Käytyjen eduskuntavaalien tulos näyttää pikaisella silmäyksellä poliittiselta pattitilanteelta. Mutta onko tosiaan niin? Historia kertoo, että monet viisaat politiikot näkevät vaihtoehtoja vaikeissakin tilanteissa. Mutta he ovatkin tunnustetusti viisaita. Nämä nykyiset politiikot ja poliittiset kommentaattorit tyytyvät noihin ”pikaisiin silmäyksiin. Siltä pohjalta he tarjoavat yksinkertaisia ratkaisujaan monimutkaisiin ongelmiin. Niitä reseptejä yleensä myös noudatetaan, minkä seurauksena asiat saadaan vielä enemmän juntturaan. Tämän toimintatavan takana on meidänkin maassa puuhasteleva valtava manipulointikoneisto ”ydinosaajineen” ja konsulttipelleineen. Näiden sokeiden ja aistivikaisten opaskoirien ohjauksen perusteella tehdään nopeita, pintaa raapaisevia ratkaisuja. Itse sairaus jää ratkaisematta, yhteiskunnalliset mätäpaiseet jäävät muhimaan.
Vaalien lopputuloksessa on kaikesta huolimatta paljon hyvää ja opiksi otettavaa, jos vain halutaan opiksi ottaa. Tuskin kuitenkaan halutaan ja siksi syöksytään silmät kiinni uusiin katastrofeihin. Itse näen tuloksessa paljon myönteistäkin. Erityisen mielissäni olin siitä, että valituissa kansanedustajissa naisten ja miesten määrä oli balanssissa. Samaa ei voi valitettavasti sanoa edustajien luokkajaosta. Äänestäjät näyttävät uskovan, että hyvä koulutus, menestyminen yrittäjänä tai julkisuuspellenä toimiminen antaisi erityisesti eväitä laatia lakeja tavallisen kansan arkista elämää parantamaan.
Vaan eipä ole antanut, siihen tulokseen olen tullut vuosikymmeniä politiikkaa seuranneena. Pikemminkin päinvastoin. Esimerkkinä voin mainita mm. itse piikana toimineen ja piikojen edustajana etuja ajaneen Miina Sillanpään. Hänen aloitteellisuutensa ja toimintatarmonsa ansiosta maahan saatiin kaikista sorretuimman kansanosan oloja parantavia uudistuksia ja mm. käynnistettiin Ensikotitoiminta. Nyt tällaisia miinoja ja mikkoja ei enää löydy eduskunnasta edes suurennuslasilla etsimällä. Siis poskensoittoa ”pienen ihmisen” puolustamisesta kyllä riittää, etenkin vaalien alla, mutta teot puuttuvat ja tullevat jatkossakin puuttumaan, mikä on hyvä tieto kaikille populisteille.
Ilolla olen tervehtinyt myös sosialidemokraattien äänimäärän kehitystä niin Tampereella kuin syntymäpaikkani Valkeakosken ja vastaavien teollisuuspaikkakuntien tuloksissa. SDP:n linjanreivaus on palauttanut uskoa puolueen palkansaaja-äänestäjiin. Tuo usko joutui kovalle koetukselle edellisen verkkosukkaisen puheenjohtajan ja puoluesihteeri ”mediaosaaja” Mikael Jungnerin aikakaudella. He ja puolueen eliittiin soluttautuneet Tölö Unga Socialister -seuran aktiivit toteuttivat lupauksensa ja saivat puolueen paikalleen juuttuneeseen kannatukseen liikettä. Valitettavasti vain alaspäin. Gallupit antoivat pahimmillaan samoja lukuja, joihin keskustapuolue on näissä vaaleissa yltänyt puheenjohtaja Sipilän ohjaamana.
Näyttää siltä, että demarit ovat nyt onnistuneet vakuuttamaan pitkälle omia potentiaalisia kannattajiaan. Vasemmiston kokonaiskannatus laahaa kuitenkin alamaissa, vaikka vasemmistoliittokin toki kykeni nostamaan omaa äänimääräänsä. Kiitos siitä kuuluu puolueen osaavalle puheenjohtajalle Li Anderssonille. Mutta vasemmistoliiton kannatus on vielä kaukana sen edeltäjän SKDL:n kannatuksesta. Kannatuksen romahdus on paljolti juuri nimenvaihdoksen syytä. Samaa temppua ovat muutamat mottipäät puhuneet ja puuhanneet SDP:nkin piirissä. Heille olen suositellut puolueen vaihtamista, koska se on paljon helpompi tie päästä porvariksi. Muutama on jopa ohjetta noudattanutkin, mm. entinen puoluesihteeri Mikael Jungner.
Demokratian kannalta nämä vaalit olivat äärimmäisen tärkeät, koska nyt ”unohdettu kansa”, jos sallitaan käyttää tällaista vennamolaista kielikuvaa, pääsi taas kerran muistuttamaan itsestään. Pahoin pelkään, että tuo muistutus jää taas varteen ottamatta. Jo ensimmäiset tuloksien tulkinnat kertovat sen. Jos tätä vaalitulosta tulkitaan vain sen ulkoisten tunnusmerkkien, maahanmuuttokriittisyyden ja siihen liittyvien Oulun tapausten sekä ilmastomuutos skeptisyyden pohjalta, jää ymmärtämättä, mikä todella on alati lisääntyvän populismin kannatuksen takana.
