• Demokraatisen sosialismin itseymmärry – rajanvetoa oikealle ja vasemmalle
• Sosialidemokratiaa vai liberalismia?
• Demokraattinen sosialismi puketuu ruotsalaiseen kuosiin
• Ruotsalainen sosialidemokratia noususta kriisiin
• August Palm – Ruotsin sosialismin isä
• Tienraivaaja ja muurinmurtaja – Hjalmar Branting
• ”Landsfadern” – Per Albin Hansson
• Tage Erlander – hyvinvointivaltion isä
• Olof Palme  ( kirjoitus tulossa )

 

 

Demokraattisen sosialismin  itseymmärrys – rajanvetoa oikealle ja vasemmalle

 

 

Sosialismin historian läpikäyvä piirre on sen ideologiaan liittynyt  kädenvääntö aatteen oikeasta tulkinnasta, puolueiden linjasta sekä näihin kytkeytyvät liikkeen johtohenkilöitä koskeneet riidat.   Tämä kamppailu on ollut suurelta osin kaikkea yhteiskunnallista toimintaa sivuava prosessi ja liittyy sellaisenaan varmaankin ihmisluontoon.  Osaltaan se on ollut toki perusteltua, mutta myös johtanut mittaamattomaan resurssien tuhlaukseen ja sosialismin yläkäsitteen kärsimään ylenkatseeseen ja halveksuntaan.  Syvin takaisku tässä sosialismin alenevan arvostuksen kehityksessä saavutettiin Neuvostojärjestelmän romahduksen tapahduttua.  Siihen liittynyt kommunismin ideologinen, poliittinen, taloudellinen ja moraalinen konkurssi romahdutti osaltaan sosialismin aatteen arvostusta.  Näin tapahtui, vaikka aatteellinen napanuora demokraattisen sosialismin ja kommunismin välillä katkesikin  1900-luvun kahtena alkuvuosikymmenenä marxilaisuuden suuren diasporan tapahduttua.  Leniniläisen kommunismin eri versiot olivat tahranneet sosialismi-käsitteen koko maapallon mitassa ja vain viisaat ja aihetta tuntevat osasivat tehdä eron demokraattisen sosialismin ja harvainvaltaan turvautuvan kommunismin välillä.  

Kommunismin häpäisemän sosialismin ideologinen vetovoima aatteena oli vähentynyt jo ennen neuvostojärjestelmän romahdusta bolshevismin rikosten ja stalinismin luoman tehottoman järjestelmän tultua tunnetuksi maailmalla ja etenkin vapaan Euroopan maissa.  Tässä ilmapiirissä ja tilanteessa, jossa demokraattisen sosialismin kannattajat joutuivat taistelemaan pysäyttääkseen kommunismin etenemisen, ei ollut kovinkaan otollisia mahdollisuuksia tehdä tietoiseksi toisenlaisen sosialismin – demokraattisen sosialismin ajatusta kansanjoukoille.  Toisissa maissa se onnistui paremmin, meillä Suomessa, jossa taistelu kahden työväenliikkeen suuntauksen välillä oli ankaraa, ei kovinkaan hyvin.

Kommunismin aaveen kummitellessa maailmassa sen stalinistisessa muodossa, demokraattiset sosialistit joutuivat liittoutumaan myös porvarillisten poliittisten vastustajiensa kanssa.  Se oli aivan välttämätöntä mm. Suomessa kansanvaltaisen yhteiskunnan turvaamiseksi.  Tämä antoi yhtäältä kommunisteille propaganda-aseen, jolla haluttiin osoittaa demokraattisten sosialistien – sosialidemokraattien – ”luokkasopuilu” ja haluttomuus toimia kommunistien kanssa yhteisrintamassa.  Toisaalta tuo porvarillisten puolueiden kanssa tehty yhteistyö hämärsi myös puolueiden rajoja, mistä seurasi osaltaan sosialidemokraattisen ideologian hämärtyminen niin puolueen kannattajakunnan kuin kansan keskuudessa laajemminkin.  Tuota hämärtymistä lisäsi sekin, että monet porvarilliset puolueet ottivat ohjelmiinsa ja vaalitäkyikseen alkuperältään sosialidemokraattisen hyvinvontivointiyhteikunnan sisältöön kuuluvien asioiden ajamisen.

Sosialidemokratia keskittyi etenkin toisen maailmansodan jälkeen hedelmättömän aattelisen riitelyn sijasta käytännön parannusten toteuttamiseen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän puitteissa.  Tuo ratkaisu oli monessakin mielessä järkevä ja johti pitkässä juoksussa kansan enemmistön, sosialidemokratian varsinaisen kohderyhmän, olojen asteettaiseen parantumiseen.  Tässä strategiassa oli pohjimmiltaan kyse aivan alkuperäisen sosialismin aatesisällöstä ja tavoitteista.  Nuo tavoitteet oli puettu praktisen politiikan muotoon ja siinä julistettiin kaikkien ihmisten oikeutta saada yhteiskunnassa tasavertaiset lähtökohdat koulutuksen, työn, terveydenhoidon, oikeudenkäytön, henkilökohtaisen turvallisuuden ja taloudellisen hyvinvoinnin osalta.  Tästähän sosialismissa ja nimenomaa demokraattisessa sosialismissa on pohjimmiltaan kyse.

Yhteiskunnalliset prosessit ovat useimmiten monimutkaisia.  Niihin ovat vaikuttamassa lukuisat eri intressitahot omine tavoitteineen ja valtapyrkimyksineen.  Siksi kehityksen seuraaminen ja erilaisten aloitteiden ja ilmiöiden analysointi on edellytyksenä sille, että aloite pysyisi omissa eikä vastustajan käsissä.  Kommunismin uhkan tultua torjutuksi, sosialidemokratian porvarilliset vastustajat käänsivät poliittisten offensiiviensa kärjen, strateegisesti toki aivan oikein, vanhaa liittolaistaan, sosialidemokratiaa, vastaan.  Hyvinvointiyhteiskunta oli näet ollut se hinta, jonka kapitalismin oli maksettava kommunismin uhkan torjumisesta.  Nyt tuota valtavaa ”kustannuserää” haluttiin periä takaisin ja mieluimmin vielä korkojen kera.

Demokraattiseen sosialismiin aikoinaan sitoutuneet tahot löivät laimin useissa maissa ideologisen valppauden luottaen hyväuskoisesti niin kansakunnan ”yhteisen edun” tavoitteluun kuin erilaisiin uusiin yhteiskunnallisiin virtauksiin, joissa pyrittiin häivyttämään yhteiskunnallista antagonismia.  Kasvupohjan tälle tarjosikin hyvinvointipolitiikan synnyttämä likimääräinen tyytyväisyys saavutettuun elintasoon ja usko sen jatkuvaan kasvuun.  Syntyi koko joukko ideologisia ”villityksiä”, jotka söivät sosialidemokratian aate- ja kannatuspohjaa.  Eräs näistä edistykselle viritetyistä aatteellisista ansoista oli ajatus perinteisten ideologioidn kuolemisesta.  Niinpä hyvinvointiyhteiskunnan vahvistumisen myötä kasvoi sosialidemokratiankin piirissä usko ”ideologioiden katoamiseen”.  Tämä Ruotsissakin jalansijaa saanut ajattelutapa (mm. Herbert Tingsten) väitti, ettei perinteisillä ideologioilla (sosialismi, liberalismi, konservatismi) ole enää kehittyneissä teollisissa yhteiskunnissa merkitystä.  Väitteen ympärille rakentui 1950-luvulta lähtien monenlaisen sananselittäjän oppirakennelmia, joille kaikille oli yhteistä häivyttää yhteiskunnalliset ristiriidat yleisestä tietoisuudesta puuttumatta niiden takana oleviin faktisiin tekijöihin.  Tämä asenne alkoi näkyä lisääntyvässä määrin Suomenkin sosialidemokraattien piirissä 1960 luvulta lähtien.  Se synnytti SDP:n keskuudessa ajattelun ”valtionhoitajapuolueesta” ja teknokraateista sitä toteuttamassa.  Käytännön politiikan keskeinen tavoite oli ”yleinen etu”, joka nähtiin konkretisoituvan suurpääoman, etenkin ulkomaankauppaan liittyvän, menestymisenä.  Vähän kerrassaan puolueeseen iskostui ajatus aatteellisen työn tarpeettomuudesta.  Ideologia ymmärrettiin rasitteeksi ei puoluetyötä ja puolueen tavoitteita ohjaavaksi välttämättömyydeksi.  Tämä ”aatteettomuus” oli muka eräänlainen keino houkutella mahdollisimman monia äänestämään sosialidemokraatteja ja mahdollisesti myös houkutteleman heitä jäseniksi.

Ymmärrys ”ideologioiden katoamisesta” johti sosialidemokraattisen puolueen väheksymään intressiajattelua ja potentiaalisen kannattajakunnan etuja  puolueen tavoitteiden asettamisessa.  Oli muka olemassa vain yleispuolue, joka tarjosi kaikille kaikkea hyvää minkä tahansa porvarillisen puolueen tavoin.  Ajattelun takana oli tietysti havainto siitä, että maahan oli syntynyt kohtalaisen hyvinvoivaa palkansaajajoukkoa, joka läheni ja osin jopa ohitti elintasossaan perinteisen ”keskiluokan”.  Sosialidemokratia oli syystä ylpeä luomastaan hyvinvointiyhteiskunnasta ja siihen kuuluvasta koulutuksellisen tasa-arvon ja yleisen terveydenhoidon saavutukista.  Nuo saavutukset aiheuttivat poliittisen näköharhan, ettei maassa ollut pienipalkkaisten ja vähäväkisten joukkoa, jonka kannatusta olisi syytä tavoitella.   Poliittisen kentään sijoittumisen kannalta pakkomielteeksi tuli poliittisen keskustan valtaaminen, minkä piti sitten tapahtuman värittömällä politiikalla.  Käytännössä tämä näkyi aivan liian usein palkansaajien etujen huomioon ottamattomuutena mm. puolueen eduskuntatyössä ja hallituksien ratkaisuissa.  Puolueen sisälle muodostui kahtiajako, missä rintamalinja kulki ammattiyhdistysväki versus heidän vastustajansa.  Näistä asetelmista sitten avautuikin markkinarako poliittisille vastustajille.  Se avasi myös pelikentän populistisille liikkeille, joiden menestys aina Veikko Vennamosta Timo Soiniin maksettiin supistuvana vasemmiston kannatuksena.

SDP:n asemoituminen politiikan kentässä ja ideologisen työn katoaminen yhdessä käytännön politiikan epäjohdonmukaisuuden kanssa kasvatti puolueeseen jäsenistöä, jolla ei ole pienintäkään hajua siitä, mistä sosialidemokratia on lähtöisin ja mitä se tavoittelee ja ennen kaikkea mitä sen pitäisi tavoitella.  Tilanne on absurdi, koska aatteet eivät todellakaan ole kuolleet, mistä  osoituksena ovat nyt voimansa tunnossa olevat ideologiat; konservatismi, uusliberalismi, anarkismi ja erilaiset uusfasismin viritelmät.  Raaka, vanhakantainen kapitalismi on myös tehnyt paluun vanhojen taantumusaatteiden mukana.  Yhdessä ne ovat ryhtyneet hyvin organisoituun ideologiseen hyökkäykseen, joka on saavuttanut jo lukuisia voittoja.  Tuo offensiivi on ollut aloitteellinen palkansaajien etujen kaventamisessa ja hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden purkamisessa.  Taantumus on naamioinut pyrkimyksensä ”uudistuksina”, ”normitalkoina”, ”vanhojen rakenteiden purkamisena” ja ”välttämättöminä joustoina”.

Sosialidemokratia on yllätetty täysin housut kintuissa.  Itse asiassa tätä taantumuksen hyökkäystä on jopa myötäilty ja juostu poliittisen lukutaidon puutteessa mukana.  Tilanne näyttää tulevaisuuden kannalta vielä pahemmalta.  Tieteellis-tekninen kehitys on tuonut mukanaan perinteisen palkkatyön kriisin, jonka pahin rajumyrsky on vasta tulossa lisääntyvän automatisoinnin, robotisoinnin ja digitalisoinnin muodossa.  Hyvin harva taloustieteilijä on edes miettinyt muutosten syvävaikutuksia kapitalistisen markkinatalouden toiminnan häiriötekijöinä.  Kaikki tämä enteilee yhteiskuntakehityksen rajuja muutoksia.  Kipuilut tulevat taatusti nostamaan ääriliikkeiden ja populististen puolueiden kannatusta.  Vanha luokkayhteikunta tekee voimallista paluuta.  Tuon muutoksen vahvana tukena on valitettavasti myös Euroopan unioni, jonka talousfilosofia ja -ajattelu nojaavat uusliberalismin luomaan kapitalismin vaihtoehdottomuuteen.  Tältä pohjalta ylivoimainen oikeisto on murskaamassa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, ihmiskunnan tähänastisen historian parhaimman saavutuksen ja demokraattisen sosialismin luomuksen.  Tulevaisuudessa välkkyvän vaihtoehdottoman monopolistisen yhteiskunnn kauhukuvina heijastelee omistamisen keskittyminen, pienyritystoiminnan katoaminen tai muuttuminen uudeksi torpparilaitokseksi, rajusti vähenevä demokratia, lisääntyvä kontrolli- ja rankaisukoneisto.

Demokraattinen sosialismi on historiansa aikana joutunut taistelemaan niin oikealta kuin vasemmalta tulevia uhkia vastaan.  Nuo uhkat ovat olleet niin ulkoisia kuin puolueen sisäisiä.  Tälläkin hetkellä niitä on, mutta niiden tunnistaminen on paljolti yhtä hukassa mitä ideologian itseymmärryskin.  Kommunismin romahduksen jälkeen pahin uhka tulee nyt oikealta eli olemme palaamassa lujaa vauhtia yli sata vuotta sitten vallinneeseen poliittiseen asetelmaan.  Tuo uhka on vähintäänkin yhtä paha mitä kommunismin herruuspyrkimykset.  Mitä nopeammin tämä tajutaan kansanvaltaisten voimien taholta, sitä tehokkaampaan vastarintaan on mahdollisuus.

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

 Sosialidemokratiaa vai liberalismia?

 

 

Modernin demokraattisen sosialismin, sosialidemokratian, aatteelliset juuret on nähty etenkin viime vuosikymmeninä perin tarkoitushakuisesti ja yksipuolisesti.  Tässä katsannossa on kaksi vahvaa virtausta, jossa keskeisin on Marxin ja Engelsin merkityksen aatteellinen väheksyminen ja jopa sen kokonaan häivyttäminen. Nämä ideologiset abstrahointi-yritykset näyttävät tähtäävän uudenlaisen aatesisällön syöttämiseen sosialidemokratiaan.  Jopa julkilausuttuina pyrkimyksinä on hävittää koko sosialidemokratia-sanakin, mistä on tehty jopa puoluekokousaloitteita.  Hanke nimen ja puolueohjelman muuttamisesta on kytkeytynyt viimeaikaisiin pyrkimyksiin muodostaa SDP:sta pikkuporvarillinen liberaalipuolue ns. sosiaaliliberalismin ja arvoliberalismin tunnusten alla.  Surkuhupaisin esimerkki tästä oli taannoisen puolueen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen itsevaltinen julistus siitä, miten SDP olisi muka sosiaaliliberaalinen keskustavasemmistolainen puolue. 

 

 

Sosialidemokratian kastroiminen liberalismiksi on perin röyhkeä ja typeräkin hanke.  Sen yhtenä pääideologina näyttää puuhastelevan jyväskyläläinen tohtori Petri Jussila, joka useissa yhteyksissä on nimenomaa korostanut oman aatehistorian ja ideologioiden tuntemusta.  Itselläni on ollut perin vaikea yhtyä näihin Jussilan vakuutteluihin.  Ne eivät perustu perinteisiin valtio-opin / politiikan tutkimuksen näkemyksiin ideologioista, niiden historiasta, evoluutiosta ja eri aatteiden rajoista.  Tähän ihmettelyyn ovat yhtyneet monet muutkin aatehistorian asiantuntijat ja tutkijat.  Tieteen kannalta on äärimmäisen ongelmallista ellei peräti tyhmyyttä pyrkiä muokkaamaan pitkään käytössä olleita vakiintuneita ja  hyväksyttyjä käsitteitä uuteen kuosiin ja antamaan niille kokonaan uusi sisältö.  Näin juuri tohtori Jussila ja hänen seuraajansa (mm. Jutta Urpilainen ja Tytti Tuppurainen) tekevät.  Sosiaaliliberalismin käsite, kuten sosialidemokratiakin omaavat yli satavuotiset aatehistorialliset perinteet ja ovat olleet toisilleen liki kontradiktorisia.  Tästä näkökulmasta moinen askartelu näyttää yritykseltä yhdistää tulta ja vettä.  Näiden ideologisten alkemistien vaikuttimet jäävätkin siten vaille uskottavaa selitystä.

