• Sosialismin varhaisempia ilmenemismuotoja
• Thomas More
• Tommaso Campanella
• Jean Meslier
• Étienne-Gabriel  Morelly
• Jean-Jacques Rousseau
• François-Noël Émile Babeuf
• Louis Auguste Blanqui
• Johann Gottlieb Fichte
• Henri de Saint-Simon
• Charles Fourier
• Robert Owen
• Esisosialisteista uudempaan sosialismiin

 

 

 

 

 

 

 

Sosialismin varhaisempia ilmenemismuotoja

 

Sosialismi sanana on huomattavasti nuorempi kuin sen käsitteellinen sisältö eli erään yhteiskunnallisen suuntautumistavan kuvaaminen. Vorländer toteaa sanaa sosialismi käytetyn erään lontoolaisessa osuustoimintalehdessä vuonna 1827.  Sen oikeassa etymologisessa merkityksessä sanaa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1832 erään Saint-Simonin kannattajan artikkelissa.  Saksaan käsite rantautui vuonna 1842 Lorenz Steinin kirjan ”Der Sozialismus und Kommunismus des heutigen Frankreichs”  (Nykypäivän Ransakan sosialismi ja kommunismi) ilmestyttyä. 

 

Sosialismin historian juuria on löytynyt eri kulttuureista useamman tuhannen vuoden takaa.  Yleensä sen historian esittely alkaa muinaisesta Kreikasta ja Roomasta, jolloin unohdetaan mm. vanha Kiina.  Nykyisyyden kannalta noilla, ennen varhaisten eurooppalaisten sosialistiajattelijoiden tuloa, olleilla ilmentymillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä sosialismin aatesisällölle.  Pikemminkin ne kertovat ihmiskunnan kaipuusta palata vanhaan, pienyhteisöjen alkutilaan, jossa eläminen, työ ja sen tulosten jakaminen tapahtui käytettävissä olleiden resurssien pohjalta tarpeiden mukaan.

 

Useat sosialismin varhaisimmista ajattelijoista lähtivät siitä olettamuksesta, että ihminen on perimmiltään ”hyvä” ja vain olosuhteet ovat etäännyttäneet hänet tästä luonnollisesta olotilasta.  Tässä näkemyksessään he eivät suinkaan olleet ainoita, vaan useat yhteiskuntfilosofit ja ajattelijat lähtivät aikoinaan samasta oletuksesta.  Tosin ihmiskunnan historiasta ei löydy kovinkaan paljon tukea tuolle ajatukselle.  Pikemminkin ihmisen eläimellinen alkuperä ja siitä periytyvät luonteenpiirteet, kuten oman edun tavoittelu tai suoranainen ahneus, eläimellinen raakuus ja epärehellisyys tyypittävät paremmin meitä homo sapienseja.  Toisaalta sosialismin keskeisen ytimen näkökulmasta ihmisen olemuksen pohtiminen ei ole mitenkään oleellista. Sosialismin tavoitteena on tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen yhteiskunnassa ja kansalaisten yhteiselämässä.  Voidaan pikemminkin ajatella, että näiden kehittäminen on huomattavasti tärkeämpää lajin säilymisen ja hyvinvoinnin kannalta.

 

Tämän näkökulman muistaminen on tärkeää, kun seuraavassa on tarkastelun kohteina varhaiset sosialistiset ajattelijat, joita myös utopistisosialisteiksi vähätellen on kutsuttu.  Tuo nimitys juontuu englantilaiseen merkittävään valtiomieheen Thomas Moreen ja hänen kirjaansa ”Utopia”, josta tuonnempana tulee lähemmin puhe.  Yhteistä näille ”utopisteille” on erilaisten sosialististen yhteiskuntamallien kehittely.  Usein se tapahtuu hyvinkin käytännön elämän yksityiskohtiin mennen.  Toisaalta heidän toimintansa ei aina edes jäänyt idean tasolle, vaan niitä kokeiltiin myös käytännössä, kuten mm. Robert Owenin kohdalla.

 

Näiden varhaisten ajattelijoiden työtä arvioitaessa on tärkeää suhteuttaa se siihen aikaan, joissa teoriat on esitetty ja tuon aikakauden tarjoamiin mahdollisuuksiin.  Oleellista näissä teorioissa on kaksi asiaa:  Ensinnäkin ne ovat kritiikkiä omana aikanaan vallinneita olosuhteita – kärsimyksiä,  sortoa ja harvainvaltaa kohtaan.  Toiseksi niihin sisältyi voimakas tasa-arvon vaatimus ja siten myös vaatimus ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.  Se, että sanoma puettiin ihanneyhteiskunnan kuvaukseksi oli omalla tavallaan vain tosiasioiden tunnustamista sillä keinot muutoksen mahdollisuuteen olivat vähäiset.  Nämä ”utopistit” tulee nähdä muita  aikalaisiaan korkeamman moraalin omaaviksi, koska he eivät hyväksyneet näkemäänsä ja kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta.  Toiminnallaan he myös pitivät ylhäällä humanismin lippua ja sen viestiä halki vuosisatojen.

 Thomas More    

 

Englantilainen humanisti, valtiomies, filosofi ja kirjailija Thomas More (1478-1535) oli ensimmäisiä merkittäviä nimiä utopistisen sosialismin aatehistoriassa.  Häntä voidaan pitää aatesuuntauksen kirjallisuuden kantaisänä.  Moren teos ”Utopia” antoi nimensä lähes koko Marxia edeltävälle sosialismille.  Utopia-teos oli ennen kaikkea kritiikkiä aikakauden yhteiskunnallista järjestystä ja kuningas Henrik VIII kohtaan.  More oli päässyt aikoinaan kuninkaan suosioon älykkyytensä ja tarmokkuutensa ansiosta ja noussut aina lordikansleriksi. Se ei kuitenkaan estänyt Henrikiä mestauttamasta Morea, kun tämä oli rohjennut asettua kuningasta vastaan Englannin kirkon päämiehen asemaa koskeneessa kiistassa.

 

Thomas Moren isä oli lakimies John More, joka toimi myös tuomarina King’s Benchin oikeusistuimessa.  More sai kirkollisen kasvatuksen ja asui myös vuosia luostarissa aikoen hetken aikaa, isänsä vastustuksesta huolimatta, munkiksi.  Aikeiden arvellaan rauenneen siihen, ettei More olisi kyennyt munkkiuden vaatimaan selibaattiin.  Katolisen uskonsa More säilytti huolimatta kuningas Henrik VIII toteuttamasta reformaatiosta Englannissa.  Aluksi More opiskeli St Anthonyn koulussa ja myöhemmin Oxfordin yliopistossa latinaa ja logiikkaa.  Hän palasi kuitenkin Lontooseen ja isä sai läpi toivomuksensa pojan lakiuralle suuntautumisesta.

 

Vuonna 1496 More aloitti opiskelut Lincoln’s Innin lakikoulussa.  Lakimieheksi hän valmistui vuonna 1499.  Samana vuonna More tutustui myös eurooppalaisen humanismin suureen mieheen Erasmus Rotterdamilaiseen, joka oli tuolloin käymässä Lontoossa.  Heidän välille syntyi hyvä ystävyyssuhde.  Erasmus jopa omisti tunnetuimman teoksensa ”Tyhmyyden ylistys”  Thomas  Morelle, jonka kerrotaan keskustelleen Erasmuksen kanssa tämän teosta kirjoittaessa.

 

Vuonna 1504 Thomas More valittiin parlamenttiin alahuoneen jäsenenä.  Hän toimi myöhemmin yhdeksän vuotta Lontoon apulaisseriffinä. Nuhteeton ja tehokas toiminta virkatehtäviss vei hänet kuninkaan palvelukseen.  Tehtävien vaatimusaste ja monipuolisuus kasvoivat vuosien myötä.  More sai myös tärkeän diplomaattitehtävän Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V  hoviin.  Hänet aateloitiin ja nimitettiin Henrik VIII sihteeriksi sekä varainhoitajaksi. Moresta tuli vuonna 1523 parlamentin alahuoneen puhemies.

 

Moren ongelmat lisääntyivät 1530-luvulle tultaessa ja hän sai lopulta kuninkaalta anomansa eron sairauteen vedoten. More kieltäytyi vuonna 1533  osallistumasta Anne Boleynin kruunajaisiin Englannin kuningattareksi, mikä kiihdytti hänen epäsuosioon joutumistaan.  Morea vastaan käytiin muutama oikeudenkäynti, jotka päättyivät hänen voitokseen.  Lopulta More tuomittiin valheellisen todistuksen perusteella kuolemaan siitä, että hän olisi muka kieltänyt kuninkaan aseman Englannin kirkon päämiehenä. Tuomio oli ajalle tyypuillisesti raaka teloitus hallitsijanloukkauksesta ja maanpetturuudesta, mutta Henrik muutti sen tavalliseksi mestaukseksi.

