Villi itä -kirja kertoo ”heimosotien” julmuuden ja turhuuden

 

Vuoden 2019 lopulla julkaistu Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen ”Villi itä Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921” on erinomainen tietokirja lähihistoriastamme, siis ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä aikakaudesta Euroopan pohjoiskulmilla.  Kirjan vahvuutena on vankka pitäytyminen historiatieteen objektiivisuusvaatimukseen.  Tuo pitäytyminen korostuu myös näkökulmien valinnassa.  Tärkein niistä on ”heimosodiksi” kutsuttujen sotaseikkailujen kytkeminen maailmansodan jälkeiseen ns. vapaajoukkojen toimintaan.  Varsinkin vanhakantainen suomalainen historiankirjoitus antoi yleensä ymmärtää näiden heimosotien olleen kovastikin kotikutoisia.  Totuus on kuitenkin hyvin erilainen.  Niin kuin monet muutkin ”yhteiskunnalliset trendit” niin myös tämä ”ei-valtiollisten” sotajoukkojen toiminta oli kyseisenä aikakautena kansainvälinen ilmiö.  Kotikutoista oli ainoastaan motiivien keksiminen interventioiden savuverhoiksi.

Maailmansodan jälkeinen Eurooppa oli voimakkaassa käymistilassa ja osin, erityisesti Venäjän vallankumousten vuoksi suuressa sekasorrossa.  Maailmansota oli iskenyt syviä haavoja maanosan kansoihin ja kansakuntiin.  Hävinnyt Saksa oli lamassa ja maa jakautunut pahasti kahtia.  Venäjällä riehui kansalais- ja interventiosotia, jotka tarjosivat vastustamattomia näkymiä saalistamiseen niin valtiollisille kuin yksityisillekin toimijoille.  Seurauksena oli erilaisten sotilaallisten ryhmien, armeijoiden ja puhtaiden rosvojoukkojen syntyminen.

Mainittava on myös toinen kirjoittajien valitsema näkökulma tutkimuskohteen kuvaamisessa.  Siinä keskiöön nousee tapahtumissa mukana olleet ihmiset.  Tämä on keino avartaa ja syventää tapahtumien virtaa, tuoda ne lähes iholle.  Menetelmänä se on vaativa, koska tutkijan on puolueettomana kertojana pitäydyttävä tosiasioissa ja todistettavissa olevissa näkemyksissä.  Seikka, joka monilta aiemmilta ”heimosotakynäilijöiltä” on jäänyt tekemättä ”suuren historian” kirjoittamisen hehkussa.  Silti yksittäisten toimijoiden omat kuvaukset tapahtumien kulusta, tulkinnat teoistaan ja niiden motiiveista laajentavat erinomaisesti ymmärrystämme aikakaudesta historian näyttämönä.  Menetelmä on tietysti edellyttänyt tekijöiden perehtymistä suureen määrään arkistomateriaalia ja ns. ”vapaussotakirjallisuuteen”, mutta myös saksankielisen vapaajoukkokirjallisuuden läpikäymistä.  Lopputulos on vaivan arvoinen.

Kirjoittajat toteavat kirjan alkusanoissa, kuinka ”heimosodat on harhaanjohtava nimitys, jonka tarkoituksena on esittää Suomesta käsin tehdyt aseelliset puuttumiset Venäjän sisällissotaan yksinomaa kapean heimohengen ilmauksina”.  Tämä on tietysti tosiasia, mutta toisaalta takana on samanlainen vahva motiivi, joka muillakin erilaisilla toimijoilla oli heidän rientäessä vallankumouksien jälkeisen kärsivän ja raadellun Venäjän ruumiinryöstöön.  Vaikka motiivit eivät olleetkaan vedenpitäviä, kuten kirjoittajat toteen näyttävät, olivat ne sentään monta astetta järkevämpiä kuin lukuisten muitten ruumiinryöstäjien.

”Villi itä teos” rakentuu tiettyihin ajanjaksoihin vuosien 1918 – 1919 välisenä aikana. Ajatus rakentaa sen osat näin on oivaltava idea.  Kyseisinä ajanjaksoina kerronta etenee sulavasti sotakentiltä toiselle.  Samalla kerrotaan taustat riittävän oleellisesti.  Myös sotatoimien kuvaus on hyvää ja ymmärrettävää, kun ajatellaan tavallista lukijaa, joka ei useinkaan ole perehtynyt sodankäynnin ”hienouksiin” sotatieteen näkökulmasta.

