Ylen Teemalta tuli jokin aika sitten televisiosta François Truffautin elokuva ”Viimeinen Metro”. Varasin Hänen Korkeasukuisuudeltaan luvan filmin katsomiseen. Minua onnisti, Hänen Armonsa suhtautui suosiollisesti alamaiseen anomukseeni. Kun elokuva sitten oli alkamassa, ehdotin kumppanilleni sen katsomista yhdessä. Sain kieltävän vastauksen ja selitykseksi, että hän lukisi mieluimmin aloittamaansa romania. Hieman hämmästyin, koska meillä on ollut tapana jo vuosikymmeniä katsoa elokuvat yhdessä. Syy asiaan selvisi, tiedustellessani johtuiko ehdotukseni tyrmääminen maininnastani Truffautista Ranskan uuden aallon yhtenä tärkeimmistä ohjaajista. Vastauksena oli vieno päännyökkäys ja merkitsevä hymy. Ymmärsin yskän. Yli 50 vuotta kestänyt avioliitto opettaa tyhmääkin miestä.
Olin aiemmin kehunut taistelutoverille Jean-Luc Godardin ohjaamaa elokuvaa ”Viimeiseen hengenvetoon”. Elokuvan jälkeen puolisoni ei malttanut odottaa kommentointiani, vaan kysyi merkitystä sisältävällä tavalla ja äänellä: ”Oliko tämä sinun mielestäsi hyvä elokuva?” Lyhyt myöntävä vastaukseni, ”Joo”, kirvoitti yhtä lyhyen toteamuksen ”Ahaa”. Siihen loppui tuon elokuvan sanoman ja merkityksen pohtiminen meillä. Aikoinaan vuosikymmeniä aiemmin, ennen nykyisen onneni löytämistä, siitä olisi käyty monta syvällistä keskustelua oluttuopin ääressä.
Godardin Viimeiseen hengenvetoon rainan olin nähnyt ainakin kolmesti. Tätä Truffautin Viimeinen metro -filmiä en taas ollut nähnyt aikaisemmin, johtuen siitä, että se oli valmistunut vuonna 1980. Tuo vuosi ja monet seuraavat olivat aikaa, jolloin elämässäni oli paljon muutakin mietittävää kuin elokuvat. Tietysti kävin tuolloin edelleenkin elokuvissa ja katsoin niitä televisiosta, mutta samanlaiseen vimmaan harrastus ei yltänyt kuin opiskeluaikana ja hieman sen jälkeenkin. Kuuluin tuolloin parhaillaan neljäänkin elokuvakerhoon.
Viimeinen Metro (Le dernier métro) on monitasoinen elokuva, kypsää ja voisiko sanoa, seestynyttä Truffauta. Itse katsoin sitä tutkielmana ihmisyksilöistä, joiden persoonallisuuspiirteet ja moraali joutuvat luupin alle Pariisin saksalaismiehityksen poikkeuksellisissa olosuhteissa vuodesta 1942 lähtien. Elokuvassa aika ja olosuhteet toimivat kuin teatterin lavasteet näytelmässä. Keskeistä on ihmisten toiminta ja heidän valintansa niin arkielämässä kuin suhteessa sotaan ja maan miehitykseen. Yksi valitsee petturuuden ja sen tuoman hetkellisen vaikutusvallan, toinen taas toimimisen vastarintaliikkeen riveissä. Oman lisänsä tuovat lapset, joiden silmin Truffaut itsekin katseli miehitysajan tapahtumia Ranskassa.
Tapahtumat lähtevät vyöryään Montparnassen tunnetusta teatterista (Theatre Montmartre). Sen kuuluisa omistaja on juutalainen mainetta niittänyt ohjaaja Lucas Steiner (Heinz Bennett). Tämä piiloutuu Pariisin juutalaisvainoja teatterinsa kellariin. Hänen vaimonsa Marion (Catherine Deneuve) ottaa vastuun teatterista ja levittää tietoa miehensä maastapaosta. Lucasin oikeaakin pakoa Vichyn Ranskaan pyritään järjestämään, mutta hanke epäonnistuu. Lucas jää kellariin ja ryhtyy Marionin avulla myös ohjaamaan uutta produktiota, jonka kirjoittajakin hän on. Teatteri on ongelmissa niin poliittisesti kuin taloudellisesti, minkä vuoksi uuden näytelmän on pakko myös menestyä.
Lucas antaa kirjalliset ohjeet näytelmän ohjaajana toimivalle Jean-Loup Cottinsille (Jean Poiret). Produktion miespääosaan palkataan tähtinäyttelijä Bernard Grangerin (Gérard Depardieu). Naispääosassa esiintyy teatterinjohtaja Marion Steiner itse, joka on ollut myös kuuluisa filmitähti. Tilanne sähköistyy, kun ensimmäisiin harjoituksiin ilmestyy miehityksen aikana tunnetuksi tullut lehtimies, arvostelija ja antisemiitti Daxiat (Jean-Louis Richard). Tämä yrittää selvittää Lucasin olinpaikkaa ja makeilee kuinka hänenlaisensa ohjaajanero olisi saksalaistenkin mieleen juutalaisuudestaan huolimatta. Teatteriväeltä Daxiat saa nyrpeän kuitenkin nyrpeän vastaanoton. Se ei miestä häiritse, sillä pian hän on suoltamassa radioon härskiä puhetta juutalaisten kataluudesta. Jean-Louis Richard tekee tuosta itsetyytyväisestä ja korskeasta miehestä onnistuneen roolisuorituksen. Daxiatin esikuvana kerrotaan olleen erään Alain Laubreaux -nimisen antisemitistisen teatterikriitikon.