 

Uskollisuudesta katoliselle kirkolle Paavi Leo XIII julisti Thomas Moren autuaaksi vuonna 1886. Lakimiesten ja poliitikkojen suojelupyhimykseksi More nimettiin vuonna 1935 Paavi Pius XII toimesta.

 

 

Utopia-teos sosialismin viitoittajana

 

Utopia-kirjansa More kirjoitti kahdessa osassa ja niistä ensimmäisen osan toista myöhemmin.  Kirjansa More sai valmiiksi vuonna 1516. Moren Utopia oli saari, joka muodostui samankokoisista kau­punki­valtioista.  Kirjassa kuvitteellinen merimies, Raphael Hythlodaeus, kertoo tuon saarivaltion elämästä ja sen poliittisesta järjestelmästä. Erikoista teoksessa on se, että harras katolinen More rinnastaa kristillisen Euroopan maan yhteiskuntajärjestystä ei-kristillisen ja Utopian täydellisesti toimivaan yhteiskuntaan.  Tuossa maassa ei ole yksityisomaisuutta eikä rahaa ja siellä vallitsee lähes täydellinen uskonnonvapaus. Hytholodaeus toteaa, miten yksityisomistuksen oloissa voi olla oikeudenmukaisuutta tai kansan hyvinvointia.

 

More kuvaa teoksessa oman aikansa Englannin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hänen kritiikkinsä on rankkaa. Kuninkaan ja aateliston valta ei palvele kansan etuja. Ylimykset on kuvattu loisten kaltaisina, joita kansan on elätettävä, kuten heidän palvelijoittensa laumoja. Hallitsija  on halukas valloittamaan uusia alueita, mutta ei pidä huolta  jo hallinnassaan olevasta maasta. Maassa on valtava määrä tyhjäntoimittajia, joita tarvitaan sodissa, mutta eivät kykene  rauhanomaiseen työhön, vaan halveksivat sitä  ja ja niiden tekijöitä.  Mielenkiintoinen on myös Moren aikalaiskuvaus Marxin myöhemmin määrittelemästä alkuperäisestä kasautumisesta. Kirjassa todetaan, kuinka lampaanhoidon verukkeella ihmisiä ajettiin mailtaan puille paljaille.

 

Utopia-teoksen kritiikki on epäsuoraa, koska More on kirjoittanut sen kertojaksi tuon fiktiivisen hahmon Raphael Hytholodaeuksen. Itselleen More on varannut epäilijän ja kyseenalaistajan roolin. Hytholodaeuksen suuhun More sijoittaa niin Englannin kuin tuon Utopia-nimisen maan kuvaukset ja mielipiteet.  Hän antaa ymmärtää, että tämä merimies  Hytholodaeus olisi ollut mukana Americo Vespuzzin löytöretkillä. Siis sen miehen, joka yritti ottaa nimiinsä Kolumbuksen uroteon eli Amerikan löytämisen.  Tuohon aikaan käsitys maapallosta ja sen alueista oli hyvin vajavainen. Siten Moen käyttämä kikka kuvitteellisesta Utopiasta oli nokkela tapa viedä mahdolliselta kritiikiltä kärki.  Hytholodaeus kertoo kuinka yhteiskunta on järjestetty täysi toisin tuossa maassa, mitä Englannissa. Ikävä kyllä hän ei enää vain muista missä tuo onnela sijaitsee.

 

Kaikkien tuli tehdä Utopiassa työtä, mutta työpäivä oli pituudeltaan vain kuusi tuntia. Tuotanto tapahtui kaupungeissa käsityöläisperheissä. Maataloustuotanto hoituu sillä periaatteella, että jokainen on velvollinen työskentelemään maaseudulla kaksi vuotta. Kaikki maa on yhteiskunnan omistuksessa.  Kaikki tuotanto luovutetaan valtiolle, joka huolehtii tuotteiden jaosta tarvitseville. Työn ja tuotannon ongelman More ratkaisi sijoittamalla Utopiaan orjia, joiksi ostettiin mm. muissa maissa kuolemaantuomittuja. Orjian kohdeltiin kuitenkin inhimillisesti.

 

Sosialismin teorian näkökulmasta Moren teos on merkittävä siinä mielessä, että siinä on tuotanto yhteistä eikä pelkästään kuluttaminen, joka oli tyypillistä varhaiselle kristilliselle sosialismille. Tärkeää on tuon kuvitteellisen yhteiskunnan perustuminen oikeudenmukaisuuteen ja järkeen. Moren humanismin ansiota lienee sekin, ettei teoksen yhteiskunnallista luonnetta ole sidottu millään tavoin uskontoon. Tässä mielessä Utopia on ymmärrettävä myös yksilönvapauden merkkipaaluna.

 

Myöhempien aikojen ”pyhät” ja epäpyhät ovat sittemmin hyökänneet niin Moren persoonaa kuin hänen Utopia-teoksensa tarkoitusta ja sisältöä vastaan. Katolisen kirkon ympärille ryhmittyneen taantumuksen on vaikea niellä Moren humanismista nousevaa avarakatseisuutta ja pyrkimystä maalliseen tasa-arvoon.

 

Reino Seppänen

 

More, Thomas: Utopia. (De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516.) Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Marja Itkonen-Kaila. 5. painos (1. painos 1971). Laatukirjat. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1998.

 

Tommaso Campanella

 

 

Tomamaso Campanella (1568 – 1639) oli italialainen dominikaanimunkki, joka oli tuottelias filosofi ja runoilija. Campanella ei ollut ainoa eikä edes ensimmäinen italialainen utopistisosialisti, mutta taatusti oudoin ja lennokkain.  Hän oli syntynyt Stilon Calabriassa, joka kuului tuolloin Napolin kuningaskuntaan. Se taas oli espanjalaisten alainen varakuningaskunta. Syntyperältään Campanella oli köyhän suutarin poika, jonka nerous huomattiin jo lapsena. Hän liittyi 15-vuotiaana fransiskaaneihin ja alkoi opiskella teologiaa sekä filosofiaa.   

 

Campanella viehättyi Platonista ja joutui ennen pitkää katolisen kirkon hampaisiin, vastustaessaan kirkon hyväksymää Aristoteleen skolastiikkaa.  Hän joutui inkvisition tutkittavaksi ja sitä kautta eristetyksi luostariin vuoteen 1597 asti.  Palattuaan takaisin Calabriaan hän osallistui salaliittoon Napolin kuningaskunnan vapauttamiseksi espanjalaisvallasta. Yritys päättyi siihen, että Campanella tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.  Siitä hänet vapautti paavi Urbanus VIII ja Espanjan kuningas Filip IV,  Campanellan ollessa jo 58-vuotias. Hänet vietiin Roomaan, missä eli alkuajat tarkkailun alaisena. Sen päätyttyä Campanella asui vielä Roomassa viitisen vuotta toimien mm. paavi Urbanus VIII:n avustajana astrologisissa asioissa. Hän joutui kuitenkin pakenemaan Ranskaan Calabriassa syntyneen uuden salaliiton vuoksi, johon Campanella lienee ollut yhteyksiä.  Siellä hän pääsi kuninkaan hoviin ja kardinaali Richelieun suosioon. Lopun elämäänsä Campanella eli Ranskassa ja kuoli Pariisissa vuonna 1639.

 

Campanella oli vankeusaikanaan tuottelias kirjoittaja. Vankeusaikanaan hän kirjoitti myös utopistisen teoksensa ”Aurinkovaltio” (Civitas Solis).  Kyseisen työnsä Campanella kirjoitti vuonna 1602 ja liitti sen ”Todellisuusfilosofia” (Philosophia realis) teoksensa kolmannen osan loppuun. Muodoltaan se muistuttaa Moren Utopiaa.  Tässäkin muuan laivuri kertoo hospitaaliveljesten suurmestarille, miten oli kohdannut matkallaan Ceylonissa kyseisen aurinkovaltion.  Tuon valtion yhteiskuntajärjestystä ja elämää kirja sitten kuvaa.