 

 

Kirjan ensimmäinen osa kertoo vuodesta 1918.  Lukijalle käy selväksi, kuinka käyty kansalaissota on ollut vaikuttamassa tuleviin sotaretkiin niin motivaatiopohjana kuin käytettyjen toimintatapojen antajana.  Ideologisena taustana ja ”hyvänä motiivina” sotaan lähtemiselle yksilöille oli ajatus Suur-Suomen luomisesta ja rajantakaisten suomalaisheimojen liittäminen juuri itsenäistyneeseen Suomeen.  Ajatus sai enemmän tai vähemmän julkista tukea valtiovallankin puolelta.  Auttavana voimana oli myös se, että sisällissodan voittajien puolella osalla oli vaikeaa sopeutua rauhanoloihin.  Kirjoittajat toteavat, että paluu sodasta rauhaan edellytti kulttuurillista demobilisaatiota.  He lainaavat toimittaja Karl Tianderin toteamusta, kuinka ihmisten tuli ”tukahduttaa sotavimma ja irtisanoutua vihan uskonnosta”.

Vienan sotaretki päättyi ”heimosoturien” kohdalla katastrofiin.  Syitä sille löytyi monia.  Suurin niistä oli tietenkin se, että oli tehty virhearvioita ja lähdetty sotimaan liian vähäisin voimin.   Sodan edetessä pidemmälle vastarinta sitkistyi ja joukkoja johtaneen everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmin tilalle tullut jääkärikapteeni Toivo Kuisman strategia ei toiminut.  Syy oli kuitenkin joukkojen vähyydestä, jota kompensoimaan Kuisma valitsi etuvartioihin ja vilkkaaseen partiotoimintaan perustuvan toimintatavan.  Tappioiden kasvaessa, mm. Kostamuksen verilöylyn kaltaisissa tilanteissa,   Kuisma teki ainoa järkevän johtopäätöksen ja  määräsi joukot vedettäväksi Suomen puolelle.  Syyt epäonnistumisiinsa ”heimohenkiset” kaatoivat sumeilematta valtiovallan ja maan tuolloisten demokraattisten voimien niskaan.  Sotaan olisi pitänyt mennä koko maan asevoimin.  Väite on erinomainen näyte kansalaissodan helpon voiton synnyttämästä kaikkivoipaisuuden harhasta.

Lopputuloksena oli, että noin kolmasosa retkikunnan jäsenistä oli kaatuneita.  Sotureiden ruumiit olivat valtaosaltaan jääneet vihollisen hallitsemalle alueelle.  Yksi vaikeasti nieltävä asia näille heimosotureille ja heidän taustavoimilleen oli se, ettei kansa Vienassa ollut kovinkaan innoissaan heidän ”vapauttamisyrityksistään”.  Alueella vierailut kirjailija Ilmari Kianto suuttui, kun Jyskyjärvellä järjestetyn agitaatiokokouksen paikalliset olisivat halunneet puhua omasta ruokatilanteestaan eikä Kiantoa kiinnostavasta heimoromantiikasta.  Niinpä kirjailija päätti haukkua karjalaiset akkamaisiksi.

 

 

 

Teoksen toinen osa kuvaa kesää 1919.  Siinä keskitytään vapaajoukkojen mellastukseen Baltiassa.  Pääpaino on saksalaisten toimissa ja Saksan halusta pureutua maailmansodassa kärsitystä tappiosta huolimatta Baltiaan.  Mutta suomalaistenkaan sikailuja ”urotekoineen” ei silti unohdeta.  Saksan kiinnostus Balttiasta on ymmärrettävä monistakin syistä.  Sen takana on tietysti valtaosin geopolitiikka, mutta myös taloudellisia, historiallisia ja tunnesyitä.  Saksa oli kuulunut osana noiden kolmen Baltian maan historiaan vuosisatojen ajan.  Vielä tuohon aikaan Baltiassa oli merkittävää saksalaisasutusta ja omistusta mm. valtavien kartanoiden, teollisuuden ja kaupan aloilla.

