Vuonna 1999 säädetty Suomen perustuslaki kertoo toisessa pykälässään, että valtiovalta maassa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tuo mainittu laki on yhtenäinen perustuslaki, joka sisältää aiemmin voimassa olleiden perustuslakien keskeisen sisällön aikaisemmasta valtiösäännöllisestä lakiryppäästä, johon kuuluivat vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys, vuoden 1919 hallitusmuoto, Ahvenanmaan itsehallintolaki sekä ministerivastuulaki ja laki valtakunnanoikeudesta. Näinhän meille on opetettu – niin vanhoille polville, kuten nyttemmin uusimmille. On sanottu että Suomi on kansanvalta eli demokratia, jossa noudatetaan säädettyjä lakeja ja parlamentaarista järjestystä. Vaan noudatetaanko?
Näin minä uskoin hyvin pitkään. Ensimmäinen vakava epäilys syntyi vasta, kun niin sanottu isäntämaasopimus solmittiin. Se herätti kansalaiskeskustelua Suomessa ja sai minutkin googlettamaan asiaa netistä. Tuloksena oli englanninkielinen teksti, joka jopa minun huonolla kielitaidollani nostatti niskavilloja pystyyn. Upean kansalaistoiminnan ansiosta sopimusteksti suomennettiin nopeasti ja vastalauseiden määrä asiasta kohosi uusiin mittoihin. Lopuksi asiaa ajaneen oligarkian oli pakko suomennuttaa se itsekin. Näyttihän hyvin oudolta, ettei kansa kaikkivaltias tiennyt tuon taivaallista mitä sen puolesta oli päätetty. Ei tiennyt edes edustajiensa välityksellä, noiden liki kahdensadan pölkkypään, jotka ovat asiassa luovuttaneet kansalta saamansa vallan luvattomasti poliittisten huijarien ja lierojen käsiin.
Googletin juuri äsken uudelleen tämän isäntämaasopimuksen, englanniksi Memorandum of understanding (MOU) between the government of the Republic of Finland and Headquarters, Supreme Allied Commander Transformation as well as Supreme Headquarters Allied Powers Europe regarding the provision of Host Nation Support for the execution of NATO operations / exercises / similar military activity). Google anataa ymmärtää, että kyseessä on Suomen valtion ja sotilasliitto Naton välinen sopimus. Vaan eipä ole. Ei todellakaan!
Miksi ei ole, kysyy varmaankin moni lukija? No, kerrotaanpa! Minä palaan jälleen tuohon Suomen kansanvallan kannalta tärkeimpään asiakirjaan eli perustuslakiin. Siellä todetaan, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta siltä osin kuin tässä perustuslaissa säädetään” (lain 93§).
Siellä todetaan myös, että ”Eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen. Eduskunnan hyväksyminen vaaditaan myös tällaisen velvoitteen irtisanomiseen.”
Perustuslaki myös toteaa: ”Kansainvälinen velvoite ei saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita” (94 §). Nämä kohdat kannattaa pitää mielessään, kun pohditaan sitä poliittisilla puskutraktoreilla, valtamedian tuella ja läntisellä rahalla, raivattua tietä, joka johtaa kohti läntisen sotilasliiton Naton avointa, kutsuvaa syliä. Ja väistämätöntä kuolemansuudelmaa.
Googlen ja median väitteistä huolimatta, Suomen ja Naton välillä ei ole mitään maamme perustuslain ja kansainvälisen lain tarkastelun kestävää sopimusta! Ei isäntämaasopimusta eikä mitään muutakaan niistä erilaisten poliittisten ja sotilaallisten toimijoiden allekirjoittamista papereista, joita sopimuksiksi väitetään. Ei ole siitä syystä, että Suomen valtiota sitovia kansainvälisiä sopimuksia ei voida meidän perustuslain mukaan solmia muuten kuin eduskunnan hyväksyminä. Niitä ei ole siis koskaan ratifioitu eli hyväksytty eduskunnassa. Jos totta puhutaan, niistä ei ole käyty yhdestäkään kunnollista poliittista keskustelua eduskunnassa.
Nyt moni varmaankin kysyy: Miksi? Siihen en voi vastata kuin oletuksilla. Olen nimittäin itse kysynyt samaa asiaa lukuisissa eri yhteyksissä vastausta saamatta. Älkää kysykö miksi, koska siihenkin ovat vastaukset jääneet tulematta. Osoittakaa siis kysymyksenne ”päättäjille”, jolla en tarkoita todellisia päätäjiä, noita asian päällä perseineen istuvia sotilaita ja korkeita virkamiehiä, vaan niitä lieroja, joille olette luovuttaneet vallan äänestämällä heitä eduskuntaan itseänne edustamaan.
