Riidan saa aikaan, kuten me hyvin tiedämme, asiasta kuin asiasta. Oikein hyvän ja makoisan toran saa silloin, kun molemmilla osapuolilla on panoksena tuhti annos vahvaa tunnetta ja ripaus oikeassa olemisen riemua. Näistä aineksista on eteläisessä naapurimaassamme nyt keitetty soppa, johon myös monet pohjoisen veljesmaan porot ovat lykänneet lusikkansa turhankin halukkaasti. Kyseessä on pitkään muhinut ja poreillut patsaskiista Tallinnan keskustassa. Aikoinaan näet maan venäläiset valloittajat, jotka naamioivat slaavilaisen kansalliseetoksensa kommunismin ja ”internationalismin” kaapuun pystyttivät patsaan sankaritekojensa kunniaksi Viron vapautuksen nimissä.
Pystin, joka tunnettiin alun perin eestiksi nimellä ”Tallinna vabastajate monument” eli Tallinnan vapauttajien monumentti, oli suunnitelleet kuvanveistäjä Enn Roos ja arkkitehti Arnold Alas. Tietoa ei ainakaan minulla ole, syntyikö monumentti näiden kahden neuvostotoverin taiteellisen luomistuskan purkauksena, vai toteuttivatko kyseiset Neuvosto-Eestin sivistyneistön edustajat hankkeen taiteellisen puolen imperialististen isäntiensä nöyryyttävänä käskynä. Sinne Tallinnan keskustaan ja kansalliskirjaston viereen patsas kuitenkin nousi vuonna 1947. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin, vuonna 1964, se sai eteensä myös ns. ikuisen tulen, muiden kuuluisempien esikuviensa mukaisesti. Muodollisesti muistomerkki on pystytetty natsi-Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa taistelleiden neuvostosotilaiden muiston kunniaksi. Piiloviesti on myös ilmeinen: venäläisen herruuden korostaminen. Aikoinaan näitä venäläisen imperialismin vallan tunnuksia nousi myös rakkaaseen isänmaahamme sinne tänne.
Myöhemmin pronssisoturiksi (eestiksi Pronkssõdur ) ristityn pystin ”ikuinen tuli” sammui. Se tapahtui, kun Viro itsenäistyi neuvostokommunismin ajauduttua kaaoksen partaalle. Sen jälkeen monumentti onkin hiertänyt virolaisten ja venäläisten tunteita ja keskinäisiä välejä. Tämän vuoden helmikuussa Viron parlamentti, riigikogu, hyväksyi monumentin siirron tiukassa äänestyksessä äänin 46-44. Vaikka maan demaripresidentti Toomas Hendrik Ilves ilmoitti heti, ettei aio vahvistaa lakia, katsoi Venäjä tarpeelliseksi provosoitua päätöksestä ja marssitti raskaan tykistönsä vastaiskuun. Venäjän duuman ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatshjov sanoi, että patsaan siirtämisellä olisi ”katastrofaaliset seuraukset” Viron ja Venäjän suhteille etenkin kaupan ja talouden alalla. Venäjän suurlähettiläs Tallinnassa varoitti varmuuden vuoksi samasta asiasta.
Virolainen osapuoli ei venäläisten pullistelua pelästynyt, vaan puheet pronssisoturin siirrosta jo ennen kuluvan vuoden ”Voiton päivää” 9.toukokuuta lisääntyivät. Viime viikolla Viron puolustusministeri Jaak Aaviksoo löi löylyä kiukaalle ilmoittaessaan, että käytännön työt patsaan alla lepäävien sotilaiden siirtämiseksi aloitetaan huhti- tai toukokuussa. Venäjän vastaus tähän virolaiseen uhoon tuli heti. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ilmoitti Venäjän pitävän Viron suunnitelmia loukkaavina, ja sanoi, että niillä voi olla vakavia seurauksia. Maanantaina 23.4. Viron Moskovan suurlähettiläs sai vielä vastaanottaa nootin, jossa Venäjä taas kerran varoitti patsaan siirron heikentävän maiden välejä. Kiistaan on kytketty mukaan myös Viron venäläinen vähemmistö, joka on tarmokkaasti organisoinut patsaalle erilaisia kampanjoita ja ilmoittanut puolustavansa sitä viimeiseen asti.
