Monelle meistä, joulun aika tarjoaa mahdollisuuden miettiä arkielämän touhut ylittäviä ajatuksia.  Ei siis ole ihmeteltävää, jos mieleen juolahtaa ajatus tämän ihmisten maailman hulluus.  Tuntuu kuin lajimme elämä todellakin hoipertelee kohti loppuaan.  Kun on keskustellut vuosien kuluessa ihmisten kanssa, niin tuon lopun tapaakin ovat lajitoverit miettineet.  Eniten ”ääniä saanut” tapa on ymmärrettävistä syistä atomisota.  Toinen suosittu oletus on ekokatastrofi ja kolmas uhka ulkoavaruudesta, jollin selitykseksi annetaan jonkin radaltaan suistuneen taivaankappaleen törmääminen asuinkotiimme Tellukseen. 

Olen itsekin miettinyt kaikkia edellä mainittuja vaihtoehtoja.  Atomisotaa olen pitänyt niistä kuitenkin kaikesta epätodennäköisempänä, koska se vaatisi järjellä tehtyä päätöstä.  Päätös atomiaseen käytöstä taas on täydellistä idioottimaisuutta.  Näin ajattelin, kunnes kuulin, että konventionaaliseen suurvaltasotaan ryhtymistä on perusteltu juuri tällä atomisodan mahdottomuudella.  Se skenaario taas vie kyseisen sodan mahdollisuutta toteutumisen porteille.  Heikoilla olevalle osapuolelle houkutus taktisten ydinaseiden käytöstä kiperissä paikoissa kasvaa, joka viime kädessä poistaa esteet täydelliseltä ydinsodalta. 

Kyseinen ajatuskulku ei ole haihattelua.  Sen takana on ymmärrys sodankäyntiin koulutettujen ja uusia ratkaisuja sodankäynnin umpikujaan etsivien sotateoreetikkojen vimmaisesta halusta löytää ulospääsy ongelmaan.  Heitä siivittää ajatus, että aina aikaisemmin ongelmiin on löytynyt ratkaisu.  Ensimmäisen maailmansodan ongelmaan elävää voimaa kuluttavista asemasotataisteluista ratkaisu oli Tuhatsevskin, Triandafilovin ja eräiden muiden teoreetikkojen kehittämä ”syvien operaatioiden strategia”, joka jalostui natsi-Saksan toteuttamaksi menestykselliseksi ”salamasodaksi”. 

Sota on historiassa ollut harvoille päättäjille itsetarkoitus.  Joillekin toki.  Suurimmat sotaa kaipaavat ovat niitä, joille se on joko väline saavuttaa poliittiset tavoitteensa tai jotka hyötyvät siitä taloudellisesti, kuten asetehtaat ja muut sotamateriaalia tuottavat firmat.  Ihmiskunnan kehitys on pitkälle kulkenut niin, että jokin kulttuuri, joka voidaan nähdä kansallisesti, uskonnollisesti tai muuten ideologisesti organisoituneena toimijana, saavuttaa aseman, jossa se uhkaa toista / toisia organisoituneita systeemejä.  Viime kädessä ratkaisu tapahtuu voimaa käyttäen, kuten yksi kuuluisimmista sotateoreetikoista Carl von Clausewitz  on terävästi todennut.  Sota on politiikan jatkamista voimankäytöllä.  Siten sodalla on aina poliittinen alkusyy ja poliittinen tavoite.  Tämän yksinkertaisen totuuden propaganda osaa kyllä tehokkaasti kätkeä.

Atomiase toteutti Alfred Nobelin ajatusta voimakkaasta aseesta, joka estäisi sodat.  Itse hän oletti kehittämänsä dynamiitin sellaiseksi.  Tiedämme, ettei se tai edes sen jalostuneempi muoto TNT kykene sellaiseen, kuten eivät vieläkin tehokkaammat räjähteet.  Paitsi sodanjumala Marsille epämieluisa ydinase.  Se ei ole estänyt kaikkea sotimista, kaikkien ase- ja räjähdevalmistajien riemuksi, mutta suursotien syttymisen se on estänyt.  Toistaiseksi.  Siksi nuo sodanjumala Marsin palvojat etsivät ratkaisua edelleen kuumeisesti.  Tuon etsinnän takana on globaalipolitiikassa parhaillaan menossa oleva muutos.  Läntinen imperialismi on saanut varteenotettavan haastajan Kiinan, jonka liittolaiseksi Yhdysvaltalainen imperialismi on tyhmyydessään ajanut venäläisen imperialismin. 

Kello tikittää ja sodanjumala Mars elää toivossa.