Jos lisääntyvä köyhyys, työttömyys, näköalattomuus ja kasvavat tuloerot saataisiin hallintaan, populismilta vietäisiin syömähampaat. Nyt persuja ja Halla-ahoa vastaan hyökätään asia-argumentein, jotka nekin valitettavasti usein ovat ontuvia ja jopa lapsellisia. Jos nyt kuvitellaan, että saataisiin läpi persujen vaatimukset maahanmuutosta ja lopetettua ilmastonmuutospuheet, vähenisikö muka populismin kannatus? Ei taatusti. Ei, koska nuo asiat ovat vain hyviä argumentteja poliittisesti tiedostamattomalle kansalle tuoda ilmi oma toivottomuus ja arvottomuuden kokemukset. Siten tilalle ilmaantuisi vain uusia aiheita kertoa omasta asemastaan sitä kuitenkaan julkisesti tunnustamatta. Itse paise jää puhkaisematta, se vain kasvaa ja tulee kipeämmäksi. Viime kädessä populismikaan ei enää riitä, vaan tekee tilaa fasismille ja kommunismille.
Nykyisessä politiikassa tekemisen taitamattomuus on kohonnut sfääreihin. Sen taitamattomuuden takana on taas huolimaton ajattelu ja siltä pohjalta syntyvät väärät johtopäätökset. Massamedia ja kaikenkarvaiset ”julkisuusosaajat” ovat esimerkiksi nyt näissä vaaleissa rajanneet sen, mistä piti ja sai puhua. Konkreettisimmillaan tämä näkyi YLE:n vaaliohjelmissa. Niiden tuottajat ja tekijät julistivat korskeasti, että heillä on oikeus määrätä puheenaiheet! Hei, eiköhän tässäkin häntä heiluttanut koiraa? Kyllä kai sen on, perhana vieköön, politiikkojen asia määritellä, mistä puhutaan, eikä joidenkin toimittajien retaleiden! Ennen julkista sanaa sanottiin ”vallan vahtikoiraksi”. Nyt tuo rakki on heittäytynyt häiriköksi ja puree ruokkivaa kättä.
Julkisuus ja sitä ruokkivat tahot ovat kesyttäneet useimmat puolueet ja poliitikot kädestä syöviksi apinoiksi. Kaiken lisäksi nuo apinat osaavat vaieta ikävistä asioista, kuten nyt perustuslain rikkomisista. Edistykselliseksi julistautuneet puolueetkin toimivat saman kaavan mukaan. Nyt vaalidepatin yhteiseen kuoroon yhtyivät kaikki puolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta. Tuo sekaääninen mölykööri veisasi feminismin, rasismin ja ilmastonmuutoksen virsiä. Tärkeitä asioita sinänsä mutta, jos ne nostetaan keskiöön, vähemmälle jäävät sellaiset oikeasti kansaa liikuttavat asiat kuin uusliberalismi ja sen oireet eli köyhyys, työttömyys, tuloerojen kasvu ja tasa-arvovaje. Kenenkähän etuja näiden unohtaminen palvelee?
Valtamedia toimii erittäin taitavasti yhteiskunnallisen keskustelun tulenjohtajana. Tästä yksi esimerkki on se, miten jo ennen vaalituloksen lopullista selviämistä raamitettiin sosialidemokraattien hallitusvaihtoehdot ja rajattiin ne kätevästi siihen, että hallitus voisi rakentua vain kokoomuksen sisältäviin vaihtoehtoihin. Tätä asetelmaa tuki puheenjohtaja Antti Rinteen perussuomalaisiin ottama kielteinen asenne. Mielestäni se on hämmästyttävää poliittista tyhmyyttä!
Olipa puheenjohtajan ja hänen staabinsa mielipide persuista mikä tahansa, ei sitäkään korttia olisi kannattanut pelata heti pois! Nyt kokoomuksen Orpo-poika on esiintynyt julkisuudessa kuin helppoheikki markkinoilla antaen ymmärtää, että hän sanelee ehdot hallitusyhteistyölle. Itse ajattelen, että sosialidemokratian ja sen kannattajakunnan kokonaisedun kannalta olisi parempi mennä hallitukseen vaikka persujen kanssa kuin ottaa taas uudemman kerran vastaan kokoomuksen kuolemansuudelma. Sen saaminen on nimittäin taatusti varma. Kuten mennyt on osoittanut, porvarit ovat rutkasti parempia poliitikkoja. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä on aate, oikeita tavoitteita ja punnittu strategia niiden toteuttamiseksi. Siksi näitä meidän paavoja, juttia ja antteja niin sanotusti uunotetaan vuodesta toiseen. Meiltä kun puuttuu niin aate kuin strategia. Ikävä kyllä, anteeksi vaan. Siitä kokoomuksen kanssa tehdystä yhteistyöstä meillä sosialidemokraateilla on ihan riittävästi vanhaakin kokemusta. Jos se on päässyt unohtumaan SDP:n eliitiltä, voivat keskustalaiset valistaa lisää heitä huonomuistisia.
Reino Seppänen