Kysymyksiä isäntämaasopimuksista kyllä aikoinaan esitettiin. Niitä tekivät oikeat toimittajat, nuo ihmiset, jotka haistavat mädän ja skuupin hajun tuhansien kilometrien ja kymmenienkin vuosien takaa. Ainoa ”vastaus” isäntämaasopimuksen perusteluksi tuli silloiselta ulkoministeriltä. Erkki Tuomiojalta, tuolta ”rauhanmieheltä”, joka samettitakissaan ja sadankomitean merkki rintapielessään ilmoitti syyksi ”avaruudesta tulevan uhkan”. Mies vahvisti tuolla ylimiellisellä sanomisellaan syvän halveksuntansa rahvasta, demokratiaa ja tiedonvälitystä kohtaan. Sitä samaa elitististä asennetta, jota hän on osoittanut vuosikausia ammattiyhdistysliikettä kohtaan.
Isäntämaa sopimus ei ole ainoa oligarkiamme suurista saavutuksista. Se on vain yksi askel siinä polulla, jonka aloitti kepulainen Esko Ahon hallitus vuonna 1994, kun kepulainen ulkoministeri Heikki Haavisto kirjoitti omissa nimissään, mutta muiden salaliittolaisten valtuuttamana alle niin sanotun sopimuksen Naton ”rauhankumppanuudesta”. Omissa nimissään hän sen allekirjoitti siksi, ettei sitäkään sopimusta ole hyväksytty eduskunnassa! On hyvä arvaus, että juoni punottiin Atlantin takana ja syötettiin korkeille virkamiehillemme jonkin oikein hyvän ja makoisan herkun kera.
Kyseessä on toiminta, joka perustellusti voidaan nähdä salaliittolaisuutena. Onko se myös maanpetos, se tulisi kiireesti selvittää. Ainakin lain maanpetosrikoksista mukaan yksi sen tunnusmerkki on, jos tekijä vakavalla tavalla ”rajoittaa Suomen valtiollista itsemääräämisoikeutta”. Eikö siitä ole kyse silloin, kun tarkoituksena on sivuuttaa perustuslainmukainen menettelytapa asiassa, joka kuuluu eduskunnan päätäntävaltaan? Siksi asian selvittämiseksi tulisi tehdä perusteellinen tutkimus ja viedä se viimekädessä oikeuselinten käsittelyyn. On vain niin, ettei asia näytä kiinnostavan ketään, jonka toimivaltaan kuuluu perustuslaillisen menettelytapojen ja järjestyksen valvonta.
On selvää, että tämä valtiosopimusten liki neljännesvuosisaden kestänyt laiton allekirjoittelu ja siihen sisältyvä harhaanjohtaminen ovat muuttaneet maamme poliittista asemaa ja kytkeneet Suomen läheiseen sotilaallis-poliittiseen sidokseen sotilasliitto Naton kanssa. Siis merkittävä Suomea koskeva ulkopoliittinen ratkaisu on toteutettu tosiasiassa ohi perustuslaillisen päätöksenteon! Tähän liittyvä toiminta on salattu julistamalla asiaa vähänkin valaisevat asiakirjat salaisiksi. Tästä johtuen tilanteen koko karmeus on vasta nyt paljastumassa salausten määräaikojen päätyttyä.
Tahot, jotka ovat tämän pitkäkestoisen hankkeen takana, ovat saavuttaneet tavoitteensa lähes täysimääräisesti. Se on tosiasia numero yksi. Tosiasia numero kaksi on, että tuon tavoiteen olisi pitänyt toteutua vain Suomen kansaa valtiopäivillä edustavan eduskunnan päätöksellä. Tosi asia numero kolme on se, että eduskunnan valtaa on käytetty ja sallittu käyttää perustuslain vastaisesti. Ja ehkä tärkein tosiasia on numero neljä: tavoitteen toteuttamisesta ei kukaan ole kantanut poliittista vastuuta, koska kansanedustajat eivät ole sitä parlamentissa punnineet ja päätöstä tehneet. Siten kansanedustajat ovat välttyneet myös vastuustaan äänestäjille vaaleissa.
Tämäkö on demokratiaa?
Reino Seppänen