillä ei syntynyt, vaikka sellaista uskalsin odottaakin. Jopa koko koston teema murhan motiivina jää riippumaan ilmaan. Se ei vain vakuuta riittävästi, joten murhan tausta olisi vaatinut syvemmän perustelun. Tältä osin kirja päätty miltei töksähtäen.
Kärjistäen voisi sanoa, että Hämeen-Anttilan yhteiskunnallinen kuvaus on sosiaalisesti rampaa, mutta ehkä hän on sitä tavoitellut jopa tietoisesti? Sievistelevä ja kainosteleva pikkuporvarillisuus nousee esiin lähes vanhakantaisen ”naiskirjaillisuuden” (uskaltaako tässä ajassa moista sanaa edes käyttää) hengessä. Tämä ”hertta-sarjamaisuus” vaikuttaa ainakin minusta naiivilta, vaikka tavoite tekijällä on ollut varmaankin alleviivata aikakauden tekohurskasta henkeä. Valinnan ymmärtäisi, mikäli kertojana teoksessa olisi ollut Björk tai joku muu kirjan henkiöistä. Nyt sana on ”kaikitietävän kertojan” hallussa, joka tarjoaisi mahdollisuuden kyseenalaistaa tuota vahvaa pikkuporvarillista henkeä sallimalla kuvausta yhteiskunnasta luokkarajan toiseltakin puolelta. Vaikuttaakin siltä, että Virpi Hämeen-Anttilaa kiehtoo kovasti vanhakantainen ja aito poliittinen liberalismi. Tämä näkyy siinä, että hän on sijoittanut päähenkilönsä Björkin sisäministeri Heikki Ritavuoren alaisuuteen. Kirjan lopussa, murhatapauksen jo ratkettua, tulee Björkille tieto Ernst Tandefeltin tekemästä Ritavuoren murhasta. Kirjailija onkin luvannut Koston kukille jatkoa tältä pohjalta.
Joku saattaa pitää epäuskottavana sisäasiainministeriön virkamiehen puuhastelua Helsingin rikospoliisin ylikonstaapelin apulaisena, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Kirjailija on perustellut tuon yhteyden riittävästi ja poliisin tutkintamenetelmätkin vaikuttavat aikakauteen sopivilta. Björk toki tuo niihin uusia tuulahduksia suuresta maailmasta. Pieni yksityiskohta kuitenkin pisti silmään sen vuoksi, että siihen on niin moni muukin dekkaristi syyllistynyt. Björk kysyy eräässä vaiheessa, onko jostain esiin tulleesta paperista otettu sormenjäljet ja saa vastauksen, että ne olivat olleet niin tuhruisia. Sormenjälkiä ei vielä tuohon aikaan eikä pitkään sen jälkeenkään pystytty ottamaan paperista. Se on vasta paljon myöhemmin rikostutkinnassa omaksuttu taito…
Kriittisistä kommenteistani huolimatta pidän Virpi Hämeen-Anttilan Koston kukkia aivan luettavana kirjana ja aion jatkossakin seurata näitä Björkin tutkimuksia oman aikansa Helsingissä.
Reino Seppänen