 

Aurinkovaltio on kaupunkivaltio kukkulalla.  Se sijaitsee seitsemässä portaassa kukkulan ympärillä.  Kukkulan laella sijaitsee kaikkein pyhin paikka, temppeli jonne lankeaa katosta olevasta aukosta valo. Pöydällä tässä pyhässä paikassa on kaksi palloa, joista toinen symboloi maapalloa ja toinen taivaan palloa.  Valtiota johtaa pappi, jonka nimitys on Hoh tai Hoh Sol.  Hänen rinnallaan on kolme ministeriä;  Pon, sotaministeri, Sin, tiedettä, tekniikkaa ja kasvatusta edustava ministeri sekä Mor,syntyvyyden ministeri, joka vastaa suvun säilymisestä ja jatkumisesta.  Campanellan valtio on luostarilaitoksen kaltainen, tiukasti johdettu ja säännelty. Sen johto edustaa viisautta (Hoh), valtaa (Pon) ja rakkautta (Mor). He johtavat taistelua tyranniutta, sofistiikkaa ja tekopyhyyttä vastaan.

 

Aurinkovaltio edustaa täydellistä kommunismia, jossa raha on tarpeetonta. Kaikki työ (ruumiillinen ja henkinen) on samanarvoista, millä toteamuksella Campanella ilmeisesti piikittelee Aristotelesta. Orjuutta ei ole. Työpäivän pituus on neljä tuntia. Loppuaika päivästä vietetään ”miellyttävissä opinnoissa, väittelyissä, lukien, kertoillen, kirjoittaen, kävellen, henkisissä ja ruumiillisissa harjoituksissa ja huvituksissa”.  Aurinkovaltion kansalaisten, myös naisten on osallistuttava ruumista karaiseviin harjoituksiin ollakseen tarvittaessa valmiina taisteluun. Näin vaikka kansalaiset ovatkin kirjan mukaan rauhaarakastavia.

 

Yksityisomistusta ei Aurinkovaltiossa ole, koska se on kaikkien paheiden alkuperä, Platonin opetuksen mukaan.  Kaiken keskiöön Campanella asettaa tuotannon, kulutuksen samoin kuin naisten ja lasten yhteisyyden. Näkökulma on siis ajalle tyypillisesti miehinen. Naisnäkökulmasta tietenkin myös miehet olisivat yhteisiä. Tämä idea on etenkin fransiskaanimunkin esittämänä yllättävä ja rohkea etenkin sen esittämisajankohdn huomioon ottaen.  Sittemmin naisten ”yhteisomistus” vai pitäisikö sanoa ”vapaa rakkaus” on ollut useiden ihanneyhteisöjen ja nykyajan kommuunienkin yksi johtava ajatus. Samalla se on ollut kyllä myös niiden tuho. Lasten yhteisyys merkitsi Campanellalle sitä, että lapset olivat äitinsä kaksivuotiaaksi, jonka jälkeen lapsi otettiin valtion huostaan.

 

Campanellan Aurinkovaltio on syntynyt suljetussa laitoksessa vilkkaan mielikuvituksen tuotteena.  Siten se on pitkälti todellisuudella vieras ja siten epäuskottava. Monet asiat Campanella kuvaa hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta perustelematta ja pohtimatta tarkemmin niiden realistisuutta.  Avoimeksi jää mm. tuon kuvitteellisen yhteiskunnan yksilönvapauden taso. Niinpä esimerkiksi ”naisten yhteisyydessä” kyse ei olekaan yksilönvalintaan perustuvasta vapaasta rakkaudesta, vaan sukupuolisuhteet ovat yksityiskohtia myöten ylempien säätämiä.  Kuten muuten kaikki muutkin elämän alueet.  Ei siis ihmeteltävää, ettei Campanellan luomus saanut suuremmiten seuraajia.

 

Reino Seppänen

 

 

Jean Meslier

 

Ranskalainen Jean Meslier (1664 – 1733) oli niitä varhaisia sosialisteja, jolla oli oli merkittävä vaikutus myös valistuksen syntyyn. Hän oli katolisen kirkon maalaispappi. Meslier toimi kirkkoherrana pienessä maalaisseurakunnassa, jonka yhteiskunnallinen eriarvoisuus vetosi hänen luontaisen oikeudenmukaisuuteensa. Meslier joutui näkökantojensa vuoksi nöyryytetyksi piispojen ja muiden kirkollisten esimiestensä taholta. Hän koki moraalisen ristiriidan kristinuskon sanoman ja sen maallisen toteutuksen välillä niin suureksi, että ajan myötä etääntyi askel askeleelta uskonnosta.  Lopulta Meslieristä tuli ateisti ja filosofisen materialismin kannattaja.  Näkemyksensä hän ilmaisi ”testamentissaan”, joka perustui hänen vuosien varrella tapahtuneiden pohdintojen ylöskirjaamiseen. Teos julkaistiin vasta Meslierin kuoleman jälkeen nimellä  ”Le Testament de Jean Meslier”.  Voltaire toimitti kirjasta lyennelmän.

 

Meslier oli nähnyt seurakunnassaan paljon epäoikeudenmukaisuutta. Hän reagoi lopulta, kun kylän aatelisherra oli kohdellut kaltoin muutamia talonpoikia.  Meslier jätti seuraavana sunnuntaina lukematta esirukouksen hänen puolestaan.  Aatelisherra valitti tästä piispalle, jonka alainen Meslier oli.  Piispa määräsi Meslierin pyytämään aatelisherralta julkisesti anteeksi ja myös rukoilemaan tämän puolesta. Hän myös sen teki, mutta tavalla, jota piispa tai korskea aatelisherra ei osannut odottaa: ”Se on meidän maalaispappiparkojen kohtalo. Arkkipiispat, suuria herroja kun ovat, halveksivat meitä eivätkä meistä välitä. Heidän korvansa kuulee vain aatelisten puhetta. Rukoilkaamme siis tämän kylän herran puolesta. Rukoilkaamme, että hän kääntyisi eikä enään lan­keaisi syntiinsä, köyhien rääkkäämiseen ja orpojen ryöstöön!”  Kiista tietenkin jatkui ja samalla myös Meslierin  vainoaminen. Hänen vuonna 1733 tapahtuneen kuoleman arvellaan liittyneen kyseiseen vainoon.

 

Meslierin teksti on katkeruudessaan häkellyttävää.  Hän toteaa, että vallitseva uskonto, politikka ja taloudellinen elämä ovat kaikki pe­tollista valhetta ja veristä vääryyttä. Meslier kieltää Jumalan olemassa olon vetoamalla niin järkeen kuin eettiseen mahdottomuuteen.  Jos Jumala olisi olemassa ihmisille ei olisi voitu sälyttää niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja valheita. Jeesuksenkin Meslier määrittelee kiihtyneeksi intoilijaksi. Sielu on, hänen mukaansa aineen liikettä, kun se lakkaa eli, kun ruumis kuolee, sammuu sielukin ”niinkuin loppuun pala­neen kynttilän liekki”. Kristinusko on mitä ristiriitaisinta taikauskoisten kuvittelujen ja tarujen sekasotkua.  Papit muka auttavat uskovaisia pääsemään  taivaaseen hankkiakseen heille siellä iäisen onnen, mutta estävät heitä rauhassa nauttimasta todellista onneansa maan päällä. Papisto auttaa maal­lista valtaa, jonka tarkoitukseksi on tullut kansan sortaminen ja nylkeminen, ja siten on uskonto todellisuudessa vain maan suurten ja mahtavien palvelija.

 

Meslier toteaa, että kuninkaat, aatelisto, papisto, lakimiehet ja virkamiehet ovat verenimijöitä ja kansakuntain onnettomuuksien alkusyy.  Hän näkee yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi ihmisten ”alistumisen” vallankäytölle, mutta tuon alistumisen tulee olla kohtuullista.  Se ei saa painaa toisia liian alas kaikkeen vaivaan ja kurjuuteen eikä kasata ”kaikkea nautintoa ja kaikkea tavaraa toisille” toisille.  Meslier toteaa, että luontaisen tasa-arvon sijaan on johtavaksi aatteeksi julistettu kaik­kien sota kaikkia vastaan. Sen seurauksena on ollut, että vihaisimmat ja julmimmat roistot ovat saaneet yhteiskunnassa määräysvallan. Ylin luokka ”vallassa pysyäkseen palkkasi sotureita, virka­miehiä ja pappeja, jotka kaikki nyt kansan kustannuksella mässäävät. Ainoastaan teidän kitkerän työnne hedelmistä elävät kaikki nuo ihmiset ja heidän lukuisat palvelijansa.” Mutta suurin paha, minkä tuo kaikkien sota kaikkia vastaan on tuottanut, on yksityisomaisuus. Siitä lähtien kuin se on keksitty, koettaa jokainen haalia itselleen niin paljon kuin voi, surematta ovatko keinot hyviä tai huonoja.

