Likaiset temput (dirty tricks) ovat amerikkalaisten vaalikampanjoiden vakiokamaa. Eivät ne ole outoja olleet täällä Euroopassakaan, muistetaanpa vaikka upean ruotsalaisen demarin Mona Sahlin aikanaan saamaa käsittelyä julkisuudessa. Meiltä Suomessakin ovat delagaatiot käyneet hakemassa oppia tästä demokratian kehittyneemmästä versiosta sen alkulähteiltä USA:sta. Eivätkä republikaaniset aateveljet ole apuaan kokoomuslaisilta opetuslapsiltaan kieltäneetkään. Tulosta on tullut, koulutukseen kannattaa siis panostaa.
Lukiessani tässä taannoin Aamulehden Paavo Lipposen aggressiivista käyttäytymistä esitellyttä juttua, olin ymmärtävinäni, että presidenttipeli on taas käynnistynyt. Varmin merkkihän siitä on, kun porvarien Likaisten temppujen osasto pistää ison pyörän pyörimään. Siinä touhussa on aina tarvittu monenmoista apupoikaa jos –tyttöäkin ja avunhuutoihin on palvelualttiisti vastattu.
”Väärä tieto” eli valhe on yksi perinteisemmistä likaisen pelin konsteista. Reseptiin kuuluu, että kehitetään valhe, mitä räkäisempi sen parempi. Kun juttu on osoitettu valheeksi pyydetään vinoillen ja vihjaillen anteeksi. Ei siis missään nimessä kauniisti. Anteeksipyyntö on jälkien peittelyä. Varsinainen vahinko on ehtinyt tapahtua ja juttu jää elämään ihan omaa elämäänsä. Ja ettei hyvä juoni ihan hukkaan menisi, puhalletaan siihen aika ajoin ilmaa suusta suuhun menetelmällä.
Edellisissä presidentinvaaleissa kokoomuksen käkkäräpään menestyspolkua yritettiin silata valheella Tarja Halosen ”vappupuheesta”. Puheesta, jota Halonen ei koskaan ollut pitänyt ja joka oli mitä ilmeisemmin kirjoitettu joko kokoomuksen puoluetoimistossa tai lähellä sitä. Itse ehdokashan ei tietysti mitään asiasta tiennyt. Taisipa jopa paheksua, mistä ropisi pisteitä sympatiakoppaan. Sekin näet kuuluu kuvioon. Tietämättömyys ja vastustajan likaamisen tuomitseminen.
Se mitä tuossa vappupuhe -tempussa oli lähes ihailtavaa, oli valheen erinomaisen nopea levitys netissä. Sain itsekin viestin, muistaakseni kolmeen tai neljään kertaan, mm. karjalaisten sukutukijoiden sivustojen kautta. Tehokkuus oli jopa liian suurta. Innokkaat touhuajat ampuivat sillä itseään jalkaan.
Tempun härskiys oli kerta kaikkiaan liian läpinäkyvää. Niinpä sukututkijoidenkaan joukosta ei löytynyt sille yhtä ainoaa puolustajaa. Ihmetystä herätti myös se, että viestin sivuille toimittanut lähettäjä ei aiemmin ollut mitenkään kunnostautunut sen paremmin sukututkimuksen tekijänä kuin nettisivujen käyttäjänä. Viestin sähköpostiosoite johti erääseen espoolaiseen firmaan.
Paavo Lipposen nimittäminen opettajanhakkaajaksi ja sen jälkeinen anteeksipyyntö täyttää kyllä kaikki likaisen tempun tunnusmerkit. Tapaus on kuin suoraan USA:n rebuplikaanien vaalikampanjoiden käsikirjasta. En tiedä, onko se sitä . Asiaa on näet vaikea todistaa, joten parasta olla väittämättä mitään. Ihmetystä se silti herättää. Asian painoarvon huomioon ottaen ainakin laatulehden toimittaja olisi tarkistanut väitteen todenperäisyyden ennen sen julkistamista.
Sen verran juttu rönsyineen minua kiinnosti, että tein muutaman ekskursion netin keskustelupalstojen maailmaan. Yleinen havainto noista retkistä oli se, että useimmissa ”mielipiteissä” syyllistettiin uhri eli Lipponen. Vieläpä monella tapaa. Kirjoituksista huokui tuo tuttu, porvarillinen pahansuopuus jopa törkeys. Monissa teksteissä yritettiin vielä ylläpitää kuvaa Lipposen aggressiivisuudesta, vaikka itse provokaatio olikin ammuttu jo upoksiin.
Aggressiivisuuden ja tappelijan maineen liittäminen presidenttiehdokkaaseen ei täällä meilläkään ole aivan tuore yritys. Ihmiset vanhemmasta päästä muistanevat erään Urho Kekkoseen liittyvän tapauksen. Pyrkiessään ensimmäistä kertaa valtion päämieheksi, hänen nimeensä liitettiin varsin kyseenalainen tappelu maineikkaan tamperelaisen kauppaneuvoksen Kalle Kaiharin kanssa. Mikä lie totuus siinäkin tarinassa? Perimätieto kertoo Kalle Kaiharin todenneen, ettei ole lyönyt puukolla eikä puntarilla. Likaisten temppujen mies kyllä jatkaisi juonta ja kysyisi: ”Entä kuinka on nyrkin laita?”
Amerikkalaiseen kampanjointiin oleellisesti kuuluu vastustajan taustojen perusteellinen tonkiminen. Varsinaisia herkkupaloja ovat erilaiset skandaalit. Ja kuten Bill Clintonin tapaus osoitti, paras saalis on kunnon seksiskandaali. Hyviä astaloita likaiseen sotaan ovat myös päihteiden käyttö, lasten ja puolisojen mokat sekä väkivalta tai sillä uhkailu. Oman lukunsa muodostaa varsinainen törkykampanjointi, joka on etenkin netin sairasmielisten puskasta ampujien suosikkipuuhaa. Tällä saastalla porvarileiri kunnioitti viime vaaleissa istuvaa presidenttiä Tarja Halosta.
Likaisen kampanjoinnin juuret ovat Yhdysvalloissa syvällä historiassa. Todistettavasti ensimmäinen kampanja maassa kohdistui 1790-luvulla yhteen suurimpaan Kansakunnan isistä, Thomas Jeffersoniin. Muuan toimittaja, nimeltään James Callender syytti Jeffersonia siitä, että tällä oli musta jalkavaimo ja hänen kanssa saatu ”äpärälapsi”.
Väitetään, että myöhempi tutkimus DNA-analyyseineen olisi muka todistanut väitteen oikaksi. Ehkä niin saattaa ollakin sillä orjien raiskaus kuului tuolloin orjanomistajien luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin. Nähtäväksi jää matkitaanko meillä tätäkin mallia. Jos vaikka kokoomuslaisia vilisevä maan poliisilaitos kaivattaa Kuopiossa ylös Paavo Lipposen entisen uskonnonopettajan kalmon toivossa löytää siitä todisteet Lipposen fyysisestä aggressiosta. Ai kuinka herkullisia otsakkeita siitä saisikaan koko mainio mediamme aina 7-päivää lehdestä paikalliseen valta-aviisiimme täällä Tampereella.
Reino Seppänen 30.09. 2011