Kirjoittaessani juttua Veikko Puskalasta toukokuussa 2021 julkaistusta kirjasta, törmäsin tuttuun nimeen Sven ”Svenkka” Laineeseen. Tämä Sven-veijari oli pahimman luokan petosmies vailla omaatuntoa tai minkäänlaista häpyä. 30-vuotisen työurani aikana kohtasin koko joukon erilaisia lainrikkojia. Tapasin näitä vankilastavapautuvia ja -vapautuneita sosiaalityön ja koulutuksen merkeissä. Käsitykseni tästä kohderyhmästä on useimmilta osin hyvin paljon toisenlainen kuin kansalaisilla yleensä. Havaitsin, että useat poliisit, tuomarit ja vanginvartijat eivät kykene näkemään ihmistä lainrikkojan takana. Itse olen kohdannut yllättävän monta järkevää, ja mielenkiintoista ihmisiä, joiden teot eivät selitä heidän koko persoonallisuutta. Usein joutui ajattelemaan, olisiko itse samoista lähtökohdista toiminut toisin. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei tuohon tarkoittamaani joukkoon kuulunut ainoatakaan petosrikoksiin syyllistynyttä.
En itse koskaan tavannut Sven Lainetta, mutta kylläkin muutaman, jotka olivat tunteneet hänet ja oli olleet miehen kanssa tekemisissä tavalla tai toisella. Tämä Svenkka käytti valitettavasti itsestään titteliä ”liikemies”. Valitettavasti siksi, koska se heitti synkän varjon asiallisesti toimivienkin liikemiesten päälle. Harvempi heistä kuitenkaan käytti samanlaisia kepulikonsteja tai teki suorastaan lainvastaisia tekoja eli oli rikollinen. Petosmiehenä Svenkan rikokset olivat lajin niljakkaimmasta päästä.
Sven Laine oli erikoistunut keräämään itselleen rahaa erilaisten hyvien tarkoitusten ja etenkin isänmaallisena pidetyn toiminnan nimissä. Ehkä iljettävin hanke hänellä oli Sodissamme Kaatuneitten Omaisten Tukijärjestö Ry:n nimissä toteuttamat rikokset, jotka aina liittyivät rahankeräykseen tavalla tai toisella. Tuo toimimaton järjestö ei ollut lajissaan ainoa, sillä Svenkka havaitsi kansalaisten rahapussien aukeavan helposti kaikenlaisen isänmaallisen toiminnan nimissä tapahtuvalle tukemiselle. Niinpä hän kuppasi rahaa hyväuskoisilta suomalaisilta sotaveteraanien nimissäkin, mikä niljakkuudessaan oli verrattavissa hänen ”kaatuneitten omaisiin” liittyneisiin petoksiin. Tosin kyseisiä tarkoituksia varten olisi ollut monta uskottavampaa ja luotettavampaakin väylää käytettävissä, mutta oikean hetken käyttäminen ja petkuttajan uskottavuus on toiminnan onnistumisen kannalta oleellista. Parhaat petosmiehet ovatkin aina olleet täydellisiä psykopaatteja.
Svenkan petokset olivat tietysti sen luonteisia, että oli vain ajan kysymys, milloin niistä jäisi kiinni. Sven Laine myös jäi ja tuomittiin useaankin otteeseen näistä rötöksistä. Hänellä oli kuitenkin kyky tonkia itselleen uusia keinoja tehdä helppoa ja vastikkeetonta rahaa. Eräs tapa oli myydä entisen kommunistisen, sodanjälkeisen sisäministerin Yrjö Leinon muistelmateosta ”Kommunisti sisäministerinä”. Kyseinen kirja aiheutti vuonna 1958 kiusallisen ulkopoliittisen kriisin, joka osui äärimmäisen kipeään aikaan K.A. Fagerholmin hallituksen kannalta. Suomessa ei ole ennakkosensuuria, mutta kustantaja Tammi teki omat johtopäätöksensä ja veti painoksen, yli 12 000 kappaletta, pois markkinoilta. Myöhemmin kirjat tuhottiin vuonna 1962 polttamalla. Joitakin niteitä ilmeisesti jäi polttamatta ja kirjan kopioita alkoi pian liikkua salaisessa jakelussa.
Jossain vaiheessa Svenkkakin pääsi kirjaan käsiksi ja näki siinä erinomaisen keinon ansaita rahaa. Laine myi, Yrjö Leinon vuonna 1962 tapahtuneen kuoleman jälkeen kirjan kirjoituskoneella kirjoitettua ja monistuskoneella monistettuja kopioita Sodissamme Kaatuneitten Omaisten Tukijärjestö Ry:n laskuun. Tämä oli erikoistäky jo muutenkin sensaatiomaisen kirjan myynnin edistämisessä. Kyseessä ei ollut edes Leinon 262-sivuisen kirjan täydellinen versio, vaan 153-sivuinen lyhennelmä ”valittuja paloja”. Sekin riitti synnyttämään kovan kysynnän, olihan tarjolla eräänlainen ”kielletty hedelmä” ja mahdollisuus kiusantekoon suurelle naapurimaalle. Tämäkin rikos paljastui nopeasti, koska asia sai mittasuhteet, joita ei voitu suuren kysynnän vuoksi pitää piilossa. Yrjö Leinon perikunta nosti asiassa oikeusjutun, jossa Svenkka Laine tuomittiin vankeuteen yli vuodeksi ja korvauksiin tekijänoikeudet omistavalle Yrjö Leinon perikunnalle.
