Talvisodan alkamisesta tulee tänään, 30.11. 1939 kuluneeksi 80 vuotta. Neuvostoliiton valapattoinen ja salakavala hyökkäys pienen naapurimaansa kimppuun on yksi lähihistorian häpeällisimmistä teoista. Suomalaisten sankarillinen vastarinta oli uljasta sotimista ylivoimaista vihollista vastaan.
Meidän parhain liittolaisemme ei suinkaan ollut kylmä pakkastalvi, vaan naapurimaamme sadistis-psykopaattinen johtaja Josif Vissarionovitš Džugašvili, joka tunnetaan paremmin konspiratiiviselta vallankumousnimeltään Josif Stalin. Hänen puna-armeijassa vuonna 1937 tekemänsä valtavat ”puhdistukset” veivät mennessään tuon aikaisen sotataidon parhaat strategit, heidän luomansa sotadoktriinin sekä osaavan sotilasjohdon aina kompaniantasolta armeijakuntien ja armeijan tasolle.
Talvisodan rauhassa Suomi menetti maa-alueita liki vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauha rajan mukaisesti. Sukumme, joka ainakin 1400 luvun lopusta lähtien oli asunut Karjalan Kannaksella joutui hylkäämään maansa, omaisuutensa, murteensa ja kulttuurinsa sekä siirtymään muualle Suomeen. Omat vanhempani asuivat talvisodan syttyessä Viipurissa. Tästä sodan syttymisvaiheesta olen kertonut kirjassani ”Kylä Hämeessä”. Tältä osin teksti perustuu paljolti vanhempieni nauhoitettuihin haastatteluihin.
Liitän tuon sodan alkuvaiheen vanhempieni kuvauksena kirjasta kunnianosoituksena Talvisodan sankareille ja Karjalan kaltoinkohdellulle kansalle.
”Aatu sai anomansa loman asioiden hoitoa varten. Hän pääsi lähtemään 28. päivä marraskuuta ja matkusti hakemaan Mirjamia. Yön nukuttuaan Himasen pariskunta lähti Viipuriin valmistelemaan muuttoa.
Molempien mieleen oli jäänyt päällimmäisenä muistikuvana matkan unenomainen tunnelma. Ihmiset olivat syvällä sisimmässään vaistonneet jotain epätavallista tapahtuvaksi. Himasen Aatu ei uskonut sodan syttymiseen. Tässä uskossaan hän jakoi liki koko suomalaisen vasemmiston ja jopa sosiaalidemokraattien tunnot. Sen sijaan Mirjami, jonka isä ja veli olivat jauhaantuneet leiripölyksi Stalinin mielipuolisen järjestelmän rattaissa siirryttyään pula-aikana Neuvostoliittoon, ei ollut yhtä optimistinen. Hän oli päinvastoin varma sodan syttymisestä. Mirjami julisti näkemystään, että maa, joka kykenee tappamaan rauhallisen suomalaisen kirvesmiehen ja kaikkeen syyttömän nuoren pojan, kykenee myös oikeudettomaan hyökkäykseen pieneen naapurimaahansa.
Himasten tulo Viipuriin oli ollut masentava. Koko kaupunki oli myöhäisen syyspimeän kourissa ja tunnelma uhkaava. He eivät lähteneet asemalta heti kotiin, vaan ajoivat Haviin tapaamaan tuttavaperhettään ja onnittelemaan sen isäntää, eloisaa karjalaista veturimiestä. Olihan seuraavana päivänä tämän, Antin, nimipäivä.
Kovin kauaa he eivät kylässä olleet. Puolentoista tunnin päästä pariskunta lähti kävelemään Kauppatorille, josta viimeinen linja-auto Pikiruukkiin lähti tasan kello 24. Tunnelma oli ollut taas outo, pimeässä kaupungissa käveleminen oli tuntunut merkilliseltä. Tutut talot, kadut, puistot vaikuttivat vierailta. Hetken taianomaisuutta olivat lisänneet vahvan huurteen hopeoimat puut.