Näytelmän harjoitusten edistymistä Lucas seuraa kuuntelemalla ilmastointikanavaan tekemänsä aukon kautta. Hän antaa kirjallisia ohjeita ohjaaja Cottinsille ja aavistelee, kuten jo katsojakin, miespäänäyttelijä Bernardin ja Marionin välistä romanssia. Marionin suhtautuminen Bernardiin oli ollut sangen viileää ja ammatillista. Vasta, kun vastarintaliikkeeseen osallistuvan Bernardin paljastuminen on käsillä ja tämä on lähdössä maan alle, pinnan alla kytenyt molemminpuolinen kiihko leimahtaa tuleen ja Marion antautuu Bernardille tämän pukuhuoneen lattialla kesken laukun pakkaamisen.
Bernard ja Marion lemmenkohtauksessa miehen pukuhuoneessa.
Ennen Bernardin pakenemista on näytelmän ensi-ilta. Siitä tuli valtava menestys, poikkeuksena kuitenkin kriitikko Daxiat, joka nimeää sen juutalaiseksi tekeleeksi, jossa haisee teatterin entisen johtajan Lucas Steinerin henki. Truffaut leikittelee tässä Daxiatin arvion oikeaan osumisella, sillä näytelmän toteutuksen takanahan on todellakin kellarissa lymyävä mestari Steiner itse. Toinen vastaava herkullinen kohtaus elokuvassa tapahtuu kabareessa, mihin teatterin väki on mennyt juhlimaan onnistunutta ensi-iltaa. Sali on puolillaan natseja, joiden määrää kuvaa nokkelasti narikan koppalakkien kokoelma. Kabareen kaunis laulajatar esittää ranskaksi juutalaisesta klezmermusiikista peräisin olevan kappaleen ”M’ḳen lebn nar m’lozṭ niṭ. Bay mir bizṭu shehn”. Laulu oli aikoinaan 20- ja 30-luvuilla tunnettu iskelmä niin Euroopassa kuin Ameriikassa. Sittemmin laulu kiellettiin natsi-Saksassa. Meillä sen teki tunnetuksi Laila Kinnunen nimellä ”Sä kaunehin oot”.
Teatterissa pelätään sen siirtämistä natsien käsiin. Pelon heissä on herättänyt Daxiat puheillaan. Marion tekee rohkean ratkaisun ohittaakseen Daxiatin. Hän lähtee suden suuhun eli natsimiehityksen ytimeen puhuakseen paikallisen ”kulttuurifyyrerin” kanssa. Käy kuitenkin ilmi, että herra on tehnyt oman lopullisen ratkaisunsa ja ampunut itsensä. Näin Truffaut siirtää katsojan kätevästi odottamaan loppuratkaisua. Siihen kuuluu tietysti vastarintamiesten paukuttelua ennen kaupungin vapautumista. Paukuttelu lienee tarinan kannalta vielä hyväksyttävää, mutta silmäpuolena palavassa Hampurissa haahuilevan Daxiatin kuvaaminen on jo ehkä turhan alleviivaavaa. Mutta Pariisi siis vapautui, mikä vieläkin lienee liki jokaiselle ranskalaiselle suuri asia.
Elokuvan loppukohtaus johdattaa taas katsojaa harhaan. Siinä Bernardia etsivä Marion löytää tämän sairaalasta istumassa pyörätuolissa. Sanailu päättyy siihen, että Bernard karkottaa Marionin pois luotaan ja kieltää rakkautensa tähän. Samalla päättyy eräs näytelmä ja katsoja ymmärtää, että kyseessä onkin kohtaus uudesta näytelmästä eikä suinkaan Marionin ja Bernardin aidosta tapaamisesta. Suosionosoitukset ovat valtavat ja esiin taputetaan myös näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Lucas Steiner. Elokuva päättyy siihen, kun suosionosoituksia vastaanottava kolmikko, Marion, Bernard ja Lucas kumarteleva yleisölle. Aivan viimeisenä nähdään, kuinka Marion siirtyy miesten keskelle pitämään kummankin kädestä kiinni.
Ranskassa Viimeinen metro sai jo ensi-illastaan lähtien valtavan suosion. Tuo suosio näkyi seuraavan vuoden César-palkintoja jaettaessa. Kyseessä on Ranskan arvostetuin elokuva-ansioista jaettava kunnianosoitus. Viimeinen metro sai niitä vuonna 1981 yhteensä kymmenen kappaletta, mikä on edelleenkin César-palkintojen ennätys maassa.
François Roland Truffaut kuoli 52-vuotiaana vuonna 1984.