 

Vallitsevien olojen muuttamiseen Meslier näkee vain sorrettujen liittoutumisen valtaapitäviä vastaan, kukistaakseen ”kurjuuden tuottajat”.  Hänen mielestä jokainen keino, joka siihen tehoaa, kelpaa ja on oikea. Kuninkaan murha on ylistettävä urhotyö. ”Missä ovat muinaisuuden jalot ty­rannien tappajat? Missä Brutus ja Cassius, missä Caligulan uljaat murhamiehet? Ja missä toiselta puolen Trajanus ja Antonius, nuo hyvät ruhtinaat ja arvolliset keisarit? Ei niiden vertaisia enään ole. Miksi eivät he elä enään meidän päivinämme kuo­liaaksi nuijiakseen tai tikarilla tappaakseen kaikki nuo kirotut ih­missuvun hirviöt ja viholliset ja siten vapauttaakseen kansat heidän pakko-orjnudestaan?” Jos kansat yhtyisivät, jos kaiken maailman köyhät ja kurjat ja pelkurit rohkaisisivat toisiaan,  onnistuisi heidän kaataa sortajien valtaistuimet, aatelin ja rikkaiden herruus sekä osoittaa kaikelle maailmalle uskontojen taika-ja harhaluulojen tyhjyys, poistaa keskuudestaan kansainväliset riidat ja vihollisuudet.

 

Meslier kuvaa oman aikansan epäoikeudenmukaisuudet ja luokkaristiriidat voimakkaasti, mutta vähemmälle jää sen sijaan kertominen siitä, millainen uuden yhteiskunnan tulisi olla. Tässä mielessä Meslieriä ei voidakaan pitää puhtaana utopistina.  Hän vain viittaa sen pääpiirteisiin, omaisuuden yhteisyyteen, kaikille samaan työvelvollisuuteen, yhteiseen lastenkasvatukseen, uuteen avioelämän muo­toon jne.  Uskontoa tuossa Meslierin yhteiskunnassa ei ole, ainoastaan siveysoppi, jonka perustana on oikeus ja veljeys. Kuvaus ”ihanneyhteiskunnasta” jää siten puuttumaan sellaisessa muodossa, joka niin monella utopistilla saattaa olla hyvinkin yksityiskohtainen.

 

Meslier oli eittämättä yksi valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen airueista. Varhaisista sosialisteista hän oli määrätietoisempi yhteiskunnan muutoksen välttämättämyydestä kuin aiemmat edeltäjänsä.  Hänen kiihkeä uskonnonvastaisuutensa ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kuvaus ruokkivat noita kahta suurta Euroopan historiaan mullistavastivaikuttanutta asiaa.  Tästä on osoituksena mm. Voltairen ja kumppaneiden kiinnostus Meslierin ajatuksiin.

 

Yhteiskunnallisen vallankumouksenkin saarnaaajana hän lienee ollut ensimmäisiä ja ainakin  rohkein sekä häikäilemättömin. Meslierin oppeja Ranskan suuri vallankumous, tuo porvariston voittoisa läpimurto, imikin innolla itseensä.  On myös hämmentävää todeta, että Venäjän myöhäisemmat sosiaalivallankumoukselliset (eserrät) ja toki eräät heidän edeltäjänsäkin noudattivat Meslierin kaipaamaa taktiikkaa vallanpitäjien ja heidän käskyläistensä eliminoinnissa.  Evoluutioon nojautuvan sosialismin näkökulmasta Meslierin ajattelussa tärkeää ja arvokast on oikeudenmukaisuuden sekä tasa-arvon vaatimukset perusteluineen.

 

Reino Seppänen  

 

 

 

Étienne-Gabriel  Morelly

 

Étienne-Gabriel  Morelly (1717 – 1778)  oli ammatiltaan kyläkoulunopettaja ja oli Ranskan valistusajan utopistinen sosialisti.  Hänen yhteiskunnalliset näkemykset herättivät aikoinaan paljon huomiota ja niiden sanotaan vaikuttaneen Ranskan suuren vallankumouksen taustalla. Myöhemmät sosialistiset ajattelijat ja yhteiskuntafilosofit viitaavaat myös Morellyn näkemyksiin.  Morellyn kirjalliset esitykset utopistisesta yhteiskunnasta ovat osin tuskastuttavaa luettavaa yksityiskohtiin menevästä kuvailusta.  Toisaalta hän kyllä laittoi painoa yhteiskunnan tuotannolle eikä pelkästään yhteiselle kulutukselle.  Morelly vaati, ettei maa eikä mikään muukaan tuotannontekijä saa olla  yksityistä omaisuutta.

 

Morelly julkaisi kirjan ”Uivien saarten perikato”, missä kuvaili tavanomaisen matkakertomuksen muodossa yhteiskuntaa, missä vallitsee yhteisomistus.  Kirja herätti sosialististen ajatustensa vuoksi kovaa kritiikkiä, jota vastaan Morelly kävi toisella, suuren suosion saaneella kirjalla nimeltä ”Luonnon lakikirja” (Code de la Nature, ou le véritable Esprit de ses Loix).  Se julkaistiin v. 1755.  Tässä teoksessa Morelly vaati, että jokaisen ihmisen olisi päästävä omalle, taipumuksiaan vastaavalle alalle. Ennen kuin tähän päästään on yksityisomistus saatava vieroitetuksi pois ihmisistä. Lisäksi täy­tyisi toteuttaa Jumalan luomaa järjestystä. Luemnonlakikirjassa on 117 pykälää, joista kolme tärkeintä on:

1. Kukaan ei saa omistaa yhteiskunnassa mitään muuta kuin tarpesiinsa, huvituksiinsa ja työhönsä liittyvää omaisuutta.
2. Jokainen kansalainen on virallinen henkilö ja hän saa toimeentulonsa ja työnsä yhteiskunnalta.
3. Jokainen kansalaisen on annettava voimiensa, kykyjensä ja ikänsä mukaisesti hyötyä valtion palvelukseen. Ongelmatilanteissa, kuten sairauksien kohdalla kansalainen saa apua valtiolta.

 

 

Morellyn mukaan kaikkien ihmisten pitäisi ottaa osaa maanviljelykseen. Tässä teoriassa kaupunkikin omistaa viljelysmaata. Varsinainen ammattiin valmistautuminen tapahtuu koulujen avulla. Lapset otetaan kouluun viisivuotiaina. Ensialkuun toimivat kouluissa opettajina  lasten omat vanhemmat,kukin viisi päivää kerrallaan. Koulut ovat lähinnä, tässä iässä, leikkikouluja vastaavia. Erikoisesti pannaan paino  luonteenkasvatukselle, yhteismielen ja vapaaehtoisen tottelevaisuuden kasvattamiselle. Kymmenen vuoden iässä lapset joutuvat erillaisiin  työpajoihin, joissa luonteen kasvatuksen lisäksi annetaan myös ammattikasvatusta.  Morellyn mielestä ei uskontoa voida suinkaan ”pumpata” lapseen, vaan hänen on annettava varttua rauhassa kunnes hänessä itsestään herää halu tutustua Jumalaan. Opettajana Morelly oli kiinnostunut kasvatuksesta ja hänen ensimmäiset teoksensa käsittelivätkin pedagogiikkaa.

 

 

Lapset palaavat 15-16 vuotiaina takaisin perheen piiriin, tällöin he ovat  valmiita menemään naimisiin. Tässä valtiossa on naimisiin meno pakko. Poika valitsee tytön ja tämän on oltava sellainen mistä hän todella pitää. Avioliiton esteenä on vain vamma tms. Naimisiin menoon tarvitaan myös tytön oma suostumus. Naimisissa täytyy olla vähintään kymmenen vuotta, jolloin voi saada avioeron. Lapset joutuvat normaalitapauksessa isän haltuun, ellei asiaan löydy sitä estäviä tekijöitä. Eron saatuaan on kansalainen saa mennä uudelleen naimisiin vasta vuoden kuluttua. Yli 40 vuotiaiden ei tarvitse enää mennä naimisiin.

 

 

Eri ammattikunnittain on ihmisillä yhdenmukainen vaatetus, jonka valtio antaa. Yli 30 vuotiaat voivat kuitenkin pukeutua oman makunsa mukaan.  Kuitenkaan kukaan ei saa koskaan pukeutua yleellisesti tässä valtiossa. Morelly oli sitä mieltä, että valtio koossapysymisekseen tarvitsee kovaa kättä. Sellaiset henkilöt, jotka ovat vaaraksi valtiolle ja sen olemassa ololle pannaan tyrmään ja heidän nimensä pyyhitään pois kansalaisten luetteloista.