 

 

Eräät näkyvät sosialidemokraatit, mm. Lasse Lehtinen, ovat esittäneet SDP:n nimen vaihtamista.  Ehdotukseen on sisältynyt sanan ”sosiali” poistaminen puolueen nimestä.  Siten oltaisiin niin kovin hyvin porvarishenkisille sopivassa ideologisessa kuosissa Yhdysvaltain demokraattisen puoleen kanssa.  Lassellakin olisi ilmeisesti paljon mukavampi olo omissa herraseurueissaan, kun ei tarvitsisi häpeillä omaa plebeijimäisyyttään.  Samaan ”uudistushenkiseen” sarjaan on kuulunut sosialismi sanan häivyttäminen puolueen periaateohjelmasta.  Sitä lyllersi ensimmäisenä viime puoluekokokouksen puhujapöntöön römeällä äänellä esittämään entinen ”vasemmistodemari” Liisa Jaakonsaari.  Yhteistä kaikille näille esityksille on häpeä ja katkeruus puolueemme olemuksesta ja juurista, joten syyt ”muutostarpeille” näyttäisivät oleva enemmänkin esittäjiensä henkilökohtaisista vaikuttimista lähtöisin.  He ovat tuskin hetkeäkään pohtineet, mitä muutokset merkitsisivät puolueen poliittisessa linjassa ja kyvyssä vedota entiseen potentiaaliseen kannattajakuntaansa.  Puhumattakaan oikeiden sosialidemokraattien mielipiteistä ja tunteista.

 

 

Aatteen ja siihen nojautuvan puolueen kannalta tuollaiset pyrkimykset ovat elämän ja kuoleman kysymys.  Tästä Suomessa on erinomaisen varoittava esimerkki taannoisen kommunistien peitejärjestön SKDL:n kohtalo.  Puolueen lopettaminen, ideologian laimentaminen  ja toiminnan muuttaminen Vasemmistoliitto-puoluenimen alle romahdutti lopullisesti SKDL:n joukkokannatuksen.  On omalaatuinen saavutus sinänsä kutistaa SKDLn aikoinaan nauttima korkein noin 25 prosentin joukkokannatus alle 10 prosentin pikkupuolueeksi.  Sellaistakin voi tapahtua, kun kannattajakunnalta riistetään kerralla usko siihen, mitä vanha puolue on edustanut ja toivo siitä, että ennen arvostetut asiat eivät ole kannattamisen arvoisia.  Paljon vähemmillä vaurioilla kommunismin vararikosta selviytyivät ne puolueet entisissä Neuvostoliiton satelliiteissa, jotka säilyttivät vanhat nimensä.  Tämä kertonee jotain ihmisten poliittisesta käyttäytymisestä muillekin kuin valtio-opin asiantuntijoille.

 

 

Sosialidemokraattien on syytä pohtia vakavasti, niitä seurauksia, joita nyt äänekkään  oikeistosuuntauksen seireenien  sanoman noudattamien tulisi puolueen kannatukselle aiheuttamaan.  Näin etenkin silloin, jos tarkoituksena on muuttaa taloudellisen liberalismin vastustajaksi syntynyt sosialidemokraattinen puolue tuon aatteen poliittisen haaran edustajaksi.  Poliittisen liberalismin juurtuminen suomalaiseen maaperään on ollut historiallisesta näkökulmasta äärimmäisen vaikeaa.  Tässä mielessä onkin syytä kysyä näiden ”sosiaaliliberalismin” seireenien poliittisen lukutaidon perään.   Näyttää näet siltä, että tämän maan rankka yhteiskunnallinen historia on tatuoinut suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan asetelman, jossa valitettavasti ei ole suurtakaan sijaa tarjolla sille poliittiselle missiolle, jota sosiaaliliberalismi ideologiana tarjoaa.  Itse ymmärrän, että tuon suuntaiset yritykset eivät ole suinkaan vasemmiston tehtävälistaan kuuluvia asioita, vaan moraalisen porvariston tai pikkuporvariston missiota.  Nykyisessä ilmastossa tosin tuollaista tarvetta ei näytä olevan liiemmälti silläkään suunnalla näkyvissä.

 

 

Näiden jussiloiden ja tuppuraisten huoli on toki ymmärrettävää siitä lähtökohdasta, joka avautuu porvarillisen maailmankatsomuksen ja –ymmärryksen näkökulmasta.  Aito liberalismi olisi toki tervetullut ilmiö suomalaiseen poliittiseen kenttään, mutta sellaisen aatteen edustajia ei ole Suomessa ollut oikeastaan K.J. Stålhlbrgin ja Heikki Ritavuoren jälkeen.  Miksiköhän?  Sitä näiden liberalismi-utopistien kannattaisi kyllä vakavasti pohtia!  Itse vastaisin heille, että siksi koska sille ei löydy elintilaa meidän poliittisessa kartassa.  Ja kun ei löydy, nämä neropatit ovat päätyneet ajatukseen, että tämä sosiaaliliberalismi tulisi synnyttää liberalismin vanha  vastustaja sosialidemokratia lahtaamalla!

 

 

Näillä tuppuraisilla ja tappuraisilla on toki oikeus ajatella ideologiastaan sillä tavoin miten ajattelevat, mutta onko silloin puolue, jonka kautta he haluavat manifestoida asiaansa oikea?   Maailmaa muuttavan aatteen,  yli 200-vuotisen sosialismin, osalta on täysin poissulkeutuva ajatus muuttua liberalismiksi, puolueen yli vuosisataiseksi ideologiseksi vastustajaksi.  Demokraattinen sosialismi on varmasti poliittisen liberalismin läheinen yhteistyökumppani jo yhteisten lähtökohtien vuoksi.  Mutta mitään enempää se ei voi olla.  Demokraattinen sosialismi ei taivu kapitalismin käsikassaraksi ja palkansaajajoukkoja hallitsevaksi porvarilliseksi satraapiksi liberalismin tavoin.  Sen tehtävä on muuttaa maailmaa ja luoda taloudellista demokratiaa sekä kehittää eteenpäin poliittista kansanvaltaa.  Siksi olisi moraalisesti rehellisempää ja poliittisen toiminnan henkeen sopivampaa, jos sosiaaliliberalismin / arvoliberalismin elähdyttämät SDP:n jäsenet ottaisivat ja perustaisivat ihan oman, demokraattisen sosialismin haastavan puolueensa.  Näin on tapahtunut muuallakin, mm. Britanniassa.  Siellä perinteisen Labor Partyn haastoi puolueesta eronnut oikeistosiipi, perustamalla aikoinaan, kas kummaa, sosiaalidemokraattisen puolueen!  Kovin suurta pysyvää joukkokannatusta tuo puolue ei ole kuitenkaan saanut.  Se tosiasia saattaa pelottaa näitä meidän suomalaisia aatteenvaihtajiakin.  Mieluimmin he ottaisivat johdettavakseen valmiin puolueen, jolla on jopa jonkin verran varallisuutta kohtalaisen äänestäjäkunnan lisäksi. Tai ehkä nämä jussilat ja tuppuraiset ovatkin sitä mieltä, että meidän demokraattisten sosialistien tulisi erota ja perustaa uudelleen sosialidemokraattinen puolue?  Ainakin minusta vaatimus tuntuu kohtuuttomalta jo siksi, että olen jo kolmannen polven sosialidemokraatti.  Ehkä se antaa minulle ja muille demokraattisille sosialisteille eräänlaisen esikoisoikeuden  puolueeseen ja sen alkuperäiseen ideologiaan?

 

 

Yllä oleva teksti kertokoon millaisiin äärimmäisiin typeryyksiin ideologisen evoluution mutaatio saattaa joskus johtaa.  Ilmiö, lajin elinkelvoton haara, lienee tuttu myös biologisen evoluution kohdalla.  Toisaalta on annettava aatteillekin oikeus kehittyä ja muuttua ajan mukana.  Se ei toki voi tarkoittaa tohtori Jussilan tai Tytti Tuppuraisen pyrkimysten tavoin sitä, että esimerkiksi sosialidemokratian ylle puetaan liberalismin narrinkaapu. Pikemminkin ideologinen evoluutio tulee nähdä välttämättömänä aatteen ja sen toteuttamiseen pyrkivän poliittisen toiminnan sopeutumisena muuttuvaan maailmaan, aikaan ja niiden luomiin olosuhteisiin. Tässä mielessä onkin tärkeää nostaa tarkasteltavaksi, kuinka nykyinen demokraattinen sosialismi on saavuttanut merkittävän jalansijan pohjoisessa Euroopassa.

 

 

Demokraattisen sosialismin mallimaaksi kehittyi 1900-luvun mittaan naapurimaamme Ruotsi,  jossa sosialidemokraattinen puolue saavutti äänestäjien antamalla joukkokannatuksella riittävän vaikutusvallan aatteen tavoitteiden toteuttamiseksi.  Ruotsissa kyettiin ensimmäisenä maailmassa kehittämään hyvinvointiyhteiskunta. Sen puitteissa on kyetty parantamaan koko kansan sosiaalista ja poliittista tasavertaisuutta aivan ennennäkemättömällä tavalla.  Kehitys ei ole ollut välttämättä suoraviivaista ja ongelmatonta eikä edes kaikkia tyydyttävää.  Saavutukset ovat kuitenkin historiallisesti vastaansanomattoman merkittäviä.  Niiden arvo ymmärrettäneen syvällisemmin ehkä vasta sitten, kun tämä hyvinvointiyhteiskunta on oikeistolaisen taantumuksen toimesta onnistuttu tuhoamaan.

 

 

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

Demokraattinen sosialismi pukeutuu ruotsalaiseen kuosiin

 

 

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama hajaannus eurooppalaisessa sosialistisessa työväenliikkeessä oli todella syvää ja tilanteen selkiytyminen kesti vuosia.  Venäjällä vallan ottaneen bolsevistisen suuntauksen vetovoima oli kiistatonta, mutta toki suuriakin eroja eri Euroopan maissa sen vaikutusvallasta oli olemassa.  On yleinen, tietämättömyydestä johtuva, näköharha, että V.I. Leninin bolsevismi, joka sittemmin nimettiin kommunismiksi, olisi ollut kovinkin valmiiksi muotoutunut ideologia vielä edes 1920-luvun alkuvuosina.  Vasta ns. stalinismin vahvistuminen ja voitto 20-luvun lopulla teki siitä uskonnonkaltaisen poliittisen lahkon, jonka alleviivattuna piirteenä oli ”monoliittisuus”.  Siten ei olekaan kovin ihmeteltävää, että useissa sosialistisissa puolueissa käytiin monenlaista pohdintaa ja kädenvääntöä niiden suunnasta.  Tämän pohdinnan teki erityisen kivulloiseksi toisen internationaalin moraalinen romahdus ja sotaan osallistuneiden maiden sosialististen puolueiden ”aatteellinen krapula”.  Tämä epätietoisuus uudesta suunnasta heijastui myös sodan ulkopuolella pysyneiden maiden puolueissa.  Suomessakin SDP ehti ennen kansalaissotaa tehdä päätöksen Zimmerwaldin internationaaliin liittymisestä, joka päätös toki sittemmin kumottiin.  Saman päätöksen teki Norjan puolue vielä vuonna 1919, jolloin leniniläisyys oli jo pitkälti näyttänyt ”oman karvansa” eli sosialismille vieraan aggression ja epädemokraattisuutensa. 

 

 

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama sosialistisen liikkeen kahtiajako syveni vuosi vuodelta ja muuttui lopulta sovittamattomaksi.  Rintamalinjojen selkiydyttyä demokraattisen sosialismin ja kommunismin välillä molemmat osapuolet joutuivat käymään poliittista kamppailua kahteen suuntaan – keskenään ja myös vanhaa vihollistaan kapitalistista talousjärjestelmää ja sitä edustavaa oikeistoa vastaan.  Tilanne synnytti eri maissa erilaisia ratkaisuja demokraattisten sosialistipuolueiden rakentaessa omaa tulevaisuuttaan.  Yhteinen piirre näyttää eri maissa kuitenkin olleen tukeutuminen parlamentaariseen toimintaan, näkemykseen, että työväenluokan elinoloja voidaan parantaa porvarillisen demokratian kautta sekä tuki ammattiyhdistysliikkeen toiminnalle.  Tätä näkemystä oikeasta poliittisesta linjasta korosti vielä taistelu kommunismia vastaan ja Venäjän bolsevikkivallankumouksen kerryttämät kokemukset.

 

 

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen demokraattisen sosialismin piirissä kehittyi lähinnä kaksi uudenlaista toimintastrategiaa – itävaltalainen ns. austromarxismi ja ruotsalainen sosialidemokratia, jonka ”kansankoti”-ajattelu oli lähtökohta uudenlaisen hyvinvointivaltion synnylle.  Austromarxismin juuret olivat osin kautskyläisessä ajattelussa, mutta sen keskeisimmät  Austromarxismin johtava teoreetikko oli Otto Bauer.  Merkittäviä suunnan edustajia olivat myös Friedrich Adler ja Julius Deutsch.  Austromarxismi oli selkeästi bolsevismin vastainen, mutta omasi myös militantin piirteen työväenluokan ja kansanvallan puolustamisessa.  Parlamentaarinen toiminta nähtiin tärkeimmäksi toimintatavaksi, mutta ulkoparlamentaaristakaan taistelua ei suljettu pois.  Etenkin Bauerilla oli selkeä päämäärä demokraattisen sosialismin luominen, jota tavoiteltiin niin poliittisen kuin yhteiskunnallisen vallankumouksen avulla.  Austromaxismi puhui ”hitaasta vallankumouksesta”, jonka välineinä olivat poliittinen ja yhteiskunnallinen kasvatus sekä muutokset yhteiskunnassa parlamentaarisen ja demokraattisen osallistumisen kautta.

 

 

Austromarxilaisuus hävisi taistelun Itävallassa vuonna 1934, kun maan liittokansleri Engelbert Dollfuss kaappasi vallan ja perusti maahan diktatuurin.  Siinä yhteydessä myös sosiaalidemokraattinen puolue kiellettiin muiden oppositiopuolueiden lailla.  Natsit murhasivat Dollfussin ja Hitler liitti neljä vuotta myöhemmin Itävallan Saksaan.  Austromarxilaisuus sai aikanaan kannatusta monessakin maassa ja Bauerin ajatukset ovat osin vieläkin vedonneet moniin sosialisteihin.  Niiden voi olettaa saavan lisää kannattajia, kun aggressiivinen uusliberalismi on jo pitkälti tuhonnut pohjoismaisen hyvinvointivaltion saavutuksia ja arvopohjaa.  Demokraattisen sosialismin perusasettamukset kun näyttävät pitkälti asettuvan Bauerin ajattelutavan mukaisesti.  Poliittisen vallan tavoittelu ei ole mielekästä ilman yhteiskunnallisen vallankumoukseen = tasa-arvoon pyrkimistä eikä vallassa pysyminenkään näytä mahdolliselta, kuten viimeaikojen esimerkit Euroopassa osoittavat.

 

 

Ruotsalainen sosialidemokratia nousi modernin demokraattisen sosialismin johtavaksi malliksi. Tämä oli pitkällinen prosessi ja tulemme tutustumaan siihen tämän osion puitteissa.  Sosialismi tuli Skandinavian maihin ja myös Suomeen lähinnä Saksan kautta.  Se merkitsi myös marxilaisuuden läpimurtoa kyseisten maiden työväenliikkeessä.  Kehitys näissä maisssa oli ensimmäiseen maailmansotaan asti samanlaista.  Äänioikeustaistelu oli jokaisessa työväenliikkeen yksi keskeisimmistä painopisteistä.  Suomi saavutti tässä ”kilpailussa” ensimmäisenä voiton, vaikka ei ollutkaan vielä tuolloin itsenäinen valtio.  Yhteistä maille oli myös se, että sosialismin levittämiselle ei ollut poliittisen järjestelmän ja tuolloisen valtiovallan taholta ylivoimaisia esteitä.  Jopa Suomessa, vaikka olikin autonominen osa yksinvaltaista Venäjän keisarikuntaa, työväenliikkeellä oli suhteellisen laajat toimintamahdollisuudet.  Vaikeuksia esiintyi lähinnä lehdistön ja sananvapauden piirissä, jossa tsaristinen virkamieskunta vahti etenkin yksinvallan ja keisarihuoneen loukkaamattomuutta.