Weimarin tasavallan hallituksen kädet olivat kuitenkin paljolti rauhansopimuksen sitomat ja siksi suora puuttuminen tilanteeseen oli vaikeaa jopa lähes mahdotonta.  Toisaalta viikunanlehden maan poliittisten ja taloudellisten intohimojen peittelemiseen antoi bolsevikkien rynnistys idästä, jota myös voittajapuolen, ympärysvaltojen maat pyrkivät estämään.  Sotilaallisen toimijan tarjosivat ns. vapaajoukot, (saksaksi Freikorps), joita Saksan sosialidemokraattinen pääministeri (myöhemmin presidentti) Friedrich Ebert  ja puolustusministeri Gustav Noske käyttivät ns. Spartakistikapina kukistamiseen.  Ei kovin moraalinen ja sisäsiisti teko, mutta ajan vaatima poliittinen välttämättömyys.

 

 

Freikorps-joukot muodostuivat ensimmäisen maailmansodan aikana rintamalla taistelleista pääasiassa nuorista veteraaneista.  He kokivat tulleensa petetyiksi niin sodassa kuin sodanjälkeisen Saksan toivottomuudessa.  Totuttautuminen siviiliin oli osalle sotilaista vaikeaa, kun työ ja elämisen edellytykset näyttivät puuttuvan.  Takana oli myös sodan tuomat traumat, jotka vaativat toimintaa, väkivaltaa ja sotimista.  Vapaajoukot avasivat tälle ainekselle  toimintakentän, joka tarjosi seikkailuja, toimeentulon ja näkymiä tulevaisuuteen.  Teoksen kirjoittajien suuri oivallus on se, että he näkivät vahvan analogian saksalaisten Freikorpsin kuin suomalaisten ”heimosoturien” välillä.  Etenkin näiden kahden toimijan välillä psykologinen yhtäläisyys on hyvin kouriintuntuva.  On vaikea sanoa, kumman puolen joukoissa traumatisoituminen oli pahinta luokkaa.

 

 

Freikorpsin riehunta Baltiassa oli määrällisesti suurempaa, mutta sisällöltään heidän suomalaiset ja vähäisemmässä määrin muut pohjoismaiset aseveljet eivät jääneet ainakaan jälkeen esikuvistaan.  Sotatoimissa saksalaisilla oli menestystä.  Heidän  joukkojen osaavana komentajana oli Suomenkin historiaan liittyvä herra Rüdiger von der Goltz, sotilasarvoltaan kenraalimajuri ja luokka-asemaltaan aatelinen, kreivi.  Goltzin käyttämä sotavoima rakentui paljolti  majuri Josef Bischoffin perustaman ns. rautadivisoonan pohjalle.  Uutta levotonta miesmassaa värvättiin Baltiaan demobilisoituvasta Saksan armeijasta.

Saksalaisten joukkojen vetäytyminen vallatuilta alueilta koski myös Baltiaa, mutta Goltz sai ympärysvallat taipumaan niiden jäämiseen Latviaan aina siihen saakka, kunnes bolsevikkien joukot olivat vetäytyneet maasta.  Kun tämä tapahtui, määräsi voittajataho saksalaiset vetäytymään, mutta vieläkin Goltz uskalsi niskuroida.   Goltz  toteutti vallankaappauksen  Latviassa saksankielisen vähemmistön tuella.  Saksalaiset valtasivat venäläisten valkoisten avustamina maan pääkaupungin Riikan.  Latvialaiset liittoutuivat kuitenkin virolaisten kanssa ja ajoivat yhdessä saksalaiset Latviasta.  Pää oli tullut vetävän käteen von der Goltz poistui Saksaan.

Villi itä -kirjaa lukiessani olen palannut aiemmin lukemaani Jussi Niinistön samaa asiaa käsitelleeseen opukseen  (Heimosotien historia 1918–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005).   Ero näiden kahden historiateoksen välillä on valtava.  Noihin eroihin palaan tämän kirjoistussarjan seuraavassa osassa . 

 

 

Reino Seppänen

 

Kirjoituksen osa 2 ilmestyy myöhemmin