Tutkijan pyhä tehtävä on etsiä. Etsiä totuutta, vaikka se ei sattuisi löytyessään itseään miellyttämään. Niin, se on tai sen pitäisi olla jokaisen pientäkin tutkimustyötä tekevän velvollisuus. Siis pysyä totuudessa. Monille se on ylivoimainen tehtävä, koska vilpillä, vaikkapa pienellä, saa muokattua itselleen ja omalle maailmankuvalleen paljon miellyttävämmän totuuden. Muokattu totuus on myös paljon paremmin myyvä juttu, ja kaikkihan tässä maailmanajassa sekä tässä systeemissä lähtee siitä, että sen on oltava myytävissä. Siis totuuskin. Totuus on venyvä käsite. Se venyy ja paukkuu kuin Jenkki-purkka. Mitä enemmän saadaan aikaan pauketta, sitä suurempi häly nousee , kuten ”tuotteen” myyntituloksetkin.
Tällaisia mietteitä sitä pukkaa harrastelijatutkijankin päähän. Sillä liki koko ikäni olen ollut innokas, jopa intohimoinen historianharrastaja. Tällä sivu-urallani olen vuosi vuodelta tullut vakuuttuneemmaksi, kuinka vain totuuteen pyrkiminen on historiantutkimuksessa ja kirjoittamisessa ainoa oikea asenne. Siihen olen ainakin itse pyrkinyt, vaikka monet saattavat olla eri mieltä. Tosin eri mieltä oleminen ei ole todistus sitä julistavan oikeassa olemisesta. En usko, että itsekään kirjoitan ehdotonta totuutta. Historia on tiede ja siinä pätee tieteen yleinen piirre, että se täydentää itse itseään. Asia, jota edesmenneet suomalaisetkaan historioitsijoiden polvet eivät allekirjoittaneet. Eivätkä monet heidän lukijoistakaan. Toisten tehtävänä oli luoda sankaritarinoita, toisten taas oli uskoa niihin. Historia nähtiin ideologisena välineenä, jossa suurmiehillä ( juuri siis miehillä ) oli taivaasta annettu tehtävä nostaa ja pelastaa suomalainen sankarikansa kirkkauteen. Siinä työssä ei totuudella aina ollut niin väliä.
Edesmenneet historioitsijat sulkivat tätä ottamaansa Suurta Tehtävää toimittaessaan, pois valtavan määrän tosiasioita ja muokkasivat tarinansa tehtävänantoa ja omia etukäteistavoitteitaan vastaavaksi. Tämän kaunomaalailun kanssa ovat jälkipolven historioitsijat, joilla ei ole ollut moisia velvoitteita ja painolastia, olleet helisemässä. Nykyaika antaa monella tapaa vapauksia, vaikka himoitseekin euroissa mitattavia tuloksia. Sen verran on vielä jäljellä humanismin ja edistyksen aatteista.
Monen mielestä tutkijan, etenkin historiaa tutkivan työ on tylsää. Käsitys on osin oikea ja suurimmaksi osaksi väärä. Jos nyt ajattelee meikäläisenkin diletantin puurtamista materiaalin keräyksessä, niin onhan se joskus puuduttavaa. Etenkin, kun kaivelee kirkonkirjoja ja etenkin niitä suttuisia rippikirjoja. Tai pappien ilmeisen kirkkoviinin inspiroimia muita töherryksiä. Unohtamatta nyt henkikirjojen rustaajien ajoittain suuripiirteistä suhtautumista työhönsä, jossa henkilöiden ja nimet syntymäajat muuttuvat ynnä muuta pientä jäynää.
No, nuo ovat pieniä murheita, jotka ovat ohitettavissa puurtamista sekä tarkkuutta lisäämällä ja mahdottomuuksien ja epätodennäköisyyksien poissulkemisella. Vanhojen lehtien selaaminen on enimmäkseen pelkkää riemua. Siinä hommassa syrjäytyminen asiasta on ainakin minulla suoranainen pakkomielle. Ja entäpä sitten kirjallisuus. Sieltä saattaa löytää suoranaisia helmiä, joista on iloa jopa niin paljon, että niihin on pakko palata, vaikka ei olisi mitään tarvetta ja tietäisi, että ajan voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Vai mitä sanotte tästä makupalasta, jonka löysin Museoviraston ”Rapola-tutkimuksia sarjan osasta 5”? Kyseessä on Timo Alasen artikkeli ”Sääksmäen vanhaa paikannimistöä nykyisellä Valkeakoskella”. Hänen ansiokkaassa selvityksessään sääksmäkeläisten kylien nimessä erityisesti huomio kiintyi Mulkue-kylän etymologiseen selitykseen. Alasella se on tyystin toinen kuin vanhan historioitsija-kalkkiksen Eino Jutikkalan pikkusiveä sievistely teoksessa ”Sääksmäen pitäjän historia” vuodelta 1934. Siinä arvon professori arvelee kylän nimen juontuvan sanaan ”mulkosilmä”.