 

 

Varsinkin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, kylmän sodan karkean dikotomian kautena ja ideologisen taistelun kärjistymisen kautena, esiintyi kasvavassa määrin näkemyksiä, että demokraattisen sosialismin pohjoismaisen mallin voittokulku olisi perustunut paljolti Marxista luopumiseen puolueiden ideologisessa suuntautumisessa.  Tämä olettamus ei kuitenkaan pidä paikkaansa ja varsinkin ruotsalaisten sosialidemokraattien aatetutkijat kiistivät sen päättäväisesti vielä 1970- ja 1980-luvuilla.  Todisteiksi he esittivät koko joukon lainauksia Hjalmar Brantingilta, Per Albin Hanssonilta, Ernst Wigforssilta ja muilta maan merkittäviltä sosialidemokraateilta.

 

 

Näiden sosialidemokratian porvarillistamis pyrkimysten takana oli useista lähtökohdista kumpuava halu kastroida sosialidemokratia ja työväenliike sosialismista.  Kuten meillä Suomessa, Ruotsissakin tätä porvarillisuuden rämettämisyritystä on ajoittain esiintynyt vaihtelevissa määrin.  Aikoinaan niitin yrityksille löi itse Olof Palme, julistamalla ylpeästi useissa yhteyksissä, mm. maansa parlamentissa, olevansa demokraattinen sosialisti.  Pääperusteena lukuisille sosialismi-käsitteen poistovaatimuksille on ollut poliittisen kannatuksen varmistaminen sosialidemokraattiselle puolueelle.  Onko tällä argumentilla todellisuuspohjaa, onkin jo toinen asia.  Niinpä Ruotsissakin SAP:n kannatus on pudonnut sitä mukaa, mitä tarmokkaammin puolueen kilpeä on kiillotettu porvarillisuuden vahalla.  Ruotsissa SAP:n ideologisen otteen lipeäminen on myös näkynyt, kuten Suomessakin, hupenevina kannatuslukuina.

 

SAP:n  kannatuksen kehitys  vuosien  1902 – 2014 välillä

 

 

Reino Seppänen 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsin  sosialidemokratia  noususta  kriisiin

 

 

Ruotsin sosialidemokraattinen puolue  (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti, SAP ) perustettiin 23. huhtikuuta 1889, mutta jo vuonna 1881, kuudes marraskuuta, piti räätäli August Palm ensimmäisenä sosialistinen puheen Ruotsissa. Se oli otsikoitu ”Miltä sosiaalidemokraatit tahtovat?” Jo tässä ensimmäisessä puheessa August Palm agitoi sosialidemokraattien tärkeintä taistelupäämäärää yleistä ja yhdenvertaista äänioikeutta. Tuolloin äänioikeus oli maassa vain miehillä ja oikeuden äänestää sai vain tulojen sekä varallisuuden perusteella. Siten Ruotsissa oli äänioikeus vain viidellä prosentilla maan väestöstä. Sosialidemokraattien ajama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui Ruotsissa vuosina 1918–1921.  Tällöin myös naiset saivat äänioikeuden.  Yleinen äänioikeus nostikin sosialidemokraattisen puolueen maan suurimmaksi puolueeksi.

 

Ammattiyhdistysliike oli myös sosialidemokraattisen puolueen perustamisen takana.  Puolue sai  tehtäväkseen toimia maan ammattiyhdistysliikkeen kokoajana ja sen etujen ajajana.  Ruotsiin perustettiin ammatillinen keskusjärjestö, (Landsorganisationen i Sverige LO) vasta yhdeksän vuotta myöhemmin eli vuonna 1898.  Sen perustamisesta vastasi SAP.  Kummankin organisaation, SAP:n ja LO:n, yhteistyötä kutsuttiin työväenliikkeen kahdeksi jalaksi. Tämä historiallinen tausta selittää SAP:n ja LO:n  läheiset suhteet ja sen, että LO ammattiliittojen jäsenet olivat kollektiivijäseninä myös SAP:ssa aina vuoteen 1991 asti.   Myöhemminkin järjestöjen yhteistyö on ollut tiivistä ja läheiset suhteet säilyneet.

SAP:n ensimmäinen puolueohjelma oli käännetty Saksan sosialidemokraattien ohjelmasta ja muokattu soveltuvaksi maahan.  Puolue sai oman, Ruotsissa laaditun ohjelmansa vuonna 1897.  Sen kirjoitti Axel Danielsson.  Puolueohjelmaan sisällytettiin vuonna 1911 vaatimus Ruotsin valtiomuodon muuttamisesta tasavallaksi.  Tämä vaatimus sisältyy sosialidemokraattien periaateohjelmaan vielä nykyisinkin.  Sosialidemokraattien politiikan pääpainopiste oli kahdessa  päätavoitteessa – yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen maassa ja kahdeksan tunnin työpäivän aikaansaaminen työelämässä. Vuonna 1919 toteutettiin kahdeksan tunnin työaikalaki ja vuonna 1921 naiset saivat lopulta äänioikeuden.

SAP:lla oli kollektiivinen puoluejohto vuosina 1889–1896.  Ensimmäinen henkilöjohtaja oli Claes Tholin vuosien 1896 – 1907 välillä.  Ruotsalainen sosialidemokratia on nostanut olemassa olonsa aikana muutaman merkittävän poliittisen johtajan, jonka toiminnalla on ollut äärimmäisen tärkeä osa puolueen menestykselle.  Ensimmäinen näistä maan suurista sosialistijohtajista oli Hjalmar Branting, jonka puheenjohtajakausi kesti perästi 18 vuotta vuosina 1907 – 1925.  Branting oli myös maan ensimmäinen ruotsalainen sosialidemokraattien kansanedustaja.  Hänet valittiin parlamenttiin Tukholmasta vuonna 1896, jolloin voimassa oli vielä vanha epädemokraattinen vaalilaki.  Tuo valinta mahdollistui maan liberaalien antamalla tuella. Vuonna 1920 sosiaalidemokraatit muodostivat ensimmäistä kertaa hallituksen yksin. Branting nimitettiin pääministeriksi.

Ruotsin sosialidemokratian voimistuminen sekä maan hyvinvointivaltion synty ja kehittyminen  eteni askel askeleelta sosialidemokraattisten ohjelmien ja puolueen päätösten suuntaisesti. Niiden toteuttamiseen vaikuttivat muutamat vahvat johtajat, joiden tahto ja strateeginen osaaminen olivat edellytyksiä poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle.  Tässä mielessä on paikallaan nostaa esiin ja lähempään tarkasteluun SAP:n puheenjohtajat Hjalmar Branting, Per Albin Hansson, Tage Erlander ja Olof Palme.  Näiden voimakkaiden puheenjohtajien kohdalla voimme havaita vahvan poliittisen offensiivisen otteen, joka puolueen kannatuksen lisääntymisen myötä johtaa kansan enemmistön etuja toteuttaviin poliittisiin tuloksiin.  Palmen jälkeen SAP:n kannatus on vain kaksi  kertaa ylittänyt 40 prosenttiyksikön osuuden parlamenttivaaleissa. Tulos on mielenkiintoinen suhteessa siihen, miten SAP:n defensiivisen politiikan ja johtamisen seurauksina hyvinvointivaltion elementit ovat vähentyneet.  Ruotsissakin poliittinen aloite on riistetty sosialidemokraateilta porvarikoaliition käsiin.  Syitä tilanteeseen on paikallaan pohtia toisessa yhteydessä.  Kehitys hyvinvointivaltion ja perinteisen kansanvaltaisen politiikan rapautumiseen on alkanut jo vuosikymmeniä sitten.  Vauhtia on nopeutunut mm. uusliberalismin läpimurto sekä Ruotsin liittyminen kyseistä talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa noudattavaan Euroopan unioniin.

 

 

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

 

August Palm Ruotsin sosialismin isä

 

August Palm syntyi Skånessa viides päivä helmikuuta vuonna 1849. Hänen isänsä, Nicolaus Palm, oli kansakoulunopettaja, mutta oli toiminut myös aikaisemmin räätälinä.  Äiti oli nimeltään Anna Andersson.  Augustin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä kuoli.  Äiti sijoitettiin nuorimman tyttärensä kanssa köyhäintaloon.  August Palm itse joutui sijaiskotiin erään räätälin luo Itä-Kattarpiin.  Räätälinammattia Palm oppi Malmössa.  Kahdeksantoistavuotiaana hän aloitti kisällivaelluksensa, jonka matkat suuntautuivat aina Tanskaan ja Saksaan asti. 

Kisällimatkojensa aikana Palm perehtyi Saksassa sosialismiin mm. August Bebelin ja Ferdinand Lassallen näkemyksiin.  Lassalle kiehtoi Palmea jopa niin paljon, että hän antoi vanhimmalle pojalleen nimeksi Teodor Fredrik Lassalle Palm.  Palm joutui karkotetuksi toimintansa vuoksi Saksasta ja hän palasi takaisin Ruotsiin syksyllä 1881 sosialismin aatteella tankattuna.  Palm ei laittanut aatteen palavaa kynttiläänsä vakan alla, vaan aloitti maassa sosialistisen valistustyön.  Ensimmäisen puheensa hän piti kuudes päivä marraskuuta 1881 Malmössa hotelli Stockholmissa. Puheen teemana oli ”Mitä sosialistit haluavat?”  Itse asiassa puheen käsikirjoituksessa puhe on otsikoitu ”Mitä sosialidemokraatit haluavat?”.

August Palm oli ajan hermolla ja myös ymmärsi sen.  Sosialismin aatteelle oli Ruotsissa tilaus ja Palme alkoi tarmokkaasti tyydyttää tuota kansanjoukkojen tiedonjanoa.  Jo vuoden 1881 Marraskuun 26. päivänä hän järjesti Malmössa kokouksen johon ilmestyi peräti 800 osallistujaa.     Joulukuun 18. päivänä samana vuonna Palm käynnisti ensimmäisen agitaatioturneensa Ruotsissa.  Yritys oli uskalias monessakin mielessä eikä vähiten siksi, että Palm oli ilman työtä ja toimeentuloa.  Apuun tulivat nyt vapaaehtoiset ihmiset aiemmin kokemattomalla tavalla. He ruokkivat ja majoittivat Palmen eikä kokoontumispaikoistakaan ollut pulaa.  Ongelmia tältä osin tuli vasta Tukholmassa, jossa sosialismin leviämisestä huolestuneet porvarit ja viranomaiset estivät kokoustilan vuokrauksen.  Tällöin August Palm johdatti joukkonsa Tapaninpäivänä paljaan taivaan alla paukkupakkasessa Lill-Jansskogenin metsässä pidettyyn ulkoilmakokoukseen.

 

 

Aivan neitseelliseen maaperään Palm ei kuitenkaan sanankylvöään tehnyt.  Ruotsissa oli ollut spontaaneja työläisten työtaisteluja jo ennen maan teollistumisen alkuvaihetta.  Lakot alkoivat kasvavassa määrin lisääntyä 1860 luvulta lähtien.  Suomen tavoin Ruotsiin syntyi porvarillinen työväenliike estämään muualla Euroopassa virinnyttä marxilaista sosialismia.  Tämä porvarillinen  työväenliike syntyi Ruotsiin vuosina 1867-1868.  Se perustui ajatukselle sovittaa taloudellisen liberalismin luoma kilpailukapitalismin ja sen palveluksessa olevan työväestön ristiriitoja.  Liikkeen vaikutus olikin vahva vielä 1880-luvulla.  Tuon vuosikymmenen lopulla alkoivat Ruotsissa lisääntyä kasvavassa määrin aidot ammattiyhdistykset.  Räätäli August Palmin voimapeäinen valistustyö teki tehtävänsä.  Porvarillinen työväenliike kuihtui omaan mahdottomuuteensa ja sen viimeinen työläiskongressi pidettiin vuonna 1890.

Into, millä sosialismin sanoma otettiin Ruotsissa vastaan pelästytti myös ideologian vihamiehet ja vastustajat.  Heidän hyökkäyksensä kärki kohdistui aatteen yksinäiseen apostoliin August Palmiin. Maan lehdistö taantumuksellisimmasta päästä aina liberaaliin hyökkäsi häntä vastaan.  Palm ymmärsi, että sosialidemokratia tarvitsi tuekseen samanlaisen välineen.  Hän palasi takaisin Malmöön ja  perusti vuonna 1882 Ruotsin ensimmäisen sosialidemokraattisen sanomalehden ”Folkviljan” (”Kansan tahto”).  Tämä askel oli häneltä taas rohkea, voidaanpa sanoa jopa yltiöpäinen, koska varoja siihen ei todellisuudessa ollut olemassa.  Palmilla oli itsellään suuri perhe ja he elivät puutteessa kärsien ajoittain jopa nälkää.  Palm onnistui pitämään lehden elossa kolme vuotta aina vuoteen 1885 asti.

Tukholmassa sosialistien toiminta veti puolueensa uusia vereksiä ja päteviä voimia.  Vuonna 1884 kaupunkiin perustettiin sosialidemokraattinen klubi, jonka johtokuntaan Palm valittiin, kun hän oli muuttanut Tukholmaan. Palm sai kumppaneikseen mm. Axel Danielssonin, Hjalmar Brantingin, Fredrik Sterkyn jne.  Näiden vahvistusten myötä tuli mukaan uudenlaista osaamista ja organisointitaitoa.  Ympäri Ruotsia ennen kaikkea suurimpiin kaupunkeihin perustettiin uusia sosialistisia yhdistyksiä.  Sosialidemokratian vahvistuminen herätti myös vastavoimat toimintaan ja toimintakaava oli sama mikä niin monessa muussakin maassa aate ja sen kannattajat kohtasivat.  Kokouksia hajotettiin, nostettiin oikeusjuttuja, käytettiin provokaattoreita ja käytiin parjauskampanjoita niin sanomalehdissä kuin juorupuheina.  August Palm oli tämän myrskyn silmässä ja nimismiesten sekä kruununvoutien riepoteltavana kuuden vuoden ajan.  Kolmesti hänet suljettiin vankilaankin useiden kuukausien ajaksi.  Mutta kuten niin monesti muulloinkin, sosialistien vaino ei tuottanut tulosta, vaan kävi päinvastoin.  Mitä ankarampi vaino oli, sitä voimaperäisemmin sosialistinen liike kasvoi ja karastui taisteluun.  Palmin vaikeuksia lisäsivät hänen varsin vahva arvostelu kuningashuonetta ja ruotsalaista militarismia kohtaan.

 

 

August Palm oli särmikäs persoona.  Hänen kanssaan ei puoluetovereidenkaan ollut aina helppo tulla toimeen.  Palm näki asemansa Ruotsin sosialidemokraattisessa liikkeessä niin keskeiseksi ja tärkeäksi, etteivät toisenlaiset mielipiteet ja näkemykset aina miellyttäneet häntä.  Puolueeseen ja liikkeeseen oli kuitenkin tullut jo lukuisia henkilöitä, joiden tietopohja sosialismista, yhteiskunnallisista asioista ja toimintakyky yhteiskunnassa sekä sosiaaliset taidot olivat huomattavasti kehittyneemmät.  Yhteentörmäyksiltä ei siten voitu aina välttyä.  Eräs tällainen ja tapahtui vuonna 1892, jolloin Brantingin esityksestä Palm siirrettiin syrjään ”yhteistyökyvyttömyyden” vuoksi.  Vakavampi taas vuonna 1897, kun vuoden 1896 Norrköpingin edustajakokouksen voimakolmikko Hjalmar Branting, Axel Danielsson ja August Palm riitaantuivat keskenään.  Vielä Norrköpingissä miehet taistelivat yhdessä puolueen ”uutta taktiikkaa” vastaan, mutta seuraavana vuonna Branting ja Danielsson olivat pudottamassa Palmia puolueen johdosta. Palm ei tästä huolimatta jättänyt puoluetta, vaan jatkoi agitaatiotyötään ja palasi myöhemmin takaisin puolueen eturiviin.  Hän sai agitaatiotehtäviä ja toimittajan työtä.