 

 

Morellyn käsitykset ihmisluonnosta tulevat esiin hänen kasvatusta käsitelleissä teoksissa. Hän näki, että ihminen on perusluonteeltaan hyvä.  Ihmiskunta on elänyt aikoinaan yhteiselämää, jota voidaan kuvata kommunistiseksi. Tuon ologilan palauttamiseen hän tähtäsi ajattelussaan.  Tie siihen kulki  valistuksen kautta.  Tuo valistuminen johtaisi siten johdonmukaisesti kadonneen onnentilan eli  kommunismin palautumiseen. Kun se on onnistunut, kyseessä ei enää ole vaistonvarainen olotila,   kuten koko ihmiskunnan alkuvaiheessa, vaan tietoisuuteen ja meneenseen kokemukseen nojautuva pysyvä elämäntapa.

 

Reino Seppänen

 

 

Jean-Jacques Rousseau

 

Jean-Jacques Rousseauta (1712 – 1778)  ei voida pitää varsinaisena sosialistina, mutta toisaalta häntä ei voida kyllä sivuuttaakaan, kun tarkastelun kyseisen aatteen historia.  Rousseau oli Ranskan suuren vallankumouksen yksi airut ja filosofi, kuten Karl Vorländer häntä luonnehtii. Hänen sanomisistaan ja kirjallisesta tuotannosta löytyy useitakin sosialistisiksi luokiteltavia ajatuksia, mutta varsinainen teorianmuodostus Rousseaulta puuttuu.  Monet poliittisen liberalismin ideologeista on halukas liittämään Rousseaun yhdeksi aatteen suureksi oppi-isäksi.  Se on perin vaikea tehtävä, joten he pyrkivät unohtamaan tai vähättelemään eräitä Rousseaun lausumia tai unohtamaan Rousseaun rooli Ranskan suuressa vallankumouksessa, joka tapahtui yksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen.  Tämä rooli näkyi mm. vallankumouksen myöhemmässä vaiheessa  Yhteishyvän valiokunnan diktaruurihallinnon johdon henkilöissä. Senhän muodostivat triumviraatin rousseaulaisina pidetyt jäsenet Maximillian Robespierre, Louis Antoine Léon de Saint-Just ja Georges Couthon.  Kaikki miehiä, jotka toteuttivat johdonmukaisesti Rousseaun ajatuksia toimissaan, joskin häikäilemätöntä väkivaltaa käyttäen.  Se selittää, miksi myöhempien aikojen bolshevikit kunnioittivat heitä.

 

Rousseauta on hyvi vaikea saada liberalistisen ykstyisomistuksen takuumieheksi. Tämän tietäen nuo liberalismin aatteen vartijat vaikenevat hänen voimakkaasta julistuksestaan teoksessa ”Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista.” (Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes). Sen ehkä lainatuin kohta kuuluu:

”Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta tai täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa jos unohdatte että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään!”

 

Rousseau halusi puolusti köyhiä ja vaati heidän vapauttamistaan vuosisataisten köyhyyden kahleista. Rousseau oli niitä filosofeja, joiden mukaan ihminen oli luonostaan hyvä.  Yhteiskunnallinen kehitys oli vai pilannut häntä.  Kirjassaan ”Yhteiskuntasopimuksesta” Rousseau kirjoitti: ”Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin harkinta liittyi aistimukseen, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimessä jakoi esineet käsitteiden ”minun” ja ”sinun” mukaan ja loi omaisuuden”.

 

Kyseinen teos nousi Ranskan suureen vallankumoukseen johtaneen kehityksen ohjenuoraksi ja viimein myös kartaksi, joka muutti valistusfilosofien ajatukset konkretiaksi. Rousseau selitti, että valta kuuluu kansalle ja hallitusten pitää olla vain kansantahdon toteuttajia.  Valtion tehtävänä on harjoittaa politiikkaa, joka toteuttaa tuon tahdon.   ”Jos käydään tutkimaan, mikä on varsinaisesti kaikkien kansalaisten suurin hyvä, se hyvä, jonka tulee olla jokaisen lainlaatimisjärjestelmän tarkoitusperänä, havaitaan sen supistuvan näihin kahteen tärkeimpään päämäärään: vapauteen ja tasa-arvoisuuteen, suurten puolelta omaisuuden ja arvon kohtuullisuutta, ja pienten puolelta ahneuden ja kärkynnän hillitsemistä.”

 

Myöhempiä sosialisteja Rousseau kiinnostiyhteiskunnallisena ajattelijana. Hänen arvonsa tunnustettiin tasa-arvon ja veljeyden julistajana.  Niinpä esimerkiksi Karl Kaytsky kertoo muistelmissaan kiinnostuneensa Rousseauta tutustuessaan vallankumoushengen elähdyttämiin ajattelijoihin. Suomalainen myöhäinen utopisti ja ihanneyhteiskuntaa käytännössäkin kokeillut Matti Kurikka  Marxin materialismia ja luokkatietoisuutta arvostellessan mainitsi Rousseaun yhtenä nimenä niistä sosialisteistä, jotka ”ilman luokkavihaa ja vallankumousta neuvoivat tietä koko ihmiskunnalle parempaan yhteiskunnalliseen sekä henkiseen elämään.”

 

Rousseau oli monipuolinen, omalaatuinen ja itsekeskeinen nero. Hän vaikutti syvästi Euroopan yhteiskunnalliseen kehitykseen ja avasi kasvatustieteeseen uusia uria. Rousseau syntyi Genevessä Sveitsissä ja oli uskonnolliselta taustaltaan protestantti. Häneltä puuttui lähes kokonaan muodollinen koulutus, jonka puuteen, miehen syvällisestä sivistyksestä huolimatta, voi nähdä Rousseaun tuotannossa. Hänen ajattelussaan ja tuotannossaan on hämmentävää ristiriitaisuutta. Karu lapsuus ja nuoruus lienevät vaikuttaneet merkittävästi hänen luonteeseensa. Rousseau oli näet neuroottinen persoona ja kärsi myöhemmällä iällään mielisairaudesta. Kaikesta huolimatta hänen luomisvoimansa säilyi ja Rousseau kirjoitti kuolemaansa saakka.

 

Reino Seppänen

 

 

François-Noël Babeuf

 

François-Noël Émile Babeuf ( 1760 – 1797 ) oli Ranskan vallankumousajan puhdaspiirteisin sosialisti.  Syntyjään Babeuf  kuului köyhälistöön, päinvastoin kuin useimmat Ranskan vallankumouksen johtajista. Radikaalimmatkin heistä, kuten Danton, Marat tai Robesperre olivat porvarillista syntyperää.  Babeuf kasvoi lapsuustensa ja nuoruutensa ajan puutteessa ja joutui tekemään jo varhain kovaa työtä.  Nuorukaisena hän otti etunimekseen Gracchus roomalaisen 100-luvulla eaa. eläneen kansanrribuni Cajus Gracchusen mukaan.  Tämä oli toinen Gracchus-veljeksistä, jotka vanhan Rooman aikaan yrittivät parantaa köyhien oloja mm. maata jakamalla. 

 

 

 

 

Ahkeralla itseopiskelulla Babeuf hankki sivistystä ja pääsi sen ansiosta töihin  maakirjakonttoriin Royen kaupunkiin.  Maanmittarin työssään hän tutustui maanomistukseen liittyviin asiakirjoihin ja hänelle selvisi miten etenkin aatelisten maanomistus perustui pitkälti väkivaltaan ja vääryyksiin. Sivistystä janoavana ihmisenä Babeuf perehtyi ranskalaisten sosialistien Meslierin, Morellyn ja Gabriel Bonnot de Mablyn teoksiin, kuten myös Rousseaun tuotantoon.  Oikeudenmukaisen luonteen omaavana Babeuf  omaksui näitä näkemyksiä ja kehitteli niiden pohjalta omia sosialistisia ajatuksia.  Hän myös tuki asuinseutunsa talonpoikia maanomistukseen liittyvissä asioissa.  Kun nämä nousivat vastarintaan Ranskan yhteiskunnallisten olojen kärjistyessä, Babeuf auttoi heitä saamaan käsiinsä maanomistukseen liittyviä asiakirjoja, jotka sitten tuhottiin polttamalla.

 

 

Nopeasti Ranskassa edenneet yhteiskunnalliset mullistukset kiinnostivat Babeufia niin paljon, että hän riensi seuraamaan niitä Pariisiin.  Hänen luonnettaan kuvaa hyvin se paheksunta, jota hän osoitti vallankumoushuumassa tehtyjä veritekoja ja  kostoja kohtaan.  Babeuf  kirjoitti niistä vaimolleen:  ”Minä käsitän kyllä, että kansa ottaa oikeutensa, mutta miksi pitää olla julma!”  Toisaalta hän myönsi tuon raakuuden osaksi  siitä, mitä sortajat olivat itse vallanpitäjinä kylväneet.