Nuo vuodet 1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun, pitivät Svenkan kiireisenä. Uusia ideoita pukkasi ja toimelias mies muutti ne nopeasti konkretiaksi. Urho Kekkosen vuonna 1956 alkanut ensimmäinen presidenttikausi oli päättymässä ja maassa oli poliittisia voimia, jotka halusivat katkaista hänen valtakauden vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Vielä väkevämmät voimat tahtoivat jatkaa Kekkosen valtionjohtajuutta keinoilla millä hyvänsä. Svenkka neuvokkaana miehenä päätti antaa osaamisensa molempien osapuolien käyttöön. Hän keräsi rahaa Kekkosen vaalikampanjaan ja samalla kartutti tietoja tämän tukijoista ja lahjoittajista. Näiden nimilistat Laine myi Kekkosta vastustavan suuren Honka-liiton edustajille. Svenkan Kekkosen vaalityöhön keräämät varat eivät koskaan päätyneet oikeaan kohteeseen…
Svenkan petosmihen maine kasvoi, mutta jonkinlaisen sankarin sädekehän hän tuosta osallisuudestaan Kekkos-vastaiseen toimintaan päänsä päälle sai. Tuon sädekehän kirkkaus vain kasvoin, Svenkan perustaessa Työturvallisuusliitto-nimisen yrityksen ja ryhtyessään tarjoamaan ”henkilöstökonsultointia” työnantajille ja näiden etujärjestöille. Ystävällisesti hän laajensi toimintaansa palvelemaan erilaisia muitakin organisaatioita, poliittisia ja ”oikeistoisänmaallisia”. Svenkan yritysidean lähtökohtana oli kartoittaa työmailla olevat kommunistit. Kiinnostus tähän oli suomalaisessa työelämässä ja politiikassa tuohon aikaan erittäin suurta. Svenkka laati tähän tarkoitukseen paikkakunta- ja työpaikkakohtaisia listoja, joiden painokset kävivät hyvin kaupaksi. Tehtävä oli kuitenkin liian vaatelias ja työläs liukkaalle miehelle, joka halusi paljon rahaa, mutta mahdollisimman pienellä vaivalla.
Kauppa kävi nyt hyvin ja ns. ”Vihreää kirjaa” myytiin taholle, jos toiselle. Eipä siis ihme, kun aineisto joutui hyvin nopeasti kommunistien käsiin. Svenkan kannalta se oli huono asia ja vielä ikävämpi hänen laajan asiakaspiirinsä. Ei kestänyt kauaakaan, kun listatut uhrit selvittivät Svenkan nimilistojen lähteen. Laine oli kerännyt materiaalinsa, niin sanotun ”vihreän kirjan”, pääasiassa Sirola-opiston vuosikertomuksista. Eipä ihme, jos asiakkaat tunsivat tulleensa nenästä vedetyksi. Etenkin, kun kirjan myyjät kertoivat jännittäviä tarinoita aineiston keräämisestä. Hinta kirjalla oli poskettoman rasvainen, mutta ”hyvästä aineistosta” oltiin valmiit maksamaan hyvä hintakin. Se ei kuitenkaan ollut missään suhteessa siihen tosiasiaan, että kyseisen opiston vuosikirjat olivat tuolloisen kansanopistolain mukaan julkista materiaalia ja vapaasti käytettävissä. Mainio veijaritarina, mutta sen paljastuminen romahdutti nopeasti Svenkan tuottoisat markkinat. Kommunistit sen sijaan nolasivat mm. Erkki Salomaan toimesta työnantajapiirit, jotka olivat antaneet jo mainetta saavuttaneen huijarin vetää itseään nenästä.
Sven Laineen toimintakenttä oli näiden suurten skandaalimaisten paljastumisten myötä oleellisesti kaventunut. Se onkin perin tyypillistä petosrikollisten kohdalla. Näyttää siltä, että Svenkka ajautui alan kovempien ja myös fiksumpien miesten kaveripiiriin. Hän tuli tunnetuksi erilaisten bakkanaalien järjestäjänä, joihin kerrotaan osallistuneen joitakin tuon ajan korkeita poliisiviranomaisia. Oikeuden myllyt kuitenkin jauhoivat vääjäämättömällä tavalla ja pian oli Svenkka taas leivättömän pöydän antimia nauttimassa. Viimeinen suurempi juttu liittyi hänen perustamaansa ”Laivateknillinen Palvelu” -nimiseen firmaan 1960-luvulla. Svenkka hankki laittomasti metyylialkoholia ja myi sitä eteenpäin. Aineen aiheuttamiin myrkytyksiin kuoli kolme ihmistä. Viimeisen Svenkan petoksen kerrotaan tapahtuneen 1980-luvun puolivälissä. Juttu koski eläkepetoksesta ja siitä tuli myös hänen viimeinen vankeustuomionsa tuli. Vuonna 1922 syntynyt Sven Alf Leo Laine kuoli 67-vuotiaana 1990.