Poliittiselta orientaatioltaan August Palm oli demokraattinen sosialisti.  Hänen mielestään työväenliikkeen ase oli ja piti olla äänestyslippu.  Tämä vakaumus johti hänet vastakkain puolueen radikaaleimpien jäsenten kanssa mm. tuolloisia nuorsosialisteja edustaneen ja myöhemmin anarkisteihin siirtyneen Hinke Bergegrenin kanssa.  August Palm oli siten niitten sosialidemokraattisten vaikuttajien joukossa, jotka vanhan työväenliikkeen diasporassa asettuivat puolustamaan demokraattista sosialismia Ruotsin puolueessa.

Vielä vuonna 1912 Palm joutui napit vastakkain puolueensa kanssa raittiuskysymyksessä.  Vanha työväenliike niin Suomessa kuin Ruotsissa oli myös osa tuolloin suurta raittiusliikettä.  Palm, joka tunnetusti ei itsekään sylkenyt lasiin, kävi kiivasta sotaa SAP:n puolueohjelmaan sisältyvää raittiuspoliittisia tavoitteita vastaan.  Puolueen johto vastasi Palmin hyökkäilyihin seuraavalla kannanotollaan:

”Puoluehallinto on havainnut sen agitationin, jota August Palm on julkisissa kokouksissa ja tarkoitusta varten perustamassaan ”Appel”-lehdessä harjoittanut, puolueohjelman raittiusasiaa koskevan kohdan vastaisesti. Puoluehallinto valittaa että ruotsalaisen sosialidemokratian ensimmäinen agitaattori tuolla tavoin ja puolueen ulkopuolella olevain avustamana on asettunut taisteluun puolueen ohjelmaa vastaan ja siten herättänyt häiriötä ja riitaa puolueen keskuudessa.”

August Palm oli puhujana rahvaanomainen ja ehkä juuri sen vuoksi innosti tavallista työkansaa.  Hänen oli helppo tulla toimeen kansan keskuudessa ja tapaili ihmisiä heidän arkisissa ympyröissään myös krouveissa. Vaikka hänellä ei ollutkaan korkeampaa koulutusta, Palm oli itseoppinut ja laajentanut monella tavalla tietojaan maailmasta ja yhteiskunnasta.  Kohdatessaan vaikeuksia viranomaisten taholta, Palm pystyi nokkeluudellaan voittamaan monet ongelmat.  Hän oli myös taitava organisoija.  Palmin suurin mieltymys lienee silti ollut journalismi – kirjoittaminen ja sanomalehden toimittaminen. Kirjoittamalla ja toki myös puhumalla hän kävi sotaansa vielä vanhemmalla iällään byrokratiaa, militarismia ja fanaattista raittiusintoilua vastaan.  Hän teki myös kaksi matkaa Yhdysvaltoihin.

August Palm kuoli kotonaan Tukholmassa 14. maaliskuuta vuonna 1922 73 vuoden ikäisenä.  Kuolinsyyksi todettiin ”espanjantaudin” (1900-luvun alkupuolella esiintynyt influenssan panepidemia) aiheuttamat komplikaatiot.  Hänet on haudattu Tukholman pohjoiselle hautausmaalle.

 

 

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

                  Tienraivaaja   ja  muurinmurtaja            Hjalmar   Branting

 

 

 

Hjalmar Branting syntyi 23 päivä marraskuuta vuonna 1860 porvarisperheen ainoana poikana.  Hänen isänsä oli professori ja Ruotsin tuolloisen keskusvoimistelulaitoksen johtaja Lars Gabriel Branting ja äiti Emma af Georgii.  Vanhemmat avioituvat vuonna 1839 ja erosivat vuonna 1869, mutta menivät uudelleen avioliittoon 1873.  Äidinisä oli valtiosihteeri Carl Georgii (1787-1837), joka oli aateloitiin vuonna 1818. Hjalmar Branting oli siis taustaltaan ylempää porvaristoa. Hän kasvoi ja asui suurimman osan elämästään Vasastanin kaupunginosassa Tukholmassa Norrtullsgatanilla  Brantingska husetin talossa, jonka hänen isänsä rakennutti 1861-1862. 

 

Nuoruus

Branting kävi koulunsa Humlegårdenissa sijaitsevassa Beskowskan eliittikoulussa, missä hänen luokkatoverinaan oli mm. tuleva Ruotsin kuningas Kustaa viides. Vanhemmat olivat huolissaan pojasta, jota kutsuttiin Nenneksi. Hjalmar ei kuitenkaan viihtynyt kotona. Hän ei ollut kiinnostunut uskonnosta eikä jakanut vanhempiensa suurta innostusta musiikkiin. Tultuaan ylioppilaaksi v. 1877 Branting opiskeli useita vuosia Upsalan yliopiston fyysis-matemaattisessa tiedekunnassa tähtitiedettä ja matematiikkaa.  Hänen kiinnostuksensa suuntautui myös yhteiskunnallisiin asioihin,  joihin Brantingin sanotaan ottaneen innolla osaa. Muuttaessaan  Uppsalaan opiskelemaan Hjalmar oli 17-vuotias ylioppilas, mutta vanhempien kontrolli ylti sinnekin ja siitä Nenne ei pitänyt.  Syytä vanhempien huoleen toki oli.  Vuotta myöhemmin eräässä vanhalle koulukaverilleen kirjoittamassa kirjeessään Hjalmar kertoo:

”Se, että tämä kirje on lyhyt johtuu yhdestä asiasta.  Olin eilen kännissä, mutta siitä kuitenkin vain yksi juttu. Me joimme neljään pekkaan kahdeksan puolenlitran pulloa punssia ja sen jälkeen kolme puolilitraista olutpulloa per pärstä. Että tällaiset jutut.”

Tuolloista opiskelijan elämää Uppsalassa leimasivat paitsi opiskelu, mutta enimmiltään opiskelutoverit, flirttailu, juhlat, korttipelit, alkoholi ja prostituoitujen vierailut.  Jonkin aikaa hän asui täysihoidossa vapaamielisen ja vieraanvaraisen leski Hulda Sohlmanin luona.

Pian seurasi kuitenkin surua.  Hjalmarin molemmat vanhemmat kuolivat peräkkäin vuosien 1880-81 aikana.   He jättivät tälle perinnöksi merkittävän omaisuuden.  Se käsitti Norrtullsgatanilla olevan kivitalon ja myös suuren summan rahaa sekä avopapereita.  Niinpä 21-vuotiaana Hjalmar Branting oli täysorpo ja melkoisen varakas mies, mutta myös tyylikäs mies ja lisäksi sosialisti.   Yliopistoaikana Branting näet kiinnostui sosialismista.  Hän on itse todennut, että tehdyt matkat ja luettu kirjallisuus muovasivat hänestä sosialistin.  Vuonna 1884 Branting keskeytti opiskelunsa ja liittyi avustajaksi Klas Pontus Arnoldsonin toimittamaan radikaaliin ”Tiden”-lehteen.  Branting pelasti lehden kuolemasta rahallisilla avustuksillaan.  Hänestä tuli myös lehden toimittaja keväällä 1885.  August Palm oli muutamaa vuotta aikaisemmin tuonut sosialismin Ruotsiin ja tämä aate näkyi myös ”Tiden”-lehden palstoille.  Niinpä jo kesällä 1885 ”Tiden’’ ilmoittautui avoimesti ammattiyhdistysten äänenkannattajaksi.  August Palmin perustettua ”Sociademokraten”-lehden lopetettiin ”Tiden” ja Branting valittiin ”Socialdemokratenin” toimittajaksi syksyllä 1886.  Päätoimittajaksi hänet valittiin vuonna 1887 ja lukuun ottamatta ajanjaksoja 1892 – 96 ja 1908 – 10 Branting toimi aina vuoteen 1917 asti lehden päätoimittajana.

 

Syntynyt kansanjohtajaksi?

Ei tiedetä varmasti, mikä sosialismissa ja marxilaisuudessa vetosi varakkaan, porvarillisen taustan omaavaan Brantingiin.  Erään tarinan mukaan tämä olisi jo lapsuudessaan sanonut nousevansa  merkittäväksi kansanjohtajaksi.  Mutta myyttien takana piileskelee ehkä totuus nuoresta opiskelijasta, joka ahnaasti kallistaa korvansa ajan radikaaleille aatteille.  Branting tosin matkusti jo nuorena ylioppilaana Saksaan ja hänen sanotaan viehättyneen sen sosialidemokratiasta.  Kerrotaanpa hänen liikkuneen venäläistä nihilismiä kannattaneissa piireissä Uppsalassa.  Olipa totuus Brantingin maailmankatsomuksen synnystä mikä tahansa, hän nousi Ruotsin sosiaalidemokratian johtohenkilöihin ikään kuin vääjäämättömyyden voimalla.  Brantingilla oli tuohon asemaan kaikki edellytykset, mutta paljolti nousua avitti hänen päätoimittajuutensa.

Hänellä tiedetään olleen jo uran alkuvaiheessa oppositioasenne August Palmiin.  Branting näet kuului hetken aikaa puolueen oppositioon, joka vastusti Palmin liian radikaaliksi miellettyä linjaa.  Vuoden 1886 alussa perustivat tuolloisen sosialistisen liikkeen ”itellektuaalit” oppositioryhmän nimellä ”Socialdemokratiska samfundet”. Se julkaisi omaa lehteä nimeltään ”Nya samhället”. Toimittajana oli käsityöläinen J.M. Engström. Opposition todellinen johtaja oli kuitenkin opiskelija Fredrik Sterky.  Myös Branting liitty itähän oppositioon. Kiistan muodollinen syy oli Palmin tapa hoitaa ”Socialdemokraten”-lehteä.  Sittemmin Brantingin suhde kyllä muuttui yhteistyöksi, mutta kärjistyi myöhemmin hänen kyllästyttyä Palmin omapäisyyteen.

Branting ei koko elämänsä aikana ollut kovin selkeästi ideologiasta ohjautuva ihminen.  Pikemminkin hän pyrki konkretisoimaan poliittisten pyrkimystensä tavoitteet hyvinkin maanläheisesti.  Niinpä yritykset tehdä Brantingista bernsteinilaista esikuvaa torpedoituvat paljolti  hänen moniin toteamuksiin, jotka eivät ole kovinkaan bernsteiniläisiä, vaan pikemminkin lähellä Marxin ajattelua.  Toisaalta Brantingin pyrkimyksissä toteutuivat hyvin Eduard Bernsteinin hahmottelema sosialidemokratian uusi strategia, jossa keskitytään työväenluokan taloudellisen ja sivistyksellisen aseman konkreettiseen parantamiseen.  Brantingin ja muiden ruotsalaisten suurten sosialistijohtajien näkemyksissä on marxilainen perusvire ja selkeä asenne vallan haltuun oton tärkeydestä.  Sen vain tulee tapahtua demokratian keinoin ja sitä on käytettävä kansan etujen palvelemiseen.  Tämä näyttää tyystin unohtuneen myöhempien aikojen ”bernsteiniläisiksi” julistautuneilta niin Suomessa kuin Ruotsissa.

Brantingin ura Ruotsin sosialidemokraateissa oli pitkä.  Hän osallistui jo SAP:n perustavaan kokoukseen vuonna 1889 ja toimi sosiaalidemokraattisen puoluehallituksen jäsenenä vuodesta 1894 lähtien.  Puolueen puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1907 ja toimi sinä tehtävässä aina vuonna 1925  tapahtuneeseen kuolemaansa asti.  Brantingin asema puolueessa oli kiistaton. Siihen nousemista tosin edisti Axel Danielssonin ja Fredrik Sterkyn kuolemat.  Heiden jälkeen tasavertaista kilpailijaa ei Brantingille enää löytynyt.

Parin turhan yrityksen jälkeen Branting valittiin vuonna 1896 Ruotsin valtiopäiville ensimmäisenä sosialistisena edustajana liberaalien listoilta.  Hän oli vanhan parlamentin yksinäinen sosialidemokraatti kuuden vuoden ajan.  Vasta vuonna 1902 hän sai kolme toveria, minkä jälkeen sosialidemokraattisen ryhmän koko valtiopäivillä tuntuvasti lisääntyi. Tämän vaikutusvallan lisääntymisen myötä kasvoi myös Brantingin itsensä vaikutusvalta.  Se johti lopulta vuonna1920 ensimmäisen sosialistisen ministeristön muodostamiseen.  Hallitus ei ollut pitkäikäinen (10.03. – 27.10. 1920). Branting toimi kahden muunkin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen pääministerinä (Branting II 13.10. 1921 – 19.04. 1923 sekä Branting III 18.10. 1924 – 25.01. 1925).

 

 

Poliittisena puhujana Brantingin etevä.  Hänen kerrotaan omille puhuessaan oleen vetoavan ja puheesta oli huokunut vakuuttavuus ja lämpö.  Branting ei karttanut ajalle tyypillistä agitointiakaan.  Palmin lailla hän oli puolueen työmyyrä ja rakasti sanomalehtityötään.  Hänen tyylinsä sanotaan olleen selkeä ja terävä.  Sanonnan takana oli vankka asiantuntemus.  Vaikka Branting oli innokas kirjoittaja, hän ei koskaan julkaissut yhtenäistä esitystä poliittisista näkemyksistään.  Hänen aatteellinen kehitys on kuitenkin hahmoteltavissa siitä suuresta lehtikirjoitusten, poliittisten katsausten ja tutkielmien määrästä, jonka Branting tuotti elinaikanaan.  Mutta muuttuiko Branting sittenkään kovin paljon aatteellisissa näkemyksissään?  Hän oli jo yhdessä tunnetussa puheessaan, Gävlessä vuonna 1886, todennut sosialistien vallankumouksen toteutuvan rauhanomaisesti yleisellä äänioikeudella.  Toisaalta hän vielä vanhemmallakin iällä saattoi vedota Marxiin.

 

 

Kansainvälisyyttä ja rauhanvälitystä

Hjalmar Brantingilla oli runsaasti yhteyksiä myös suomalaisiin sosialidemokraatteihin.  Hänet myös kutsuttiin puhumaan 14. päivä 1912 pidettyyn SDP:n Turun eteläisen vaalipiirin kesäjuhlaan.  Tilaisuus päättyi kuitenkin ikävästi.  Brantingin noustessaan puhujapaikaksi tarkoitetulle erään rakennuksen portaille ja lausuakseen tervehdyksensä Ruotsin veljespuolueelta hyökkäsivät ratsupoliisit juhlapaikalle keskeyttäen hänen puheensa.  Porvarilliset tahot itsenäisyytemme alkuaikoina vihasivat Brantingia muustakin ideologisesta karsaudesta.  Brantingin katsantokanta Ahvenanmaa-kysymyksessä ei miellyttänyt heitä, vaikka tämä sulki ”sotilaallisen voiman käytön” pois sen ratkaisemisessa.

Vanhemmalla iällään Branting harrasti myös kansainvälistä politiikkaa ja rauhantyötä.  Hän osallistui myös ensimmäisen maailmansodan aikaan sosialistien epätoivoiseen yritykseen saada rauha sotivien osapuolten välille. Hollantilais-skandinaavinen komitean johdolla Tukholmaan pyrittiin saamaan aikaan rauhankonferenssi asian tiimoilta.  Branting oli omalta osaltaan ottanut haasteen vastaan ja pyrki tapaamaan sotivien osapuolten edustajia.  Kesäkuussa 1917 hän oli tavannut Venäjän tuolloisen uuden päämiehen  Aleksandr Fjodorovitš Kerenskin.  Aivan putkeen ei Brantingin tuolloinen ennuste Venäjän kohtalosta mennyt hänen antaessaan haastattelua ”Politiken”-lehden toimittajalle.  Tämän kysyessä minkä vaikutuksen Branting oli saanut Venäjän oloista, vastasi haastateltava:

”Viime viikot ovat vahvistaneet minua uskossani, että maan uusi järjestelmä on vakiintumassa. Kansan paremmat ainekset pakotetaan hyväksymään Kerenskin politiikka, kun taas Lenin ja hänen kaltaisensa, jotka vain toimivat hajottavasti, vähitellen vierotetaan tapahtumain kulkua ohjaamasta. Venäjällä on parhaillaan käynnissä selvittely todella luovien voimien, jotka tietävät velvollisuutensa olevan tukea valtakuntaa, ja tieteilevien anarkistien välillä, jotka viimemainitut eivät näe oikeaa elämää paperiteorioiltaan.”

 

Brantingin kansainväliset rauhanponnistelut ja tuki rauhan jälkeen perustetulle Kansainliitolle saivat arvovaltaisen tunnustuksen.  Hänelle myönnettiin kansainvälisestä rauhantyöstä vuonna 1921 toinen silloin jaetuista Nobelin rauhanpalkinnoista.  Toisen sai norjalainen Christian Lange.