Hah, hah, haa olisivat lukuisat sääksmäkeläiset sukupolvet nauraneet tuolle akateemiselle kieliposkessa kirjoitetulle sievistelylle. Vai, että ihan jonkun kyläläisen mulkosilmät olisivat olleet syynä hauskalta kuulostavalle nimelle. ”Kyllä kansa tietää” julisti aikoinaan Veikko Vennamokin, yksi suomalaisen populismin suurista nimistä. Itse epäilen tuon väitteen yleistä pätevyyttä, mutta erityistapauksissa se saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Kuten nyt esimerkiksi tässä puheena olevassa asiassa. Ainakin edellä mainittu tutkija Timo Ahonen sanoo suoraan sen, minkä Sääksmäen kansa on tiennyt vuosisatoja pois lukien tekosiveät ja hurskastelijat sekä eritoten tekosiveät hurskastelevat mulckut.
Alanen kertoo, kuinka Vanajan Makkaraselän rannalla sijaitsevan Mulkue-kylän nimi esiintyy asiakirjoissa jo 1500-luvun alusta lukien. Hän toteaa oikeustapauksen vuodelta 1506, jossa muuan Niclis Siguwardzson Mulkos kahden muun paikallisen veijarin kanssa oli tuomittu sakkoon tehtyään jotain ilkitöitä papin niinimetsässä ja niityllä. Mulkue on taitanut olla tuolloin oikea lainrikkojien pesäpaikka, koska Symon Sigwarson Mulkos ja Anders Andesson Mwlko saivat sakkoja, koska olivat laiminlyöneet linnan ( Hämeenlinnan )saatavien toimittamisen. Alasen kuvauksen mukaan Mulkue ei tuolloin ollut mikään Hämeen metropoli, kylässä lienee ollut vain 3 – 4 taloa. Vastaavia kyläpahasia oli Sääksmäellä muitakin ja vielä pienempiäkin.
Alasen tutkija-asenteelle on tehtävä kunniaa. Tutkija pudottaa kylän nimestä kaiken sievistelyn. Hän toteaa suoraan, että kyseessä on todennäköisesti viittaus miehiseen sukuelimeen. Näkemystään hän perustelee sillä, että tapaus ei ole ainutlaatuinen, vaan asiakirjoista löytyy monia muita vastaavanlaisia. Alanen nostaa tapauksen Tyrvään Ulvin kylästä, jolloin vuosilta 1544 – 1567 löytyy merkintöjä Olof Mulckusta. Samaan elimeen liittyy muitakin nimityksiä. Kokemäen Vinnarin kylästä tavataan vuodelta 1551 henkilö nimeltään Henrick Kyrpä. Liekö kyseessä tämä kuuluisa Kyrpä-Heikki, josta olen eräitä kertoja kuullut mainittavan vuosien vieriessä. Vastamäen kylästä Pirkkalassa löytyy maininta Pol Kyrvästä. Ovatko Heikki ja Pauli sukulaisia? Siitä ei ole tietoa, mutta voivat toki olla, koska Kokemäenjoen vesistön varrelta molemmat tapaukset löytyvät. Loimaalta Kurittulan kylässä löytyi tieto vuonna 1551 eläneestä Morten Mustakullista. Nimen syntyä on vaikea arvailla. Sen sijaan Vesilahden Heinutsun kylässä vuonna 1551 tavatun Jons Pienikullin nimen taustaa ei ole kovinkaan vaikea arvata.
Nimet naurattavat, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole muuta kuin talonpoikaista piruilua suomea osaamattomille kirjureille. Mene ja tiedä! Nuo nimet ovat tietenkin karsiutuneet kirkon ja papiston uutteran riettauden ja rivouden vastaisen sodan ansiosta. Toisaalta nimet ovat voineet syntyä myös aikalaisten arvioista kyseisistä lajitovereista. Ahneus, pahansuopaisuus, oveluus, kavaluus, ilkeys jne. ne kaikki ovat ikiaikaisia piirteitä meissä ihmisissä. Joissakin ne ovat jalostuneet sille asteelle, että heistä on tullut ongelmajätettä tai vaihtoehtoisesti johtavia voimia rahvaalle. Kertoohan sananlaskukin, kuinka paska pulpahtaa aina pinnalle.
Olisi kyllä hyvin mielenkiintoista selvittää jonkinlaisen sukututkimuksen kautta näiden entisten nimien omistajien yhteyttä tähän aikaan. Kyseiset nimet ovat kadonneet, mutta geenit taatusti säilyneet. Itselläni on kyllä hyvä valistunut arvaus muutamasta ehdokkaasta esimerkiksi nykyisten hallituspuuhailujen tietämiltä sekä EK:n ja Evan piiristä. Eikä Ulkopoliittista instituuttiakaan voida suoraan sulkea pois oletuksista.
Hyvää Vappua, kevättä ja kesää!