 

Babeufista tuli nopeasti yksi aktiivisimmista tapahtumien kommentoijista.  Hän pyrki omassa lehdessään,  ”Le Tribun du Peuple”, siirtämään vallankumouksen painopistettä maan sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen.  Kirjoituksissaan Babeuf vaati omaisuuksien ja tuotannon yhteisomistusta ja tulosten jakamista kansalaisten tarpeiden mukaan.  Tuota ajattelua ryhdyttiin kutsumaan babouvismksi.  Se pyrki pitämään esillä ja ajamaan Ranskan tuolloisen köyhälistön, ns. ”neljännen säädyn” etuja.  Tuo proletariaatti, joka oli kyllä aktiivisesti osallistunut porvariston kumoukseen ei vielä ollut tietoinen itsestään ja vielä vähemmän järjestäytynyt. Siten siltä puuttui eddellytykset valloittaa paikkansa Ranskan tuon ajan vallankumoustapahtumissa.

 

Vallankumousvuosien kiihkeät tapahtumat muuttuivat nopeatempoisesti.  Politiikan ytimessä syntyi toisaan vastaan kamppailevia liittoutumia, jotka johtivat vastustajien vangitsemisiin ja veritekoihin.  Vielä hiljattain juhlittu ja pelätty vallankumouksen johtomies löysi yllättäen itsensä giljotiiniin vieviltä rattailta. Tässä sekasortoisessa kuohunnassa Babeufkin joutuu vankilaan kolmesti.  Ransakan vallankumousajan hirmuvaltiaana pidetty Robespierre mestautti köyhällistöä edustaneita  hebertistejä, joihin Babeufkin tuolloin kuului.  Hänet pelasti Robespierren vihalta ja giljotiinilta keskeneräinen oikeusjuttu.  Kun se prosessi oli lopulta ohi, Robespierre oli jo itse ehtinyt tutustua giljotiinin, tuon uuden teililaitteen tehokkuuteen. Elämänsä loppuvaiheessa Babeuf oli jo muuttanut ystävineen käsityksiään Robespierrestä.

 

 

 

 

Robesbierren kukistuttua Ranskan vallankumous sai uuden suunnan ja taantumusvoimat alkoivat saada otetta vallankahvasta.  Porvaristo oli kyllästynyt rajuihin muutostuuliin ja halusi rauhaa sekä vakaita oloja.  Se merkitsi myös vallankumouksen suurten uudistusten hylkäämistä, kuten vuoden 1793 perustuslakiehdotuksen perusmista. Yksikamarisen kansanedustuslaitoksen sijalle luotiin uuden valtiosäännön mukaisesti kaksi kamaria; ”vanhain neuvosto” ja ”viidensadan neuvosto”. Toimeenpanevaksi elimeksi, siis hallitukseksi, tuli direktio.

 

 

Babeuf  ryhtyi arvostelemaan syksyllä 1794 perustamassaan Painovapaus-nimisessä lehdessä uusia vallanpitäjiä ja heidän suunnitelmiaan.  Lehden nimi muuttui myöhemmin Kansantribuniksi”.  Babeuf kiteytti kritiikkinsä totamukseen kuinka ”vanha pienen joukon vehkeilyä suurta kokonaisuutta vastaan toteutetaan nyt uusissa muodoissa”.  Hänen terävät kirjoituksensa ärsyttivät vallassaolijoita ja niin Babeuf vangitiin helmikuussa 1795.  Tämä vankilakäynti oli merkittävä tapahtuma niin Babeufin kuin sosialismin historiankin kannalta.  Hän nimittäin tutustui vankilassa italialaiseen Filippo Buonnarottiin, joka oli aikoinaan ollut Napoleon Bonaparten läheinen ystävä.  Muita tärkeitä henkilöitä tulevan kannalta olivat myös toinen vallankumousmies Augustin Alexandre Darthé (1769 – 1797) ja husaarikapteeni Germain. Direktio julisti syksyllä 1795 yleisen armahduksen ja uudet ystävykset pääsivät vapaiksi.

 

Kolmikko  Babeuf, Buonnarotti ja Darthe aloittivat uudelleen poliittisen toiminnan.  He perustivat Pantheon-nimisen yhdistyksen, jonka nimi juontui kokouspaikasta, luostarikellarista lähellä Pantheonia.  Pian alettiin julkaista uudelleen myös Kansantribuuni-lehteä.  Vallanpitäjillä oli tarkoitus vangita uudelleen Babeuf, mutta tämä pääsi pakenemaan.  Pantheon-yhdistys hajoitettiin, jonka toteutti entinen vallankumousmies Napoleon Bonaparte.  Sulkemisen seurauksena oli uuden organisaation perustaminen.  Se sai nimekseen  Tasa-arvoisten salaliitto.  Järjestön tarkoituksena oli toteuttaa kapina.  Mikään pieni yritys se ei ollut, vaikka jo alun alkaen hanke oli tuhoon tuomittu.

 

Tasa-arvoisten salaliittoon liittyi 17 000 jäsentä, pääasiassa köyhälistö, mutta joukossa myös sotilaita ja virkamiehiäkin. Tarkoitus oli ”antaa maa kansalle, järjestää lailla työt, saattaa tuotanto, välitys ja jako yhteiskunnan haltuun.”  Järjestön ohjelmaa levitettiin kymmeniätuhansia.  Eräässä julistuksessa sanottiin: ”me haluamme elää ja kuolla tasa-arvoisina, kuten olemme syntyneetkin. Tasa-arvo tahi kuolema!  Ranskan vallankumous on vain toisen ja suuremman, viimeisen kumouksen edelläkävijä.”

 

Salaliiton toiminnan piti alkaa toukokuussa 1797. Kun poliisit tulivat toukokuun 8. päivä salaisen direktion kokoukseen vangitakseen sen, olivat läsnäolijat jo ehtineet poistua kokouksen päätyttyä. Vangitsemiset onnistuivat saman kuun 10. päivä, kun toiminnan käynnistymistä päätettiin kiirehtiä.  Tsa-arvoisten salaliitto oli kavallettu.  Sen oli tehnyt kapteeni Grisel, toinen babouvistien kahdesta sotilasjohtajasta.

 

 

Babeuf ja hänen 64 aatetoveriaan vangittiin. Elokuussa Vedomessa pidetyssä erikoistuomioistuimen istunnossa 65 syytetystä 56 vapautettiin, seitsemän tuomittiin maanpakoon ja Babeuf sekä Darthe  kuolemaan.  Tuomion kuultuaan kumpikin yritti itsemurhaa vankikopissa tekemillään tikareilla. Yritykset eivät onnistuneet, vaan heidät vietiin verissäpäin takaisin vankikoppiin ja myöhemmin illalla teloitettiin.  Ennen kuolemaansa Babeuf pyysi Buonarottia kirjoittamaan heidän historian, minkä pyynnön tämä 77-vuotiaaksi elänyt vallankumousmies toteuttikin.  Pettrufi Griselin surmasi Babeufin poika kaksintaistelussa vuonna 1808.

 

Babeuf ei ollut mikään suuri sosialismin ideologi, pikemminkin oikeudenmukainen ja hyväsydäminen käytännonmies, joka halusi nähdä tasa-arvoismman yhteiskunnan, sellaisen Ranskan, jossa kenenkään ei tarvitsisi nähdä nälkää ja joutua epäoikeuenmukaisesti kohdelluksi.  Hän oli yksi lenkki siinä sosialistien ketjussa, jotka fiktiivisten valtioiden kuvauksista astui askeleen kohti ideaalin käytännön toteutusta.  Aika ei vain vielä ollut sille kypsä.

 

Reino Seppänen

 

 

Auguste Blanqui 

 

Louis Auguste Blanqui (1805 –1881) oli eräs ranskalaisen sosialismin omalaatuisimmista edustajista.  Hänen poliittisen ajattelun ymmärtämiseksi on syytä tutustua 1800-luvun Ranskaan ja sen vallankumousintoilun täyttämään ilmapiiriin. Tuolloin niin yleisen militantin asenteen takana on osaksi Ranskan suuren vallankumouksen synnyttämä tunneilmasto ja toisaalta taas maan proletariaatin hiljlleen kypsynyt tietoisuus itsestään ja siitä kurjuudesta, minkä keskellä se eli. On paikallaan myös muistaa, että samassa ilmapiirissä kasvoi ja vaikuttivat myös anarkistit ja ei-sosialistinen radikalismi. Nämä voimat löysivät toisensa Pariisin kommuunin surkeasti päättyneessä seikkailussa, jota Karl Marx ja sittemmin V.I. Lenin hehkuttivat uuden proletariaatin ensimmäisenä aseellisena luokkataisteluna.