 

 

 

Rakastuminen ja perhe-elämä

Hjalmar Brantingin puoliso oli ruotsalainen kirjailija Anna Matilda Charlotta Branting, omaa sukuaan Jäderin. Tämä syntyi 19.11.1855 Tukholmassa ja kuoli 11.12.1950 samassa kaupungissa.  Annan isä oli poliisikomissario Erik Jäderin ja äiti Charlotta Holm.  Veli oli Svenska Dagbladetin perustaja Axel Jäderin ja toinen veli geodeetti Edvard Järderin.

 

 

 

Anna Branting oli omana aikanaan kuuluisa kirjailija, joka käytti myös salanimeä René.  Hjalmarin ja Annan suhteeseen ja avioliitoon liittyy skandaalinomaista romantiikkaa.  Hjalmar tutustui Annaan jo teini-ikäisenä sillä perheet Jäderin ja Branting kuuluivat ylempään porvaristoon ja perheet seurustelivat keskenään.  Anna oli viisi vuotta Hjalmaria vanhempi.  Hänet naitettiin eräälle Gustaf von Kræmerile.   Hjalmar osallistui häihin ja Anna kertoi myöhemmin hänet nähdessään ajatelleensa, että ”tuollainen komea poika”.  He alkoivat vaihtaa kirjeitä ja lopulta Anna muutti pois sietämättömästä avioliitosta.  Heistä tuli salapari.  Annalla oli avioliitostaan von Kræmerin kanssa kaksi lasta; tytär Vera ja poika Henry.  Hjalmar otti heidät ottolapsikseen.  Anna ja Hjalmar avioituivat vuonna 1884 kaupungin porvariston suureksi kauhuksi. He saivat kaksi yhteistä lasta, Georgin ja Sonjan. He olivat uskomattoman riippuvaisia toisistaan.  Yhteyttä pidettiin Hjalmarin  työn vuoksi kirjein.  Vuosien aikana puolisoiden sanotaan vaihtaneen satoja, ehkä tuhansia kirjeitä.

Brantingit asuivat edelleenkin Norrtullsgatanilla  Brantingska husetissa.  Heidän elämänsä oli perin porvarillista ja etuoikeutettua, mutta silti boheemista.  Pidettiin juhlia, matkusteltiin ja nautittiin hyvästä ruuasta ja juomista. Ei mitenkään tavallista tuolloisten sosialistijohtajien elämää.  Hjalmarin ja Annan suhde oli täynnä rakkautta mutta joskus myös myrskyisää.  Oltuaan naimisissa viisi vuotta, vuonna 1889, samana vuonna kuin SAP perustettiin, avioliitossa koettiin syvä kriisi.  Hjalmar tunnusti vaimolleen olleensa uskoton, mikä tieto oli tuskin uusi Annalle.  Tällä kertaa oli kyse kuitenkin vakavammasta syrjähypystä.  Hjalmarilla oli ollut jo jonkin aikaa säännöllinen suhde nuoreen naiseen, joka odotti nyt hänelle lasta.  Tämä nainen nimeltään Anna Engström työskenteli apulaisena eräässä parturiliikkeessä.

Anna Branting raivostui tuli epätoivoiseksi ja vaati välitöntä avioeroa. Hän matkusti Lundiin ja luonnosteli siellä erillään ollessaan kolmannen romaaninsa ”Staden” . Kirja sisältää ilmeisiä kokemuksia ja tuntemuksia Annasta ja hänen tuolloisesta tilanteestaan.  Pari kuukautta ja monta Hjalmarin anteeksipyyntöä sisältävää kirjettä myöhemmin Anna Branting palasi miehensä ja neljän lapsen luokse Norrtullsgatanin kotiin.  Samoihin aikoihin Anna Engström synnytti poikansa, joka sai nimekseen Hjalmar Folke.  Branting maksoi kuukausittaiset lapsen elatusmaksut, jotka kirjattiin myös  perheen kassakirjaan, tosin käyttäen salaisia lyhenteitä.  Hjalmar Folke menehtyi kuitenkin nuorena tapaamatta koskaan isäänsä.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Brantingin perheellä oli taloudellisia vaikeuksia.  Hjalmarin perintö oli kulunut lahjoituksissa ja porvarillisen elämäntavan ylläpitoon eikä suuri taloa Tukholman Norrtullsgatanilla ollut halpaa ylläpitää.  Apua talouteen toivat Annan kirjottamat romaanit, näytelmät, lehtijutut ja haastattelut.  Hjalmarin elämän loppusuoralla taloushuolet kaikkosivat, kun hänelle kerättiin valtakunnallinen 60-vuotislahja ja vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin puolet Nobelin rauhanpalkinnon rahalahjasta.  Yhdessä ne muodostivat 70 589 kruunun  ja 39 äyrin suuruisen potin joka turvasi perheen toimeentulon.

Hjalmar ja Anna Branting saivat yhdessä kaksi lasta.  Molemmat opiskelivat lakitiedettä ja  toimivat asianajajana.  Kummastakin tuli sosiaalidemokraattien edustaja Ruotsin parlamenttiin.  Georg Branting (1887–1961) oli kansanedustajana parlamentin ensimmäisessä klammarissa liki 30 vuotta (1932–61 ).  Hän tuli tunnetuksi aikanaan päättäväisestä taistelusta fasismia vastaan ja tasavaltalaisten tukijana Espanjan sisällisodassa sekä myöhemmin monissa muissa yhteyksissä.

Sonja Branting-Westerståhlilla  (1890–1981) oli oma asianajotoimisto Tukholmassa.  Hän istui monta vuotta Ruotsin sosiaalidemokraattisen naisliiton johtokunnassa ja yhden kauden parlamentin toisessa kammarissa.

Anna Brantingilla oli aikaisemmasta avioliitosta kaksi lasta, jotka kasvoivat puolisoiden yhteisessä kodissa.  Tytär Vera von Kræmer (1878–1940) oli journalisti ja kirjailija kuten äitinsäkin.  Poika Henry von Kræmer (1880–1957) oli ainoa Anna Brantingin lapsista joka eli julkisuuden ulkopuolella.

 

 

 

 

Kuolema

Hjalmar Branting kuoli 24. helmikuuta 1925 vain 64 vuoden ikäisenä.  Liian paljon työtä ja liian vähän unta, pitkiä matkoja, myöhään venyneitä kokouksia, illallisia ja paljon alkoholia koitui Hjalmar Brantingin kohtaloksi.  Hän kärsi myös diabeteksesta ja sappikivistä.  Viimeinen naula lienee ollut flunssa, jonka Brantting koki vuonna 1924, jolloin hän oli kolmannen kerran sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen pääministeri. Tammikuussa 1925 hän pyysi eroa ja kuukausi myöhemmin, 24. helmikuuta, kuoli kotiinsa Norrtullsgatanilla perheensä keskellä.  Kun Brantingin arkku tuotiin Tukholman kaduilla, niiden varsilla oli sanomalehtien mukaan satoja tuhansia ihmisiä. Hautajaisiin osallistuivat Ruotsin kuningas, kruununprinssi, diplomaateja ja valtiopäivien jäseniä.  Branting on haudattu Adolf Fredrikin kirkon hautausmaalle Tukholmassa.  Puoliso Anna pääsi viimeiseen lepoonsa miehensä viereen 25 vuotta myöhemmin.

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

”Landsfadern” – Per Albin Hansson

 

Hjalmar Brantingin kuoleman jälkeen Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen puheenjohtajaksi nousi Per Albin Hansson. Virallisesti hänet kuitenkin valittiin puoluejohtajaksi vasta vuoden 1928 puoluekokouksessa.  Per Albin Hansson on ollut yksi Ruotsin historian  merkittävimmistä, ellei jopa merkittävin valtiomies ja poliitikko.  Aikakausi, jona Hansson joutui vastaamaan isänmaansa luotsaamisesta kotimaisten ja kansainvälisen politiikan karikoista oli monessa mielessä vaikea.  Hanssonin aikana Ruotsissa luotiin pohja sosiaalista  oikeudenmukaisuutta tavoittelevalle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle. Hänen hallituskausillaan maan teollisuus kasvoi ja kehittyi, vältettiin suursota ja hankittiin ulkomaankaupalle vankka pohja.  Hanssonin jälkeen sosialidemokraatit hallitsivat Ruotsia 44 vuoden ajan. Hanssoninkaan kohdalla ei ole tarvetta langeta mihinkään suurmies-ihailuun. Hanssonilla oli myös omat puutteensa ja vikansa eikä Hansson toiminut yksin.  Hän toisaalta noudatti SAP:n hyväksymää politiikkaa ja hänen takanaan olivat puolueen monet muut terävät aivot, unohtamatta etenkään Ernst Wigforssia.  Per Albin Hansson osasi kuitenkin saada kriittisinä aikoina taakseen usein vastaankin hangoittelevan puolueensa ja toisinaan pitää oman päänsä enemmistön vastustelusta huolimatta.  Lopputulos oli kuitenkin hyvä Ruotsin ja ruotsalaisten kannalta.  Kansa oli häneen tyytyväinen.  Valtakunta selvisi vähin kolhuin eurooppalaisen  hulluuden raivosta.  Vain jälkiviisaat ovat vakuuttuneet paremmista ratkaisuista…

 

Lapsuus ja nuoruus

 

Per Albin Hansson syntyi 28. lokakuuta 1885 Fosien pitäjässä lähellä Malmöä (liitettiin Malmöön vuonna 1931).  Isä oli  rakennustyöläinen Carl Hansson ja äiti piika Kjersti Persdotter.  Molempien vanhempien puolelta suvut olivat olleet maaseudun pieneläjiä, lähinnä renkejä ja piikoja maatiloilla ja kartanoissa.  Per Alibinilla oli kolme veljeä, Sigfrid, joka oli vuoden häntä vanhempi, nuorempi Nils Edvin ja vanhin Johan.  Sigfrid oli myös sosialidemokraattinen poliitikko ja sanomalehtimies, alkuperäiseltä ammatiltaan muurari.  Hanssonin perhe asui kaksi pientä huonetta ja keittiötilan käsittävässä asunnossa.  Syntymäkoti toimii nykyään museona.  Per Albin kävi vain nelivuotisen kansakoulun, mutta oli hyvä oppilas.  Koulun jälkeen hän aloitti kaksitoistavuotiaana työt juoksupoikana Malmössä Mjölnaregatanin ja Föreningsgatanin kulmassa sijainneessa kaupassa.  Hän toimi kaupassa myös myymäläapulaisena ja myöhemmin Pan-nimisessä osuuskaupassa.

 

Hanssonista tuli jo varhain sosialidemokraatti.  Aktiivisen ja oppivaisen nuorukaisen kyvyt havaittiin ja 20-vuotiaana hänet palkattiin työntekijäksi työväenliikkeeseen. Vuonna 1905 Per Albinista näet tuli sosialidemokraattisen nuorisoliiton lehden ”Framin” toimittaja.  Liiton puheenjohtajana hän toimi vuosina 1908-1909.  Hän oli nuoruudessaan radikaali, mutta kun nuorisojärjestö erotettiin äärimmäisen kapinallisuutensa vuoksi puolueesta vuonna 1917, Per Albin Hansson ja Gustav Möller puolustivat Hjalmar Brantingin ratkaisua.

 

 

Poliittinen ura nousuun

 

Vuonna 1917 Per Albin valittiin parlamenttiin sosialidemokraattien edustajana.  Hän toimi myös puolueen lehden ”Social-Demokratenin” toimittajana Tukholmassa  vuosien 1917-1923.  Monien hämmästykseksi, kuningas Kustaa viides mukaan lukien, Hansson nimitettiin puolustusministeriksi.  Hän näet toimi 1910-luvulla aktiivisesti rauhantyössä.  Ministeriksi noustuaan Hansson jätti tehtävänsä ”Social-Demokratenin” toimittajana.  Hän toimi puolustusministerinä kaikissa kolmessa Brantingin hallituksessa vuosien 1920 – 1926 välillä.  Puolustusministerinä hän osallistui vuonna 1925 suurta kohua herättäneeseen aseistariisuntapäätöksen vuonna 1925. Se tuli voimaan vuonna 1928.

 

Brantingin kuollessa vuonna 1925 hänen todennäköisenä seuraajana pidettiin Fredrik Thorssonia.  Tämä oli kuitenkin oli erittäin sairas ja kuoli Ystadissa viides toukokuuta 1925.  Tämä johti siihen, että SAP:n  puoluehallitus nimitti Hanssonin uudeksi puheenjohtajaksi seuraavaan puoluekokoukseen asti.  Hanssonin asema oli kuitenkin vielä tämänkin jälkeen epävarmalla pohjalla.  Se näkyi puoluehallituksen päätöksessä valita Rickard Sandler  hänen sijastaan Ruotsin pääministeriksi. Vuonna 1927 Hansson nostettiin sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi, mikä enteili Hanssonin aseman vahvistumista SAP:ssa.  Vuonna 1928 pidetyssä puoluekokouksessa, 8. kesäkuuta, hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

SAP:n puolueohjelmaa uudistettiin vuonna 1920 enemmän marxilaiseen suuntaan.  Vuoden 1921 vaaleissa sosialidemokraattien kannatus nousi jo lähelle 40 prosentin ääniosuutta ja vuoden 1924 vaaleissa se jo ylitti kyseisen rajan.  Vuoden 1928 vaaleissa tuli taas notkahdus (37 %), mutta seuraavissa, vuoden 1932 vaaleissa puolue saavutti uudelleen yli 40 prosentin osuuden (41,1 %) annetuista äänistä.  Näiden vaalien jälkeen Hansson muodosti puhtaan sosialidemokraattisen enemmistöhallituksen.  Se oli avaus sosialidemokraattien pitkälle, 44 vuotta kestäneelle vallanpidolle, lukuun ottamatta lyhyttä poikkeusta kesällä 1936.

 

 

 

 

 

 

 

Laukauksia Ådalenissa

 

Keväällä 1931 Ådalenissa  Ruotsin Ångermanlandin maakunnassa alkoi lakkoliike, kun työnantajat laskivat palkkoja kahdella sahalla.  Ensimmäiset lakot yritettiin murtaa rikkurivoimin.  Lakkoliike laajeni tukilakkoihin ja mielenosoitukseen.  Ammattiyhdistysliike järjesti 14. toukokuuta 1931 mielenosoituksen lakkorikkurien vuoksi.  Siihen osallistui tuhansia ihmisiä.

 

 

 

Paikalle oli komennettu ”järjestystä pitämään” armeijan joukko-osasto kapteeni Nils Mestertonin johdolla. Kyseessä ei ollut tavallisista asevelvollisista koottu joukko, vaan ”koulutuskompania”.  Kun sotilaat eivät kehoituksista huolimatta onnistuneet pysäyttämään mielenosoituskulkuetta, he avasivat tulen tuota rauhanomaista joukkoa kohti.  Tulituksessa kuoli viisi ihmistä, joista yksi oli sivullinen nuori nainen.  Ammunnassa haavoittui myös viisi ihmistä.

Sanotaan, että lääninhallitus oli päättänyt jo ennen karmeaan lopputulokseen johtanutta välikohtausta lopettaa kiistanalaiset työt, mutta päätös ei, niin väitetään, koskaan tullut tiedoksi sen paremmin mielenosoittajille kuin heidän teurastajilleen. Seuraavana päivänä Tukholmasta tuli hallituksen määräys vetää sotilaat pois Ådalenista.

Maassa oli vapaamielisen kansanpuolueen (Frisinnade folkpartiet) johtajan Carl Gustaf Ekmanin vähemmistöhallitus. Se ei ottanut vastuuta tapahtuneesta.  Ampumiset herättivät kuitenkin laajaa huomiota niin Ruotsissa kuin maan rajojen ulkopuolella.  Ruotsissa ne myös johtivat valtavaan vastalauseaaltoon koko maassa. Ammattiliitojen ja SAP:n työläisjäsenet vaativat yleislakkoa, mutta keskusammattijärjestö (LO) pelkäsi joukkojen radikalisoitumista ja protestoi tapahtunutta viiden minuutin yleislakolla eli Ruotsi seisahtui viideksi minuutiksi pitääkseen uhrien muistoksi tuon mittaisen hiljaisen hetken.  Suuria mielenosoituksia pidettiin kuitenkin koko maassa ja mm. Tukholmassa niihin osallistui 150 000 henkeä.