Heidän saavuttua lähelle tuomiokirkkoa, tapahtui jotain käsittämätöntä. Koko kaupunki leimahti tulvilleen valoa. Kaupungin kaikki katuvalot olivat syttyneet yhdessä hetkessä palamaan. He olivat pysähtyneet hämmästyneinä katsomaan tuota ihmettä. Pian alkoi taloissa aueta ikkunoita, nostettiin pimennysverhoja ja kansaa ilmestyi joukoittain kaduille. Kaikki ihmettelivät, mitä oli tapahtunut ja miksi valot olivat syttyneet. Valojen syttyminen oli herättänyt ihmisissä toivon; jotain ratkaisevaa oli täytynyt tapahtua, käänne parempaan suuntaan…
Mirjami ja Adolf saapuivat viimein, puolen yön jälkeen kotiin. Asunto oli jääkylmä ja sitä piti ryhtyä lämmittämään. Samalla alkoivat pakata tavaroitaan. Aatun aikoinaan tekemään kirstuun Mirjami pakkasi vaatteita ja lakanoita. Päällimmäiseksi Aatu laittoi postimerkkikansionsa. Sen muutamia harvinaisuuksia hän oli vaalinut pulakaudenkin yli, vaikka Mirjami oli yrittänyt saada häntä myymään niitä. Kun kirstu oli lukittu, irrotti Aatu samana vuonna ostetun ompelukoneen jalustaltaan ja se käärittiin mattoihin sekä sidottiin naruilla. Edellisenä vuonna ostettu radio sai samanlaisen käsittelyn. Kahteen reppuun pakattiin lisää vaatteita. Astioita he eivät katsoneet tarpeelliseksi viedä uuteen kotiin. Jos tarvis olisi, niitä haettaisiin myöhemmin.
Noiden toimien vuoksi yöunet jäivät lyhyiksi. Aatu oli tottunut nousemaan aikaisin aamulla töihin eikä seuraavakaan päivä, marraskuun 30. 1939 tehnyt poikkeusta. Hän ei kuitenkaan heti herättyään noussut sängystä. Itse asiassa ei kiirettä ei ollut. Aatu jäi hetkeksi miettimään outoa tilannetta, johon Suomi, Karjala, Viipuri ja heidän oma perheensä oli joutunut.
Hän muisti junassa tulomatkalla, tupakalla ollessaan, tapaamansa liivipukuisen vanhan, harmaahapsisen herran, jolla oli ollut lyhyeksi leikatut tönäkät viikset. Puhe oli kääntynyt pian maan vaikeaan tilanteeseen. Aatu oli tapansa mukaan esittänyt itselleen tyypillisen, optimistisen käsityksen; kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Vedonnut vielä maiden väliseen sopimukseen riitojen rauhanomaisesta ratkaisusta. Se oli voimassa, vaikka hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliito olikin irtisanonut. Mies oli tokaissut, ettei sellaisella paperilla ole mitään arvoa. Sen jälkeen tämä oli pitänyt pienen luennon Venäjän perinteisestä ekspansiivisesta ulkopolitiikasta, jota Neuvostoliitto vain jatkaa.
– Maan nimi on nyt toinen, mutta tavoitteet samat, oli vanha herra todennut epäilevälle Aatulle.
Aatu venytteli sängyssä kuunnellen vierestään Mirjamin unista tuhinaa. Hän nousi, viritti tulen hellaan ja pukeutui. Aatu otti eteisen naulakosta kassin ja meni ulos. Vanhastaan hän tiesi maitokauppojen avautuvan Viipurissa aamulla jo kello seitsemältä. Aatu oli ajoissa paikalla, teki ostoksensa ja palasi kotiin. Saatuaan kahvin keitettyä hän herätti vaimonsa.
Aamukahveja juodessaan he sopivat päivän ohjelmasta. Oli lähdettävä tilaamaan auto, jolla pakatut tavarat vietäisiin asemalle. Samalla matkalla Aatu kävisi työpaikkansa konttorissa nostamassa palkkaansa, joka YH:n vuoksi oli jäänyt saamatta.
Pariskunta oli tullut ulos asunnostaan. Aatu ehtinyt jo kadulle ja Mirjami oli sulkemassa ulko-ovea, kun kaupungin kaikki mahdolliset pillit ja sireenit olivat pärähtäneet soimaan. Hälytyssireenien nousevaa ja laskevaa ääntä täydensivät tehtaiden, laivojen ja junien pillit. Ihmiset ryntäsivät ulos. Vieläkin kaikki uskoivat kyseessä olevan vain harjoituksen. Lehdessä ei tosin sellaisesta oltu kerrottu, ihminen haluaa useimmiten kuitenkin uskoa parasta.
– Myö oltii kävelemäss Monreposin puistoo kohti, ko Juustila suunnasta lens koneita hyvin matalalla. Niijen siipilöis ol suuret punaiset tähet. Niist levitettii lentolehtisii, jotka siin talvisääs leijuit kovikii rauhallisest alaspäi, muisteli Aatu myöhemmin tuota ehkä elämänsä järkyttävintä tapahtumaa.