 

Auguste Blanqui syntyi 1. helmikuuta 1805 Puget-Theniersissä.  Hänen isänsä, Jean Dominique Blanqui, oli taustaltaan italialaista sukujuurta ja ranskalainen keskiluokkainen virkamies. Tämä mahdollisti Augusten lain opiskelun ja myöhemmin myös lääketieteen. Jo opiskeluaikana hän innostui  poliittisesta toiminnasta. Vaikutteita Auguste Blanqui sai François-Noël Babeufulta ja hänen kannattajiltaan sekä muilta radikaaleilta. Vaikka hän olikin vakuuttunut proletariaatin vapautuksen tärkeydestä, Blanqui uskoi ydinjoukon tekemään vallankaappaukseen. Se muka onnistuisi parhaiten pienen ydinjoukon – soluina toimivien salaliittolaisten – johdolla ja yllätyksen ansiosta. Blanquilla oli myös oma teoriansa salaisesta agitaatiosta, jota valittujen verkosto toteuttaisi. Hän ei kuitenkaan itse onnistunut organisoimaan sellaista.  Näissä ajatuksissaan Blanqui oli paljolti samoissa näkemyksissä mitä Babeuf.  Blanqui piti myös tärkeänä valtiovallan valtaamista ja sen säilyttämistä ”proletariaatin diktatuurin” avulla. Näyttää siltä, että Marx on lainannut tuon käsitteen Blanquilta, mutta antanut sille toisenlaisen sisällön.

 

Auguste Blanqui osallistui aktiivisesti Ranskan heinäkuun vallankumoukseen vuonna 1830, josta hänet myös tuomittiin ensimmäisen kerran vankeuteen. Hän oli suunnittelemassa johtavana persoonana myös vuoden 1839 aseellista vallankaappausyritystä. Hänet tuomittiin siitä vuonna 1840  kuolemaan, joka kuitenkin myöhemmin muunnettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Tuon yrityksen epäonnistuminen lamaannutti blanquistien taisteluintoa ja auttoi demokraattisten ajatusten läpimurtoa ranskalaisten sosialistien piirissä tehden tilaa mm. Louis Blancin kaltaisille henkilöille.  Vuoden 1848 eli ns. ”hullun vuoden” koittaessa Blanqui oli taas vapaa mies. Niinpä hänellä oli mahdollisuus osallistua uusiin vallankumouspuuhiin, joista Blanqui tuomittiin 10 vuoden vankeuteen. Hän viettikin elämässään peräti 37 vuotta vankiloissa, pääasiassa parhaat miehuusvuotensa

 

Pariisin kommuunin tapahtumiin Auguste Blanqui ei pystynyt osallistumaan, koska istui silloin vankilassa aiemmista vehkeilyistään. Tätä asiaa Karl Marx sittemmin pahoitteli, koska arveli Blanquin pystyneen paremmin johtamaan kommuunin vastarintaa. Arviossa saattaa ollakin jonkin verran perää, olivathan niin blanquistit kuin anarkistit Pariisin kommuunin merkittävin voima tasavaltalaisten radikaalien jälkeen. Toisaalta Marxin toteamus on hämmentävä, koska niin blanquistit kuin anarkistit olivat hänen johtaman sosialistiryhmän pahimmat vastustajat. Blangui valittiin Pariisin kommuunin presidentiksi huolimatta hänen vankilassa olostaan.  Kommuunin johto pyrki vaihtamaan Blanquin ottamiinsa pankkivankeihin, mutta vaihtoon ei suostuttu. Vaikka Blanqui ei mieskohtaisesti osallistunutkaan Pariisin kommuunin tapahtumiin, leivottiin niistä hänelle siitä huolimatta karkotustuomio. Se kuitenkin muutettiin Blanquin heikon terveyden vuoksi vankeusrangaistukseksi.

 

 

 

Viimeisestä tuomiostaan Auguste Blanqui vapautui vuonna 1879. Sitkeästi mies kuitenkin jatkoi poliittista toimintaansa ja etenkin agitaatiotyötään. Hän myös kaatui niin sanotusti ”saappaat jalassa”. Blanqui sai sairaskohtauksen ollessaan esiintymässä puhujalavalla.  Hän kuoli 1. tammikuuta 1881. Auguste Blanquin hautajaissaatossa kerrotaan olleen 100 000 surijaa, etupäässä ranskalaisia työläisiä. Se kertoo osaltaan tämän väkivaltaiseen kumoukseen luottaneen miehen joukkokannatuksesta.  Blanqui haudattiin Père-Lachaisen hautausmaalle, missä hänen hautaansa  koristaa ranskalaisen kuvanveistäjän Jules Daloun tekemä muistomerkki.

 

 

 

 

Maininnan arvoista on Blanquin vankeudessa kirjoittama teos ”L’Eternité par les astres” (”Tähtien kautta ikuisuuteen”. Suomentanut Jan Blomsted). Se esittää Blanquin  näkemyksensä avaruudesta ja sen synnystä. Teoksen sanotaan olevan yllättävän modernin. Kirjaa kirjoittaessaan Blanquilla ei ollut käytössään minkäänlaista lähdeaineistoa. Se nojautui hänen tähtitieteen opintoihin ja vuosikymmeniä kestäneeseen harrastukseensa. Blanquin teos julkaistiin Pariisissa 1871. Jotakin kertonee teoksen metkityksestä sekin, että kirja on suomennettu ja julkaistu vuonna 2014.

 

Auguste Blanquin perintö pysyi Ranskan poliittisella näyttämöllä hänen seuraajiensa, blanquistien, ansiosta joitakin vuosia. Se alkoi kuitenkin rapautua jo Pariisin kommuunin romahdettua maanpakoon päässeiden blanquistien siirtyessä marxilaisen sosialismin riveihin. Sittemmin Blanquen ajattelua ovat vaalineet erisortin anarkistit ja anarkososialistit. Yllättävää on, miten paljon Auguste Blanquin henkeä ja toiminta-ajatusta löytyi etenkin bolshevikkien toiminnasta ennen lokakuun vallankumousta. Marxilainen sosialidemokratia ei sanottavammin ollut  kiinnostunut Blanquista ja hänen uhkapeliä muistuttavasta poliittisesta orientaatiosta.

 

Reino Seppänen

 

 

 

Johann Gottlieb Fichte

 

Kuuluisa filosofi ja yksi saksalaisen idealismin keskeisiä edustajia, Johann Gottlieb Fichte (1762 –1814 ), oli syntyjään köyhän köydenpunojan poika.  Erään aatelismiehen avustamana hän pääsi opiskelemaan oppikouluun ja myöhemmin myös Jenan sekä Leipzigin yliopistoihin. Sittemmin Fichte toimi Berliinin yliopistossa professorina ja rehtorina. Hän eli aikana, jolloin romantiikka siirtyi taiteen ja kirjallisuuden puolelta myös filosofiaan.  Fichteä tyypittikin oman aikanasa fokuksessa olleet ilmiöt; idealismi, romantiikka ja sosialismi.  Kaikki nuo kiedottuna saksalaisen kansallisuusaatteen kääreeseen.  Useimmin Fichte on mainittu saksalaisen idealismin yhteydessä ja vähiten hänet on haluttu tuntea yhtenä sosialismin edustjana.  Saksalaisen filosofisen idealismin osalta se on toki ymmärrettävää, sillä liittyyhän Fichte läheisesti tuon suunnan edustajiin mm. kahteen huomattavimpaan Friedrich Schellingiin ja Georg Wilhelm Friedrich Hegeliin.

 

Kuten sanottua filosofi Fichten yhteydessä harvoin käsitellään hänen yhteiskunnallisia ajatuksia ja vielä harvemmin hänen sosialistista suuntautumistaan.  Enemmänkin korostetaan Fichten merkitystä saksalaisen kansallishengen nostattajana ja edustajana.  Tuo piirre Fichtessä tulee nähdä oman aikansa kontekstissa.  Fichten saksalainen idealismi liittyy siihen kansalliseen alennustilaan, johon Napoleon ja sodat Ranskaa vastaan olivat Saksan valtiot saattaneet.  Tuo Fichten kansallinen hehkutus nousee voimakkaasti esille teoksessa ”Puheita Saksan kansalle” (Reden an die deutsche Nation) vuosilta 1808-1809.