 

Vielä Ådaleninkin jälkeen poliisit ampuivat vuonna 1932 kaksi työläistä, mikä viitanee siihen, etteivät viralliset selitykset kerro koko totuutta.  Oikeudessa asiaa kyllä puitiin.  Se tuomitsi niitä aktivisteja, jotka yrittivät ajaa pois lakkorikkurit työmailta. Tuomioita ei Ådalenin ampujille silti koskaan jaettu.  Sen sijan teurastuksen päätähteä, kapteeni Mestertonia ”loukanneet” tuomittiin kyllä korvauksiin.  Seurauksitta Ådalenin tapahtumat eivät silti jääneet.  Ne ratkaisivat lopulta Ruotsin tulevan suunnan vaikuttamalla  SAP:n seuraavan vuoden, 1932, valtiopäivävaaleissa saamaan voittoon ja vuoden 1936 suurvoittoon.

 

 

 

Kansankotia rakentamaan!

 

”Hyvässä kodissa ei ole etuoikeutettuja eikä syrjäytettyjä perheenjäseniä, ei lellikkejä eikä kaltoinkohdeltujakaan. Siellä kukaan ei katso toiseen ylhäältä alaspäin, siellä kukaan ei yritä tavoitella itselleen etua toisten kustannuksella, vahva ei polje jalkoihinsa eikä ryöstä heikkoa. Hyvässä kodissa vallitsevat tasa-arvoisuus, toisista huolehtiminen, yhteistyö, avuliaisuus.”

Per Albin Hansson radiopuheessaan 1928

 

 

Ruotsalaisen kansankoti-käsitettä voidaan syystä pitää ituna modernin hyvinvointivaltiolle.  Per Albin Hansson nosti ajatuksen ensimmäisen kerran esille radiopuheessaan vuonna 1928.  Sana ”folkhem – kansankoti” ei ollut Per Albin Hanssonin oma idea.  Sanana sen oli aikoinaan keksinyt oikeistopoliitikko Rudolf Kjellén.  Eikä sanan uusikaan, sosialidemokraattinen, sisältö ja merkitys ollut Hanssonin itsensä käsialaa.  Kansankoti niin tunteisiin vetoavana käsitteenä kuin toteutuneena poliittisena suunnitelmana oli alun perin taitavan ruotsalaisen poliitikon ja sosialidemokraattisen ideologin Ernst Wigforssin ajatus.  Ernst Wigforss oli ruotsalainen poliitikko, valtiovarainministeri ja Lundin yliopiston dosentti.

Per Albinin radiopuheen kansankoti ei vielä ollut ohjelma, vaan pikemminkin retorinen tai metafora siitä, minkälaisen yhteiskunnan sosialidemokraatit halusivat Ruotsista rakentaa.  Siinä nousi esiin demokraattisen sosialismin käsitys tasa-arvoisemmasta ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta.   Varsinaise, tavoiteeseen pyrkivän politiikan luonnosteli itseasiassa hyvin pitkälle juuri Wigforss.  Pitkäkestoisella ja jopa johdonmukaisella toiminnalla muotoutui maasta hyvinvointivaltio, jota sittemmin on kutsuttu ”Ruotsin malliksi”.  Ruosalainen hyvinvointiyhteiskunnan pohjan loivat lukuisat sosiaaliset  uudistukset monen vuosikymmenen aikana.  Lähtökohtana oli sosialistinen ajatus siitä, että kaikille tulee taata yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella omien kykyjensä mukaan elämänonnea.  Siten yhteiskunnan tulee olla vastuussa kaikkien kansalaisten, tavallisten ihmisten hyvinvoinnista, yhteiskunnallisesta ja sivistyksellisestä tasa-arvosta sekä taloudellisesta turvallisuudesta.

 

 

 

Sosialidemokraattien luonnostelema hyvinvointiyhteiskunta, ”ruotsalainen hyvinvointivaltio” oli onnistunut projekti, joka toteutui pääasiassa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.  Monet sosialidemokraattien ehdottamista uudistuksista saivat tukea myös maan porvarillisilta  puolueilta monia ne taas kiivaasti vastustivat. Yksi suurimmista poliittisista erimielisyyksistä blokkien välillä oli eläkeuudistus 1950-luvun lopulla, jonka sosialidemokraatit toteuttivat Tage Erlanderin johdolla.  Tärkeä elementti kansankoti-idean toteuttamisessa oli työmarkkinoiden vakauttaminen ja pyrkimys likimääräiseen täystyöllisyyteen.  Tavoitteeseen päästiin Ruotsin teollistuessa ja kehittäessä kansantalouttaan sekä teknistä osaamistaan toisen maailmansodan aikana, maan välttäessä sodan omalla politiikallaan.  Nousu jatkui sodanjälkeisessä korkeasuhdanteessa.  Näissä oloissa oli ehkä helppoakin päästä työmarkkinaosapuolten välillä  yhteisymmärrykseen tasapuolisemmasta yhteisen kakun jaosta.

Ruotsalainen hyvinvointiyhteiskunta ”kansankoti-ideana” oli noin 40 – 50 vuotta kestänyt projketi, joka ajoittui pääasiassa 1930 – 1970-lukujen väliin.  Tuolle ajalle oli tyypillistä juuri maan sosialidemokraattien aktiivisuus kehittää eteenpäin taloudellista tasa-arvoa ja hyvinvointia.  Poliittisen kamppailun aloite pysyi vahvasti sosialidemokraattien käsissä, minkä mahdollista puolueen saama vahva tuki kansalta.  Maan hallitukset olivat sosialidemokraattien johtamia ja puolue sai läpi asettamiaan ohjelmallisia tavoitteita.  Puolueella oli tuona aikakautena myös vahvoja, strategiatietoisia ja sosialidemokraattiseen ideologiaan sitoutuneita johtajia.  Näistä toistaiseksi viimeinen raskaan sarjan puoluejohtaja ja maan pääministeri oli Olof Palme.  Hänen murhaan päättynyt kautensa oli myrskyisä ja enteili jo poliittisen taantumuksen vahvistumista ja sittemmin toteutunutta voittoa.  Ruotsalainen sosialidemokratia ei ole Palmen jälkeen pystynyt kehittämään mitään suurta visiota tai strategiaa kansankoti-idean malliin.  SAP on yhdessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa keskittynyt saavutustensa puolustamiseen.  Puolueessa esiintyi jo Palmen aikana selviä poliittisen ja moraalisen rapautumisen merkkejä, vaikka etenkin 70-luvulla käytiin voimakastakin ideologista keskustelua.

 

 

 

 

Kansankodin ideoija Ernst Wigforss

 

Ernst Wigforss on Ruotsin sosialidemokraattien varmaankin merkittävin ideologi.  Tuon maininnan hän ansaitsee jo toiminnastaan pääministeri Per Albin Hanssonin radiopuheessaan lanseeraaman kansankoti-ajatuksen (”folkhemmet”) ideoijana ja tärkeimpänä kehittäjänä.  Ajatuksen julkituontia voidaan pitää varsinaisena lähtölaukauksena vanhan porvarillisen Ruotsin yhteikuntarakenteiden muutokselle.  Kansankoti on käsitteenä useimmiten liitetty Hanssoniin, mutta sen sisällöllinen isä oli kuitenkin Ernst Wigforss.  Hänen vahva kädenjälki näkyi myöhemminkin Ruotsin sosialidemokraattien poliittisen linjan muotoilussa ja etenkin vuosien 1944 ja 1960 puolueohjelmissa.   

 

Ernst Wigforss syntyi 24 tammikuuta 1881 maalarin Frans Wigforssin ja Tekla Lindquistin  poikana. Hän kasvoi Halmstadin keskustassa, mutta muutti ylioppilastutkinnon jälkeen Lundiin, jonka yliopiston menestyjiin hänet luettiin. Wigforss jatkoi valmistumisensa jälkeen opintojaan Lundissa ja hänestä tuli filosofian tohtori vuonna 1913. Samana vuonna hänestä tuli myös Skandinavisten kielien dosentti.  Pian Lundiin saapumisensa jälkeen, hän joutui kosketuksiin yliopiston radikaalien kanssa DYG- yhdistyksessä (Den Yngre Gubben). Tämän myötä Wigforss tutustui lähemmin työväenliikkeeseen ja sen ideologiaan ja hän omaksui nopeasti demokraattisen sosialismin maailmankatsomuksekseen.

Wigforssin kirjailijaura käynnistyi vuonna 1908 sosialismin ideologiaan liittyvällä teoksella ”Materialistinen historiankäsitys ja luokkataistelun”. Vuonna 1915 hän kirjoitti ensimmäisen  maailmansodan syitä pohtivan analyysin ”Maailmansota ja maailmanrauha”. Kirjassa arvioitiin myös miten tulevaisuudessa sotia voidaan estää. Vuonna 1919 hän kirjoitti niin sanottu ”Göteborgin ohjelman”.  Samana vuonna Wigforss valittiin Göteborgista valtiopäiväedustajaksi tuolloisen kaksikamarisen eduskunnan ensimmäiseen kamariin.

Wigforssista tuli valtioneuvos vuonna 1924 ja siten ministeri.  Hän toimi valtiovarainministerinä Ruotisn hallituksessa vuosina 1924 – 1925, mutta erosi siitä vuonna 1926.  Hallitukseen hän palasi uudelleen vuonna 1932 ja toimi niissä valtiovarainministerinä aina vuoteen 1949 asti, poikkeuksena maalaisliiton ”loma hallitusta” (toimitusministeriö) vuonna 1936. Hallitustyön hän jätti lopullisesti vuonna 1949.

Keskeistä Wigforssin yhteiskuntakäsityksessä oli pyrkimys kokonaisvaltaisiin visioihin ja  yhteistyöhön porvarillisenkin tahon kanssa. Hän kaihtoi ideologista yksisilmäisyyttä ja näki yhteiskunnallisen kehityksen vaativan pitkiä ajallisia kaaria.  Pohjimmiltaan Wigforss pysyi kuitenkin periaatteellisena sosialistina, jonka pohjana oli syvä ymmärrys Marxin ajattelusta.  Käytännössä hän pyrki kuitenkin rakentamaan parempaa, tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa askel askeleelta ja mahdollisimman paljon yhteistyöllä muiden puolueiden kanssa. Tämä Wigforssin muotoilema prosessi jatkui myös hänen aktiivivaiheen päätyttyä Ruotsin politiikassa.  Tosin tuon prosessin ideologiset painotukset ja johdonmukaisuus näyttävät heikentyneen etenkin Olof Palmen kuoleman jälkeen.  Wigforss siis määritteli päästrategina Ruotsin sosialidemokratian poliittisen  linjan useiksi vuosikymmeniksi. Tänä aikana Ruotsi muuttui köyhästä luokkayhteiskunnasta johtavaksi hyvinvointivaltioksi maailmassa. Ernst Wigforssin toiminta ja ajattelu kohdistui jo hänen työnsä vuoksi etenkin taloudellisiin kysymyksiin –  kansantalouden ongelmiin, tulonjaon oikeudenmukaisuuteen, elinkeinoelämän organisointiin.  Hänellä riitti kuitenkin kiinnostusta myös demokratian kehittämiseen, ulkopolitiikkaan ja maailmanrauhaan liittyviin pohdintoihin.  Wigforss kirjoitti lukuisia artikkeleita, esitteitä, kirjoja, samoin kuin SAP:n vuoden 1944 puolueohjelman ja alusti puolueen tilaisuuksissa sosialidemokraattien ohjelmista.  Aikansa näkyvänä julkisuuden henkilönä hän myös osallistui lukuisiin keskusteluihin, luennoi ja puhui radiossa sekä esiintyi tv-ohjelmissa.

Ernst Wigforss säilytti mielenkiintonsa Ruotsin yhteiskuntaelämään aina vuonna 1975 tapahtuneeseen onnettomuuteen asti.  Hän kuoli 2. tammikuuta 1977.

 

 

 

Toinen maailmansota, Ruotsi ja Per Albin Hansson   

 

Sosialidemokraattien kansankoti-idea vetosi ruotsalaisiin.  Ruotsalaisten suuri osa mielsi, että  kansankoti ja ”Per Albin” olivat yksi ja sama asia.  Jo vuoden 1936 vaaleissa sosialidemokraatit olivat ylittäneet 45 prosentin ääniosuuden annetuista äänistä (45,9 %) ja puolueen noste tiedostettiin hyvin.  SAP päätti hyödyntää vuoden 1940 vaaleissa Hanssonin valtavan suosion.  Puolue luotti Hanssoniin niin paljon, että se ei sijoittanut vaalijulisteeseensa kuin Per Albin Hanssonin kuvan ja siihen tekstin:  ”En fast kurs – med folkets förtroende”.  Puolueen nimeä tai sanaa sosialidemokratia julisteessa ei nähty.  Sosialidemokraatit saivat vaaleissa murskavoiton, liki 54 prosenttia vaaleissa annetuista äänistä (53,8 %).  Se oli Ruotsin historian paras vaalitulos.

 

Sosialidemokraattien kansankoti-idea vetosi ruotsalaisiin.  Ruotsalaisten suuri osa mielsivät, että  kansankoti ja ”Per Albin” olivat yksi ja sama asia.  Jo vuoden 1936 vaaleissa sosialidemokraatit olivat ylittäneet 45 prosentin ääniosuuden annetuista äänistä (45,9 %) ja puolueen noste tiedostettiin hyvin.  SAP päätti hyödyntää vuoden 1940 vaaleissa Hanssonin valtavan suosion.  Puolue luotti Hanssoniin niin paljon, että se ei sijoittanut vaalijulisteeseensa kuin Per Albin Hanssonin kuvan ja siihen tekstin:  ”En fast kurs – med folkets förtroende”.  Puolueen nimeä tai sanaa sosialidemokratia julisteessa ei nähty.  Sosialidemokraatit saivat vaaleissa murskavoiton, liki 54 prosenttia vaaleissa annetuista äänistä (53,8 %).  Se oli Ruotsin historian paras vaalitulos.

 

 

 

 

Pidetään Ruotsi pois sodasta!

 

 

Ruotsalaisten äänestäessä valtiopäivien toisen kamarin vaaleissa, maailmansotaa Euroopassa oli käyty jo vuoden päivät.  Silloin oli jo koettu Suomen talvisota, johon Ruotsi antoi myötätuntoaan, mutta ei paljon muuta.  Ruotsin linjana oli pysyä tiukasti puolueettomana ja välttää sotkeutumasta itse sotatapahtumiin.  Tuo Ruotsin valitsema linja henkilöityi Suomessa juuri Per Albin Hanssoniin ja muokkasi meillä kielteistä kuvaa hänestä.  Myös itse Ruotsissa esiintyi vahvaa kritiikkiä niin maan valitsemaa poliittista linjaa kuin hallitusta ja sen keulakuvaa, pääministeri Hanssonia kohtaan.  Kritiikin kohde oli tuolloin sinänsä oikea, koska Hanssonin linja koko eurooppalaisen sodan aikana oli pitää Ruotsi konfliktin ulkopuolella.  Talvisodan aikana toki  sosialidemokraattien niinkuin muidenkin ruotsalaisten täysi myötätunto oli suomalaisten puolella.  Myös poliittista aloitteellisuutta ja auttamishalua siltä taholta löytyi.

 

 

Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 Ruotsissa oli SAP:n ja bondeförbundetin (maalasliitto) muodostama enemmistöhallitus, Hansson II.  Sota nosti Ruotsinkin vakavien tosiasioiden eteen. Hallitus oli muodostettu vasta 13. syyskuuta 1939, mutta nyt nähtiin tarpeelliseksi muodostaa sodanuhkan vuoksi mahdollisimman laajapohjainen enemmistöhallitus.  Uusi hallitus, Hansson III,  muodostettiin 13. syyskuuta ja se istui 31. heinäkuuta 1945 saakka.  Siihen tulivat kommunisteja lukuun ottamatta kaikki muut parlamentissa olevat puolueet eli sosialidemokraatit (SAP), bondeförbundet, högerpartiet ja folkpartiet.  Hanson, joka oli tämän samlingsregeringin, poikkeustilan yhteishallituksen pääministeri oli tuohon aikaan 54-vuotias.

 

 

Ruotsin yhteishallituksen muodostaminen tapahtui lähes viime hetkillä.  Maailmansodan tapahtumat vyöryivät vauhdilla.  Konkreettinen uhka kohdistui pian Ruotsiin, kun natsi-Saksa ilman sodanjulistusta hyökkäsi sen naapurimaihin Tanskaan ja Norjaan.  Tanskan puolustus sortui muutamassa tunnissa.  Norja teki ylivoimaisille vihollisille vastarintaa kolmen kuukauden ajan.  Ruotsin kannalta lopputulos oli se, että maa oli natsi-Saksan, sen valloittamien maiden ja liittolaismaa Suomen ympäröimä.  Ongelmia Ruotsille lisäsi vielä Neuvostoliitto Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukainen Baltian maiden miehitys kesäkuussa 1940.