– Kyllhä se ilmatorjunta ampu, mutt tuli jäi toivottoman taakse. Nii matalall lentävii koneit on paha tavoittaa. Ja sit ko ne ol lentäneet yli, alko kotvan pääst kuuluu sellasii vaimeit jyrähdyksii. Pommejahan hyö olivat, mutt sen mie sain tietää vast myöhemin. Vanja ol pommittant Kelkkala ja Maaskolaa. Siell ol tulipaloi ja tullu haavottuneit.
Pikiruukissa, Himasten asuintalon vieressä oli sijainnut kansakoulu. Lapset olivat koulussa, mikä osoitti, ettei Karjalan pääkaupungissa kovin vahvasti uskottu sodan alkamiseen. Kun pommitus alkoi, oli lasten iloinen hälinä pihamaalla muuttunut hätääntyneiksi. Himaset olivat seuranneet, kuinka lapset olivat kadonneet sisälle ja ilmeisesti kellarinsuojiin. Aatu oli vienyt Mirjamin Monreposin puistoon suojaan ja lähtenyt itse katsomaan kaupungille tuhoja. Vaara ohi -merkki oli tullut kello kolmentoista aikoihin, mutta Aatu oli pyytänyt vaimoaan jäämään puistoon.
Oli Aatulle tyypillistä lähteä tyydyttämään uteliaisuuttaan uusia pommituksia uhmaten ja jättää vaimo puistoon odottelemaan kuulumisia. Kaupungin keskustassa hän osti ensimmäisen ilmestyneen lisälehden, se oli Maakansa. Lehti kertoi sodan alkaneen ja vihollisten joukkojen ylittäneen rajan useasta kohtaa. Hän ei vieläkään tahtonut uskoa sodan todella alkaneen.
Aatu yritti käydä nostamassa palkkaansa, mutta yritys oli toivoton. Hän meni hakemaan Mirjamin Monreposin puistosta. He lähtivät yhdessä hakemaan tavaroitaan asunnolta. Molemmat tajusivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta ottaa sitä tavaramäärää mukaan, jonka he olivat jo ehtineet pakata. Niinpä Mirjami avasi lukitun matka–arkun ja valitsi sieltä mukaan sellaista, jonka arveli tärkeämmäksi perheen selviytymisen kannalta. Aatun postimerkkikokoelma ei sellainen ollut.
Himasten tullessa rautatieasemalle, siellä oli täysi kaaos. Poliisiketju esti pääsyn asemarakennukseen. Aseman edessä tungeksiva ihmispaljous ei olisi sinne mahtunutkaan. Juniin pääsy oli toivotonta. Kannakselta virtanaan tulvivat pakolaiset olivat täyttäneet vaunut. Junia lähti länteen jatkuvasti, mutta niihin ei mahtunut enää yhtäkään. Ihmisiä seisoi jo vaunujen rappusillakin. Pariskunta päätti palata takaisin asunnolleen. Radiossa ja lehtien lisäpainoksissa kerrottiin palveluksessa olevien lomien peruuttamisesta. Heidän piti mahdollisimman pian ilmoittautua yksiköissään. Aatu joutui nyt miettimään, mitä pitäisi tehdä.
Matkalla kotiin, he päättivät poiketa Hiekassa asuvilla tutuilla, Tolosilla, katsomassa ovatko he vielä Viipurissa. Perhe oli kotona ja saman ongelman edessä; mitä nyt pitäisi tehdä? Toloset päättivät jäädä kaupunkiin odottelemaan tilanteen selkiytymistä. Aatu sen sijaan sai ajatuksen mennä Hiekan pysäkille odottamaan junaa, jos sieltä olisi paremmat mahdollisuudet päästä junaan. Myöhemmin Mirjami, kertoessaan viimeisestä lähdöstään Viipurista, muisti aina todeta:
– Issäis ehotus olkii oikee hyvä. Sitä ei viel ollut monikaa keksint. Pysäkillä ol vaan muutama ihminen oottamass. No, ko sitt juna pysähtyi siihe pysäkill, se oli jo täynnä. Se ol ko nuijall lyöty, mutt myö päästii rappusill niine kantamuksinemme. Isä tuuppas minnuu sinne rappusill ja siit viell sisällekii, mutt itse hää joutu jäämää sinne vaunun ulkopuolell, rappusill seisomaa ja pitämää kaiteest kiinni. Viipuri asemall juna pysähtyi, mutt eihä siihe ennää kettään mahtunt. Nii myö matkustettii Riihimäell asti. Jossai vaiheess päästii jo vaunu käytävällekkii. Siin myö sit seistä kökötettiin Toijalaa asti.”
Reinos Seppänen