Meillä koti-Suomessa taistelua pronssisoturista etupäässä ihmetellään, vaikka ymmärtämystä riittää kyllä molemmille osapuolille. Suomessa neuvostosotilaiden hautausmaita ja niiden muistomerkkejä siedetään, kuten Saksassa vastaavia historian jäänteitä. Berliinin sydämessä Tiergartenissa sijaitseva neuvostosotilaiden muistomerkki ei vastaavaa tunnemyrskyä ole saanut aikaan, vaikka vapauttajaksi sielläkin seisova valtava metallisotilas on ristitty. Muistaakseni patsaalla on paljastettu miekka kädessä ja pieni lapsi sylissä. Kyseinen mielikuva ei ainakaan objektiiviselta historiankirjoitukselta kovin vahvaa tukea saa, kuten ei sepitteisestäkään kirjallisuudestakaan. Tästä olkoon esimerkkinä vaikkapa Theodor Plivierin mainion trilogian viimeinen teos ”Berliini”.
Kiistan saamia mittasuhteita on vaikea käsittää. Erityisesti virolaisten heimoveljiemme Daavid-kompleksi on saanut kieltämättä jopa huvittavia piirteitä. Pöhöttynyt kansallistunne ja miehityksen aiheuttamien vääryyksien muistot sumentavat aivan liian monen harkintakyvyn ja suhteellisuuden tajun. Ilmiö, joka ei meille suomalaisillekaan ole suinkaan vieras itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien historiassa (eikä kyllä myöhemminkään). Patsas on seistä jököttänyt 60 vuotta paikallaan ja on jo sellaisenaan osa maan historiaa. Yhtä hyvin voisi ajatella, että patsas jääköön paikoilleen ja edustakoon omalla tavalla venäläistä sortovaltaa ja miehityksen aikaa. Kyse on pitkälti siitä mitä merkityksiä me asioille, ilmiöille ja tapahtumille annamme. Jos Viron venäläiset käyvät muistomerkillä juhlimassa sortuneen imperiumin kadonnutta mainetta, voisivat virolaiset vastavuoroisesti käydä paikalla kertaamassa omaa kansallista kärsimyshistoriaansa.
Viron venäläisten tunteet prossisoturia kohtaan voi vielä hyvinkin ymmärtää suhteessa menneeseen ja seurauksena.entiseen neuvostokulttuuriin sosiaalistumisesta. Sen sijaan on vaikea mieltää nykyisen Venäjän valtiojohdon asennetta kiistaan. Mitä puolustettavaa uudella Venäjällä voi kiistassa olla? Kysehän on menneen neuvostoimperialismin jäänteen säilyttämisellä nykyisellä paikallaan? Ajatellaanko Kremlissä muka yhä niin, että Viro liittyi vapaaehtoisesti vuonna 1940 ”neuvostokansojen perheeseen”? Ymmärtääkseni siitä valheesta on päästy yli samalla tapaa kuin Mainilan laukauksista talvisodan syttymisen syynä. Valheeksi ne molemmat tunnustaa jo venäläinenkin tiedemies, Tuntemattoman sotilaan Lahtista mukaellen.
Venäläisten argumentoinnissa nousee usein esille käsitteet vandalismi ja barbaarisuus, jotka muka kohdistuvat heille arvokkaaseen perinteeseen. Se peruste ei kovin hyvin pure ainakaan Kannaksen evakkoihin ja meihin heidän jälkeläisiin. Oma sukuni on todistettavasti asunut Kannaksella ainakin 1400- luvun lopulta lähtien. Myös äitini sukujuuret ovat Kannaksella. Muolaan, Valkjärven, Kivennavan ja Terijoen multiin ovat lukuisat esi-isieni ja –äitieni sukupolvet kuopattu. Haudoille on pystytetty ristejä ja muistomerkkejä, mutta kiven kiveä niistä ei ole jäljellä. Kivet haudoilta on käytetty katujen ja jalkakäytävien rakentamiseen. Jopa niin, että vainajien nimet ovat ajoittain kulkijan luettavissa. Hautausmaat on toki otettu uusiokäyttöön, kuten toissakesäinen käynti Valkjärvellä osoitti. Kivien kyyrilliset kirjaimet kertoivat paikalla nyt nukkuvan valloittaja-vapauttajien omat vainajat. Kukapa osaisi kertoa kuinka rauhaisaa heidän unensa on? Sensijaan ulkoministeri Lavrov tai joku toinen Venäjän uuden valtiomahdin edustaja voisi kertoa meille miten nämä hautojen häpäisyt sopivat puheisiin virolaisten vandalismista ja barbaarisuudesta.
Aika näyttää, miten kiista pronssisoturista ratkeaa ja kuinka syvät jäljet se jättää kiistakumppaneiden väleihin. Todennäköisesti tämäkin jalo taistelo unohtuu sangen nopeasti ja sota monumentista asettuu oikeisiin mittasuhteisiin. Virolaisten heimoveljiemme tulisi kuitenkin muistaa Stanislaw Jerzy Lecin, tuon puolalaisen satiirisen aforistin sanat: ”Säästäkää jalustat, kun kaadatte patsaita. Ne tulevat vielä hyvään tarpeeseen.”