Saksalle Ruotsi ei ollut strategisesti niin tärkeä alue kuin Norja ja Tanska.  Ruotsin merkitys Saksan sodankäynnille oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä kahdesta syystä.  Saksa tarvitsi pohjois-Ruotsin rautakaivosten malmia ja SKF:n kuulalaakereita.  Saksan oli kuitenkin vaikea ajatella Ruotsin nujertamista asevoimin.  Ruotsin puolustus oli aivan toisella tasolla kuin Tanskan ja Norjan.  Ruotsilla oli käytössään  mm. 300 panssarivaunua ja 500 lentokonetta.  Maan rannikkoa oli suojattu tehokkaalla rannikkotykistöllä ja Boforsin tehtaat suolsivat hyvin suojatuista tuotantolaitoksista korkealuokkaista aseistusta täydellä teholla. Maan kyky polkaista puolustukseen hyvin koulutettu kenttäarmeija asetti myös pidäkkeitä Saksan halulle miehittää Ruotsi. Vuonna 1941 sillä oli valmiudessa 50.000 varusmiehen armeija ja näiden lisäksi maan kenttäarmeija voitiin reservien avulla laajentaa 10 divisoonan suuruiseksi voimaksi, joka tarkoitti lähes 250 000 suuruista miesvoimaa.  Lisäksi oli käytettävissä liki 100 000 miehen suuruiset reservijoukot.  Tällä voimalla Saksan  ”salamasodan” voitot eivät Ruotsin tapauksessa olisi olleet todennäköisiä Saksan yleisesikunnan mielestä.  Lisäksi heidän oli pelkona ruotsalaisten todennäköisesti valloitustilanteessa toteuttamat strategisten tuotantolaitosten ja kaivosten tuhoaminen sekä ryhtyminen sissisotaan.

 

 

 

 

Hansson, maan hallitus ja sosialidemokraatit yllätettiin uudemman kerran kesäkuun 22. päivä 1941.  Saksan ulkoministeriö oli ottanut yhteyttä Ruotsin ulkoministeriön edustajaan aamulla kello 05.10.  Siis melko pian sen jälkeen, kun propagandaministeri Joseph Goebbels oli lukenut Saksan radiossa Hitlerin tiedonannon hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.  Tiedon Hanssonille välitti ulkoasiainneuvos Staffan Söderblom.  Tämä käski kutsumaan hallituksen koolle aamuksi kello 08:00.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ei Ruotsissa ollut kaikille yhtä suuri yllätys kuin maan poliittiselle johdolle.  Ruotsin puolustusvoimien signaalitiedustelu oli jo jonkin aikaa tiennyt Saksan valmisteilla olevasta hyökkäyksestä itään.  Se oli kyennyt kääntämään osan saksalaisten salatuista viesteistä, mutta puolustusvoimat olivat jättäneet kertomasta tiedot maan johdolle.  Ratkaisu on enemmän kuin outo ja lähenteli jo maanpetosta.  Salaus saattaa liittyä natsimielisten ja heidän tukijoidensa suunnittelemaan vallankaappaukseen maassa.  Samanlainenhan oli toteutettu saksalaisten organisoimana Norjassa.  Toisaalta oikeistokaappaus taas ei ollut mikään salaisuus Hanssonille ja Ruotsin terävimmälle sosialidemokraattien johdolle.  Tilannetta varten oli olemassa vastasuunnitelma, jossa vallankaappaajat olisi pyritty eliminoimaan ennen toiminnan käynnistymistä.  Konkreettinen uhka se kuitenkin oli, etenkin kun ei voitu olla varmoja paljonko natsikätyrien suunnitelmista on jäänyt tietoon tulematta.

 

 

 

Aiemmin kuvatussa tilanteessa Saksa päätti luopua yrityksestä vallata maa asevoimin ja turvautua toisenlaiseen strategiaan; uhkailuun, painostukseen ja kaupallisilla eduilla houkutteluun.  Ruotsin näkökulmasta tuo vaihtoehto oli ainoa järkevä.  Itsestään selvyys se ei kuitenkaan ollut jo siksi, että tärkeimmän hallituspuolueen, sosialidemokraattien keskuudessa niin parlamentti- kuin hallitusryhmissä oli periaatteellisia natsismin vastustajia.

”Juhannuskriisi” eli Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon ja sen Ruotsille kohdistamat vaatimukset olivat pommi, jonka purkaminen oli Per Albin Hanssonin poliittisen uran huikein suoritus.  Saksa esitti tuolloin, 22. päivä kesäkuuta, Ruotsille koko joukon vaatimuksia, joita erityisesti sosialidemokraattien oli vaikea hyväksyä.  Ruotsin edellytettiin julistavan maahan sotatilan, sallivan saksalaisten ylilennon ilmatilassaan ja heille oikeuden käyttää maan televerkkoa.  Vaikeimmin nieltävä vaatimus oli saksalaisten joukkojen, vahvuudeltaan yksi divisoona, kauttakulku Ruotsin rautateitä myöten ruotsalaisella kuljetuskalustolla.  Vaatimuslista käsitti myös muita asioita, mutta kauttakulun vaatiminen oli asioista vaikeimmin ruotsalaisten hyväksyttävissä.

 

 

 

Toimittaja Ulf Larsson on pääministeri Hanssonin päiväkirjamerkinnöistä kirjoittaessaan todennut tämän ”juhannuskriisin” ratkaisun kesäkuussa 1941 olleen mestariteos vallankäytössä.   Hänen mukaan Hanssonin poliittinen nerous oli talvisodan jälkeen vuonna 1940 puhjennut kukkaan.  Hansson oli oppinut  ”hallitsemaan hallituskoalitiotaan ikään kuin se olisi Stradivarius-viulu musikaalisen virtuoosin käsissä”.  Larssonin lennokas kuvaus tilanteesta lienee pääpiirteissään oikea.  Lopputulos oli Hanssonin ansiota, mutta kuinka paljon hallituksessa ja parlamentissa käydyissä väittelyissä on niin Ruotsin kansalaisille kuin natseille näyteltyä poliittista performansea?  Se on vielä selvittämätön asia.  Ruotsalaisissa sosialidemokraateissa oli koko joukko leppymättömiä antinatseja, mutta etenkin johtavissa asemissa olleet ymmärsivät taatusti tilanteen vakavuuden ja monimutkaisuuden.  Hallituksen porvarilliset ministerit ja parlamentin kansanedustajat olivat yleensä sulaa vahaa natsien vaatimusten edessä.

 

 

Toisen maailmansodan mentyä imelä jälkiviisaus on syyllistänyt niin Ruotsin yhteiskuntana kuin maan tuolloisen poliittisen johdon ja erityisesti Per Albin Hanssonin.  Natsien raakuudet holokausteineen ja muine hirvittävyyksineen ovat maalanneet tuolloiset päättäjät synkin värein.  Mutta mitä muita vaihtoehtoja maan poliittisella olisi tuolloin ollut?  Mielipuolinen Saksan johtaja Hitler ja hänen nöyrät myötäilijät tuskin olisivat tyytyneet ruotsalaisten kieltäviin vastauksiin.  Sota ja maan tuhoutuminen olisi todennäköisesti johtaneet siihen, että sodanjälkeiset jälkiviisaat olisivat esittäneet aivan toisen tyyppisiä syytöksiä.

 

 

 

 

Per Albinin yksityiselämä

 

Hanssonin yksityiselämä oli skandaalintuoksuista jo miehen eläessä, vaikka tieto perhe-elämän outoudesta ei aivan julkista tietoa ollutkaan.  Pääministeri ei asunut kodissaan Ålstenissä, Tukholman ulkopuolella säännöllisesti.  Ise asiassa hänellä oli kaksi perhettä. Hänellä oli vaimonsa Sigrid Vestdahlin kanssa lapset Anna Lisa ja Per Gunnar.  Tytär Anna Lisa tuli myöhemmin tunnetuksi toimittajana sukunimellä Berkling.  Vaimonsa Sigridin lisäksi hänellä oli toinen perhe Elisabeth Fryckberg -nimisen naisen kanssa.  Tosin Per Albin ja Sigrid olivat eroneen vuonna 1926, mutta Hansson asui edelleen yhdessä ja tämän tyttäriensä kanssa pitkiäkin aikoja. Elisabethin kanssa Per Albinilla viihtyi myös ja pariskunnalla oli kaksi tytärtä Elsa Brita ja Karin.  Ikään kuin tässä kahden naisen loukussa ei olisi ollut riittävästi, hänellä oli vielä itseään 25-vuotta nuorempi rakastajatar Margareta Sjöberg, jota Hansson kutsui päiväkirjassa nimellä ”M”.

 

 

 

Tällaiset perhesuhteet eivät ole nykyään outoja, mutta Per Albinin aikana ne sitä olivat.  Aivan salaista tietoa ei tämän ruotsalaisen Casanovan rakkauselämä ollut.  Mutta se ei näytä kuitenkaan vaikuttaneen Hanssonin poliittiseen uraan ja uskottavuuteen. Ajan hengen mukaisesti lehdet eivät kuitenkaan tietoa levitelleet.  Ne noudattivat eräänlaista herrasmiessopimusta tai toteuttivat itsesensuuria.  Samaa käytäntöä sovellettiin myös Prinssi Bertilinkin kohdalla, vaikka tiedossa oli, että tämä tapasi eronnutta naista Englannissa.

Hanssonin yksityiselämässä oli paljon muutakin huomauttamisen arvoista.  ”Hän ei säästellyt  pöydän antimia”, kuten eräs hänen ystävänsä kuvasi Hanssonin juomista, jonka sanotaan jo lähennelleen alkoholismia.  Hansson rentoutui öisin ystäviensä, korttipelin, grogien ja sikarien parissa.  Hanssonin ystävissä, joita kutsuttiin peralbinisteiksi, ei ollut yhtään johtavaa sosialidemokraattia eikä poliitikkoja yhtä poikkeusta lukuunottamatta.  Ainoa poliitikko, jolla suotiin kunnia päästä Hanssonin sisäpiiriin, oli pelihullu ammattidiplomaatti, ulkoministeri Christian Günther.  Tämä oli tunnettu saksalaissympatioistaan.  Muuten Hanssonia ympäröivät pikkuporvarilliset tyypit.  ”Puhukaa mistä muusta tahansa paitsi politiikasta,” oli Hanssonilla tapana sanoa heille.  Suhteet sosiaalidemokraattien kanssa olivat usein kireät, joskus jopa vihamieliset.  Erityisesti tämä oli koski suurta  sosiaalidemokraattista ideologia Ernst Wigforssia, joka oli erittäin älykäs, antinatsi ja varovainen Per Albinin vastustaja.

 

 

Emme tiedä, oliko Per Albinin illanistujaisissa vaatima politiikan puhumisen kielto hänen rentoutumisen edellytys vai suojakeino urkkijoita vastaan.  Outoa oli myös ulkoministeri Güntherin suosiminen näissä illanvietoissa.  Kaikesta menestyksestä ja uranoususta huolimatta Hansson oli säilyttänyt vahvan tajun omasta taustastaan ja hän kantoi aitoa huolta nimenomaa työväenluokan hyvinvoinnin kasvusta.  Eikä rauhanaatekaan ollut hänestä kaikonnut.  Hänen kerrotaan ihmetelleen keskusteltaessa ruotsin varustautumisesta ennen toisen maailmansodan syttymistä Hitlerin ja Mussoliinin sotaisuutta ja pahoitelleen varusteluun käytettäviä varoja:

”Mutta juuri tämä järkyttää minua eniten. Ensimmäinen maailmansodan aloittivat  keisarit, tsaarit ja Euroopan yläluokka, mutta sekä Hitler ja Mussoliini tulevat työväenluokasta. Miten he haluavat sotia, sodat ovat aina maksettu työväenluokkaa loputtomilla kärsimyksillä. Onhan se helvettiä, että kaikki, mitä minä ja minun ikäisensä haluaisivat saavuttaa menee nyt hukkaan.  Olemme halunneet sosiaalista tasa-arvoa, turvallisuutta sairaille ja vanhuksille, ja niin paljon muutakin. Nyt alamme panostaa kaiken rahan sotilaallisen toimintaa, tykistöön, risteilijöihin ja lentokoneisiin.  Eikö se ole helvettiä?! ”

 

 

Viimeiset ajat ja menehtyminen

 

Per Albin Hansson oli luotsannut Ruotsin uskomattomalla tavalla suursodan karikkojen läpi. Kansan keskuudessa hänen suosionsa oli edelleenkin suurta. Sodan vuosina Hanssonin itsevaltaisuus oli ärsyttänyt monia eikä vähiten hänen puoluetovereitaan.  Kaikki eivät olleet tyytyväisiä Hanssonin joihinkin ratkaisuihin, vaikka ulkopolitiikan päälinjat ainakin osaksi oli hyväksytty  puolueen johdossa.  Porvaripuolueissa oltiin sodan alkuvuosina etupäässä tyytyväisiä Ruotsin myöntyvyyteen Saksan vaatimuksille.  Kun Saksan sotaonni sittemmin kääntyi ja natsien tappio näytti väistämättömältä, reivasi Hansson hallituksineen Ruotsin ulkopolitiikkaa liittoutuneille suopeaan suuntaan.  Tämä nähtiin lieventävänä asianhaarana, kun  liittoutuneet arvioivat maan myöntyväisyyspolitiikan syntien painoarvoa.

Hansson olisi halunnut jatkaa vielä sodan ratkettuakin vanhalla laajalla hallituspojalla (samlingsregering).   Se ei kuitenkaan sopinut SAP:n muulle johdolle.  Oikeiston tavoitteisiin se ehkä sopi paremmin, kun näkyvissä ei ollut keinoja, joilla sosialidemokraattien valta-asemaa olisi ollut mahdollista murtaa.  Sosialidemokraatit eivät taas halunneet porvarien olevan jarruttamassa suunnitteilla olleita suuria sosiaalisiuudistuksia.  Vastustus oli niin kovaa, että Hanssoninkin oli taivuttava.  Sodanaikainen hallitus, Hansson III, hajosi heinäkuun 31. päivä 1945.

 

Lauantaina viides lokakuuta vuonna 1946 Per Albin nousi raitiotievaunuun lähteäkseen kotiin Ålsteniin.  Kello oli hieman yli keskiyön.  Illalla hänellä oli ollut pitkiä kokouksia ja päivällinen  Oopperakellarissa. Hansson oli tavannut neljä Norjan sosialidemokraattisen hallituksen edustajaa, jotka olivat vierailulla Ruotsissa pääministeri Einar Gerhardsenin johdolla.  Vieraiden kanssa oli keskusteltu Norjan jälleenrakentamisesta sodan jälkeen.  Tapaaminen päättyi kello 18:00 ja Ruotsin hallituksen jäsenet poistuivat  neuvotteluun kuningas Kustaa viidennen kanssa Drottningholmin linnaan.  Tilaisuuden päätyttyä ministerit palasivat autoilla Tukholmaan Oopperakellariin, jossa tarjottiin päivällinen norjalaisille vieraille.  Valtiovarainministeri Ernst Wigforss oli ollut samassa autossa pääministerin kanssa.  Matkalla Hansson oli valitellut kipuja vasemmassa kädessä, jota hän tuskin saattoi nostaa.  Tämä oli kuitenkin ollut kivuista huolimatta hyväntuulinen päivällisen aikana.  Hansson lähti Oopperakellarista heti puolen yön jälkeen ja tavalliseen tapaansa nousi linja 12:n raitiovaunuun ajakseen kotiinsa Ålstenin raatihuoneelle.  Kun raitiovaunu pysähtyi Ålstenin torilla, Per Albin Hansson nousi ja meni ovelle.  Astuessaan ulos vaunusta, hän kaatui jalkakäytävälle eikä enää noussut.  Hansson oli saanut sydänkohtauksen. Luultavasti hän oli kuollut heti.  Tapauksen todistajat hälyttivät paikalle ambulanssin ja poliisin. Hansson vietiin St. Göranin  sairaalaan, missä hänet todettiin kuolleeksi.

Per Albin Hansson oli kuollessaan vasta 61 ikäinen.  Raskas, kuluttava työ huolineen sekä epäsäännölliset elämäntavat ja runsas alkoholinkäyttö ovat ilmeisesti osaltaan olleet vaikuttamassa hänen menehtymiseensä.  Pääministerin ja pitkäaikaisen Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen puheenjohtajan hautajaisista muodostui vaikuttava ja tunteellinen tilaisuus.  Hänet on haudattiin Tukholman pohjoiselle hautausmaalle 13. lokakuuta 1946.

Per Albin Hanssonin seuraajaksi valittiin niin sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajana kuin Ruotsin pääministerinä monelle yllätyksenä Tage Erlander.  Hanssonilta keskenjäänyt työ ruotsalaisen kansankodin rakentamiseksi  jatkui.

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

Tage Erlander – hyvinvointivaltion isä

 

Per Albin Hanssonin yllättävän poismenon jälkeen, vuonna 1946, hänen seuraajakseen sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana ja Ruotsin pääministerinä valittiin Tage Erlander.  Tuo valinta ei ollut yksimielinen, sillä Hanssonin vahvana seuraajana yleisesti pidettiin Gustav   Mölleriä.  Tämän sanottiin olleen myös Hanssonin oma mielipide seuraajastaan.  Möller oli kaupallisen koulutuksen saanut pitkänlinjan sosialidemokraatti, joka toimi toimittajana puolueen äänenkannattajassa Social-Demokraten -lehdessä ennen uraansa valtiopäivämiehenä toisessa kamarissa.  Sosiaaliministerinä hän toimi vuosina 1924–1926, 1932–1936, 1936–1938 och 1939–1951 ja kauppaministerinä 1938–1939. Hän oli myös SAP:n puoluesihteerinä vuosina 1916–1940, vaikkakin tointa hoiti pitkiä aikoja virkaatekevät Möllerin valtiollisten tehtävien vuoksi.  Tällä ansiolistalla oli todellakin melkoinen yllätys, kun tiukan kamppailun puolueen johtajuudesta  voittikin Erlander.  Tämä oli kuitenkin 17 vuotta Mölleriä nuorempi ja osa puolueväestä toivoi myös sisällöllistä muutosta Hanssonin kauteen.  Tage Erlander jatkoi ”kansankoti”-ideaan pohjautuvaa hyvinvointiyhteiskunnan luomista SAP:n puoluepäätöksien pohjalta.  Hänen uransa, alkuvaiheiden jälkeen muodostuikin SAP:n puheenjohtajien toistaiseksi pisimmäksi, 23 vuotta kestäneeksi kaudeksi.  Puolue ja kansa olivat Tageen tyytyväisiä. 

 

Tausta ja nuoruus

Tage Fritjof Erlander syntyi Ransäterin pitäjässä Värmlannin maakunnassa 13. kesäkuuta vuonna 1901.  Isä oli urkuri Erik Gustaf Erlander (1859–1936) ja äiti Alma Nilsson (1869–1961). Hänellä oli kolme sisarusta; Janne (1893–1912), Anna (1894–1972) ja Dagmar (1904–1988).  Tage Erlander oli äitinsä puolelta suomalaista sukujuurta ns. Värmlannin ”metsäsuomalaisia”, jotka olivat aikoinaan muuttaneet Savosta Värmlantiin viedäkseen kaskeamisen osaamista sinne.  Suvun nimi oli alkujaaan  Suhoinen.  Erlander paljasti sukutaustansa vieraillessaan Suomessa elokuussa 1967.  Tagen isä taas oli alkujaan Andersson, koska hänen isänsä oli Anders Erlandinpoika, mutta nimi muutettiin sittemmin Erlanderiksi.

 

 

Tage Erlander tuli ylioppilaaksi Karlstadissa vuonna 1920 ja kirjautui Lundin yliopistoon saman vuoden syksyllä. Asevelvollisuutensa Erlander suoritti yliopistoon kirjautumisensa jälkeen 1921 – 1922.  Alun perin hän opiskeli luonnontieteitä mm. kemiaa ja fysiikaa, mutta suuntautui sittemmin yhteiskuntatieteisiin pääaineina tilastotiede ja kansantalous.  Opiskelun suuntautumiseen yhteiskuntatieteisiin vaikutti Erlanderin kiinnostuminen politiikasta ja sosialidemokratiasta.  Muistelmissaan radikalisoitumisensa syyksi Erlander kertoo maatyöläisiin heidän lakkonsa aikana kohdistuneen poliisiväkivallan vuonna 1923.  Hän sanoo kokeneensa nuo tapaukset tuskallisina ja niiden johtaneen hänet luopumaan radikaalista liberalismista.  Opiskeluaikanaan Erlander oli mm.  puheenjohtajana tuolloin uudessa Lundin matemaattisessa seurassa, missä hän myös tapasi tulevan vaimonsa Anna Anderssonin.  Erlander toimi  myös aktiivisesti Lundin kuuluisassa kulttuuriradikaalisessa  D.Y.G.-seurassa (De Yngre Gubbarna, jonka jäsen oli vuosia aikaisemmin ollut myös toinen suuri sosialidemokraatti Ernst Wigforss).  Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1928.

 

 

Erlander astuu politiikkaan sekä SAP:n ja Ruotsin johtoon

 

Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi hän työskenteli Ruotsalaisen tietosanakirjan toimituksessa Malmössä.  Hänestä tuli kirjn toimitussihteeri ja hän kuului myös kirjan toimituskomiteaan vuosien 1932-1938 välillä.  Vuonna 1930 Erlander valittiin Lundin kaupunginvaltuustoon ja vuonna 1932 valtiopäivävaaleissa parlamentin toiseen  kamamariin neljän kaupungin muodostamasta vaalipiiristä.  Vuonna 1937 Erlanderista tuli sosiaaliasiainministeriön asiantuntija ja vuonna 1938 hänet nimitettiin valtioneuvokseksi. Ministeriksi  Erlander nimitettiin sodanaikaiseen kokoomushallitukseen vuonna 1944.  Hän toimi hallituksessa sen eroamiseen asti ”neuvottelevana ministerinä” (konsultativa statsråd) vastuualueenaan siviilipuolustus ja sosiaaliasiat.  Nämä neuvottelevat ministerit kuuluivat vuoteen 1974 asti Ruotsin hallituksiin avustavina ministereinä ja vastasivat tavallaan Suomen hallituksien toimialojen toisia ministereitä.  Neuvotteleva ministeri ei siis ollut ministeriön päällikkö.

 

 

Hanssonin viimeisessä ja tämän kuolemaan päättyneessä hallituksessa Erlander toimi ecklesiastikministerinä, joka nykyisin vastaa opetusministeriä / kulttuuriministeriä. Hänen  vastuualueinaan olivat kirkolliset asiat, kulttuuri, koulutus sekä tutkimus, myös yleissivistävä koulutus, kirjastot ja, arkistot, Ruotsin akatemia sekä museot.  Tämä ministerikausi jäi Hanssonin kuoleman johdosta lyhyeksi eli vuoden ja kolmen kuukauden mittaiseksi.  Seuraavaan maan hallituksessa Erlander istuikin sitten pääministerinä, voitettuaan Gustav Möllerin puoluekokouksen SAP:n puheenjohtajaäänestyksessä.

 

Monet puolueen jäsenet epäilivät, että Per Albin Hanssonin saappaat ovat liian suuret Tage Erlanderille, mutta tämä osoitti kaikki epäilyt vääriksi.  Hän johti sosialidemokraatit 11 vaalien aikana tuloksiin, jotka pitivät poliittisen aloitteen puolueen käsissä.  Hänen puheenjohtajakauden  viimeisissä vaaleissa 1968 sosialidemokraatit saivat yli 50 prosenttia annetuista äänistä. Vuoden 1969 lokakuuhun asti Erlander toimi niin Ruotsin pääministerinä kuin SAP:n puheenhohtajana.  Siten hän piti molempien instituutioiden ohjaksia kauemmin kuin kukaan toinen on maan demokratian aikana.  Luopuminen tapahtui vapaaehtoisesti ja suosikki seuraajaksikin oli valittu – Olof Palme.

 

 

Ruotsi muuttuu hyvinvointivaltioksi

 

Tage Erlanderin johdolla sosialidemokraatit jatkoivat hyvinvointipolitiikkaansa.  Osin se tapahtui yhteistyössä Ruotsin maalaisliiton (sittemmin keskustapuolue) kanssa.  Puolueet muodostivat vuonna 1951 hallituspohjan, joka kesti kuusi vuotta ja hajosi kiistaan uudesta eläkejärjestelmästä (ATP).  Tuota uutta järjestelmää maan porvarit vastustivat sitkeästi ja yhtä peräänantamattomia olivat sosialidemokraatit.  Ensimmäisessä kamarissa ehdotus oli jo mennyt läpi.  Toisessa kamarissa ehdotus sai enemmistön, vuoden 1958 parlamenttivaalien jälkeen, kun porvarilliset puolueet menettivät siellä enemmistön.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suuren eläkeuudistuksen lisäksi Ruotsissa toteutettiin Erlanderin kaudella mm. yleinen sairausvakuutus, lapsilisät ja peruskoulu.  Työelämä koki myös lukuisia parannuksia etenkin työajan lyhentämisen ja työsuojelun osalta.  Maan palkkakehitys perustui kolmikannan yhteistyöhön, jossa olivat mukana valtiovallan lisäksi työntekijäin ja työnantajain keskusjärjestöt –  LO, SAF (Ruotsin työnantajajärjestö).  Tätä kutsuttiin Harpsundin demokratiaksi.  Nimensä se oli saanut pääministerin kesäasunnon mukaan.

 

 

Erlanderin kaudella Ruotsin talous oli erittäin vahvassa kunnossa.  Sen taustalla oli maan pysyminen toisen maailmansodan osapuolien ulkopuolella ja jopa hyötyminen ulkomaankaupassa. Ruotsi koki sodanjälkeen ja Etenkin Erlanderin kaudella teollisuuden voimakkaan kasvun ja kehityksen, jota edisti maan suotuisa väestörakenne – suuri osa ruotsalaisista kuului työikäisiin. Etenkin maan metalli- ja puuteollisuus kasvatti osuuttaan maan kansantaloudessa.  Maatalouden ja kalastuksen rooli taloudessa heikkenivät. Ruotsi sai myös apua  USA:n Marshall-ohjelman kautta, joka luotiin yhtenä elementtinä estämään Euroopan luisumista kommunismiin ja Neuvostoliiton vaikutusvallan piiriin.

 

Muutokset maan tuotantorakenteessa johtivat kaupungistumiseen, mikä synnytti urbaanin asuntopulan maan teollisuuskeskuksissa ja suurimmissa kaupungeissa, etenkin Tukholmassa. Sosialidemokraattien uudistusten asialistalla asuntopolitiikka nousi keskiöön.  Omistusasuntojen sijasta ongelmaa ratkaistiin lisäämällä vuokra-asuntojen tuotantoa.  Ruotsin tuolloinen asuntopolitiikka kuului yhtenä osana Erlanderin ”vahvan valtion” –politiikkaan (”Starka Samhäll”).  Sen turvin asuntokysymys ratkaistiin pitkälle 1970-luvulle asti. Vähitellen luopuminen pääsääntöisestä vuokra-asuntolinjasta ja asuntojen hallintaoikeuksien kauppaamisen salliminen avasi ovet, joka synnytti läpimurron 2000-luvun alussa porvaripuolueiden asuntopolitiikan luomalle omistusasunto-buumille.  Syntyi taas uudelleen vanhakantainen asunnottomuus, missä nuorten ja vähävaraisten on vaikea saada asuntoa etenkin Tukholmassa ja muissa suurissa kaupungeissa.

 

 

Ruotsin pitkä taloudellinen nousu takasi sosialidemokraattisen politiikan ansiosta laajan  hyvinvoinnin kasvun maan palkansaajille ja kunnollisen sosiaaliturvan vähäväkisille.  Sen seurauksena oli myös maan infrastruktuurin valtavat muutokset.  Tiestö parani ja ryhdyttiin rakentamaan nopean autoistumisen vuoksi moottoriteitä.  Kaupunkien liikenneongelmat vaativat omia ratkaisujaan etenkin Tukholmassa ja maan muissa suurkaupungeissa.  Tukholmaan rakentui ehkä yksi maailman parhaiten suunnitelluista ja tehokkaimmista metroverkoista.  Hyvinvoinnin kasvun seurauksena oli myös kansalaisten porvarillistumisen ongelma, jota siivitti SAP:n aatteellisen työn väheneminen.  Siemenet sosialidemokratian kehityskaaren laskulle olivat myös kylvetty.  Tämä näkyi alenevina kannatuslukuina etenkin valtiollisissa vaaleissa.  Porvarihallitusten ilmestyminen Ruotsin poliittiseen elämään kuului vasta Erlanderin kauden jälkeiseen aikaan.

 

 

 

Ruotsi jatkoi Hanssonin ulkopoliittisella linjalla

Erlanderin hallitusten kaudella Ruotsi oli sitoutunut voimakkaasti liittoutumattomuuteen ja puolueettomuuteen.  Maa pyrki pitämään puolueettomuuden julkisivua, mutta lännen suuntaan, Naton ja USA:n kanssa tehtiin myös salaista yhteistyötä. Erlander oli toisen maailmansodan jälkeen pyrkinyt saamaan aikaan kolmen pohjoismaan, Ruotsin, Norjan ja Tanskan, muodostamaa puolustusliittoa.  Takana oli näkemys siitä, että tällainen järjestely vakauttaisi koko Pohjolaa ja helpottaisi myös Suomen tuolloista vaikeaa tilannetta suhteessa Neuvostoliittoon.  Valitettavasti hanke torpedoitui Tanskan ja Norjan täysin kielteiseen kantaan, jonka tuolloin formuloivat juuri ko. maiden sosialidemokraatit.  Tämä ärsytti Tage Erlanderia niin, että hän jopa antoi, vastoin tapojaan, pohjoismaisista puoluetovereistaan hyvin loukkaavia kommentteja.  Pohjoismaisella puolustusliitolla oli myös muita suuria vihollisia, kuten mm. USA ja Natoon sitoutuneet muut eurooppalaiset valtiot.  Ruotsi rakensi oman puolueettomuutensa turvaksi erittäin vahvat puolustusvoimat toisen maailmansodan aikaiseen tapaan.  Sen perustana oli alueellinen puolustus, yleinen asevelvollisuus, oma asetuotanto ja satsaaminen erityisesti moderneihin ilmavoimiin.

 

 

 

 

Erlanderin loppukausi ja luopuminen

Vuonna 1966 kunnallisvaaleissa sosialidemokraatit saivat vain 42,2 prosenttia annetuista äänistä.  Se oli alhaisin tulosta pitkään aikaan ja säikäytti puolueväen ja kannattajat.  Näin etenkin, kun edessä olivat pian vuoden 1968 parlamenttivaalit.   Vaalitulos sai säpinää myös Ruotsin porvaripiireissä ja loi perusteltua optimismia vaaleista seuraavaan vallanvaihtoon.  Tutkimuslaitos Sifo alkoi julkaista kuukausittaisia kannatustutkimuksia, joiden tulokset saivat mm. Svenska Dagbladetin povaamaan vallanvaihtoa ja vaalien tuloksen rakentumista vuoden 1967 kunnallisvaalien tuloksen pohjalle.  Oli hämmästyttävää, että vain kuukausi ennen vuoden 1968 tapahtui mielipidemittauksissa muutos.  Itse parlamenttivaaleissa saivat  sosialidemokraatit odottamattoman ja galluppien vastaisesti suuren voiton.  SAP:n äänimäärä oli 50,1  prosenttia kaikista annetuista äänistä.  Se oli sosialidemokraattien kaikkien aikojen toiseksi paras tulos parlamentin toisen kamarin vaaleissa.   Vaalien jälkeisenä vuonna 1969 pidetyssä puoluekokouksessa Tage Erlander päätti uransa Ruotsin ja sosialidemokraattisen puolueen johdossa.  Tilalle valittiin hänen toivomuksensa mukaisesti Erlanderin pitkäaikainen työtoveri Olof Palme.

 

 

 

 

 

SAP:n kannatus 

• 1948: 46,1 %               
• 1952: 46,0 %
• 1956: 44,6 %
• 1958: 46,2 %
• 1960: 47,8 %
• 1964: 47,3 %
• 1968: 50,1 %

 

 

 

Tage Erlanderin hallituskaudet

Erlander I     1946–1951

Erlander II    1951–1957

Erlander III  1957–1969

 

 

Reino Seppänen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitussarja  jatkuu