 

 

Fichtelle sosialismi oli ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden toteuttamista.  Näkemyksiään Fichte esitteli teoksessaan ”Oikeusopin järjestelmä” (System der Rechtslehre). Hän haastoi ehkä tieten Ransakan suuren vallankumouksen ”ihmisoikeudet”, joissa korostui yksityisomaisuuden suojelu, porvarillinen vallankumous kun oli.  Fichte taas katsoi, että valtion on ensin asetettava jokaiselle ”omaisuutensa”. Hän ei tarkoittanut sillä rahaa ja konkreettista omaisuutta, vaan ihmisen luovuttamatonta oikeutta saada elää mahdollisimman hyvää elämää yhdenkään kansalaisen kärsimättä hätää. Jokaisen tulee saada elantonsa omasta työstä, sillä valtiossa ei saa olla yhtään ”tyhjäntoimittajaa”.  Omistusoikeus ei siten merkitse niinkään mammonan ja esineiden omistusta, vaan vapaasti valitun ammatin ja työn kautta saadun elannon omistusta.  Fichte muisti mainita tuohon oikeuteen kuuluvan ”kohtuulliset loma-ajatkin”.  Hän toteaa kuvailemastaan elämästä: ”Kenen osaksi se ei ole vielä tullut, sille ei ole vielä oikeutta tapahtunut”.  Jos ihminen ei ole oikeutta saanut, ei hänen tarvitse itsekkään olla oikeudenmukainen.

 

Myöhemmin Fichte kehitteli vielä mallin sosialistisesta valtiomuodosta. Tässä hankkeessaan hän liittyy aikakauden toisiin ”utopisteihin”, joskin monelle muulle tyypilliset, jopa naivit yksityiskohtaiset kuvaukset elämästä tuollaisessa mallivaltiossa, Fichteltä puuttuvat lähes täysin.  Ajatuksensa Fichte tuo esille kirjassaan ”Suljettum kauppavaltio” (Der geschlossene Handelsstaat).  Kyseisen teoksen hän omisti Preussin rahaministerille von Struenseelle suosituksella sen antamista esikuvaksi kaikille ”valtion palvelijoille”.  Fichten sosialistiset näkemykset säilyivät aina hänen varhaiseen kuolemaansa saakka, joka myös keskeytti niiden jatkotyöstämisen.

 

Fichten valtio on muilta valtioilta suljettu taloudellinen kokonaisuus. Yhteinen työtätekevä kansa jakautuu tuossa valtiossa kolmeen säätyyn: tuottajiin, ”taiteilijoihin” ja kauppiaisiin.  Tuottajat ovat maanviljelijöitä ja ”taiteilijat”  teollisuudenharjoittajia.  Jokainen kolmesta ryhmästä on erotettu selväpiirteisesti toisistaan ja niihin kuuluvien lukumäärä on rajoitettu. Jokaisessa ryhmässä on vielä monia alaryhmiä.  Yksityinen maanomistus on lakkautettu ja maa on vain läänitetty yksityisille.  Kaikki tärkeät teollisuusalat ja kaivokset ovat valtion hallussa.

 

Mielenkiintoinen piirre on havaita, että valtiossa vallitsee suunnitelmatalous.  Tuotettava tavaramäärä on tarkoin määrätty, kuten myös kaupan ostot ja myynnit. Tuotteen hinta määräytyy, yllättävästi, drn mukssn kuinka kauan se kestää. Valtion raha on paperia tai nahkaa. Ulkomaiden kanssa voidaan käydä vaihtokauppaa, mutta sitä saa harjoittaa vain maan hallitus.  Valloitussotia ei käydä sen jälkeen, kun maan ”luonnolliset rajat” on saavutettu.  Tässä toteamuksessa heijastuu Saksan tuolloinen tila. Fichte olikin kiinnostunut ainostaan Saksan yhteiskunta- ja talousjärjestelmän muuttamisesta. Muutenkin hänen näkemyksiään leimaa voimakas kansallisuus.

 

Fichte käsitteli myös uudenlaista kasvatusjärjestelmää.  Hänen teoriansa mukaan koulun tulee olla  ns. työkoulu, joka ei kasvata oppilaitaan oppineiksi, vaan täysiksi ihmisiksi, mikä vaatii oppineelta taloudellista ja fyysistä kehittymistä. Kaikella mitä koulussa opetetaan pitää olla käytännöllinen merkitys, vaatimus joka filosofin esittämänä kuulostaa yllättävältä. Myös yhteiskunnan ”kurjimpien ja köyhempien” tulee, Fichten mukaan, saada kasvatusta, joka hävittäisi rangaistuslaitokset ja köyhäintalot.

 

Fichteä on joskus yritetty sijoittaa natsisminkin oppi-isäksi. Ehkä tärkein argumentti silloin on ollut Fichten kansallisromantiikan sävyttämä saksalainen isänmaallisuus. Natsismin varhaiseksi airueeksi häntä on vaikea kuitenkin sovittaa jo siksi, että Fichten päähuomio kiinnittyi ihmiseen ja hänen onnensa saavuttamiseen.  Fichte myös totesi, että ihminen ei ole järjestelmää ja sen toteuttamista varten, vaan järjestelmän täytyy palvella ihmistä.  Tuo ajatus ja tosiasia Fihten kuulumisesta vapaamuurareihin ovat pitäneet natsismin ideologit etäällä Fichtestä huolimatta hänen  saksalaisuushypetyksestä.

 

 

Karl Vorländer on todennut, että Kant vielä hyväksyi taloudellisissa asioissa liberaalien ”antaa mennä” -asenteen (laissez faire, laissez aller), mutta Fichte leimaa sen ryöstöjärjestelmäksi ja vapaudeksi, joka saattaa molemmat puolet perikatoon. Liikevoittoa hän vertaakin ryöstösaaliiseen, joka merkitsee vain väkevämmän oikeutta.

 

Fichtellä oli suora vaikutus myös syntyvaiheessaan olevaan saksalaiseen työväenliikkeeseen ja sosialidemokraattiseen puolueeseen.  Puolueen tulevaa toista haaraa (toinen oli marxilainen) edustava Ferdinand Lassalle ihaili Fichteä ja luki hänet ”ensimmäiseksi saksalaiseksi sosialistiksi”. Lassalle myös epäsi maan nationalisteilta oikeuden ”omia” itselleen Fichte.

 

Reino Seppänen

 

 

Henri de Saint-Simon

 

Yksi merkillisimmistä esisosialisteista oli Claude-Henri de Rouvroy,  Saint-Simonin kreivi (1760 –  1825), jota pidetään mm. Euroopan Unionin alkuperäisenä ideoijana. Hänen sanotaan saaneen aatelisen kasvatuksen, mutta Saint-Simon itse koki tarpeen hankkia lisää sivistystä vielä 40-vuotiaana. Tämän tarpeen hän tyydytti hyvin erikoisella tavalla. Mikään muukaan ei Saint-Simonin elämässä kulkenut aivan tavanomaisia polkuja. Jo nuorena hän halusi itsepäisesti toimia oman näkemyksiensä mukaisesti. Niinpä Claude-Henri kieltäytyi 13-vuotiaana menemästä ripille. Hänen ankaraksi sanottu isänsä laitatti pojan tästä syystä vankeuteen. Saint-Simon syntyi yhteen aikansa arvostetuimpaan aatelissukuun, mutta luopui Ranskan vallankumouksen aikana aatelisarvostaan.  Erityisen maininnan arvoinen on hänen suhteensa ranskalaiseen filosofiin, positivismin perustajaan ja sosiologian isäksikin tituleerattuun Auguste Comteen. Tämä palveli seitsemän vuotta Saint-Simonin sihteerinä saaden toimestaan jopa pientä palkkaa.  Comte ihaili Saint-Simonea ja miehillä oli yhteneväisiä näkemyksiä historian kulusta.

 

Tarina kertoo kuinka nuoren Henri Saint-Simonin kamaripalvelijan tuli herättää joka aamu herransa sanomalla: ”Nouskaa ylos, herra kreivi, suuret tehtävät odottavat teitä.”  Tuo tarina kuvaa hyvin Saint-Simonin pyrkimyksiä etsiä itselleen merkityksiä ja sitä kautta paikkaa historiassa. Tuo pyrkimys ei toki jäänyt vaille katetta, mutta suurempikin paikka historiassa hänelle olisi ollut varattuna, jos kreivi olisi kyennyt elämässään toisenlaiseen orientaatioon ja itsehillintään. Hänellä oli  nerokkaita oivalluksia ja hyviä ideoita, mutta vastaavasti taas malttamattomuutta, kritiikittömyyttä, epäreaslistisuutta  ja kyvyttömyyttä saattaa hyvänkin ajatusprosessia johdonmukaiseen loppuun.

 

Monen muun aatelisen nuorenmiehen tavoin Saint-Simon osallistui Yhdysvaltain vapaussotaan Ranskan hallituksen kapinallisten tueksi lähettämissä joukoissa.  Siihen hänet lienee innostanut aikakauden henkisenä päävirtauksena olevien ensyklopedistien vapausaatteet.  Tuohon sotaan hän osallistui upseerina ja eteni everstiksi. Nelivuotisella sotaretkellään hän joutui myös sotavangiksi. Upseerin ura ja sotiminen eivät kuitenkaan Saint-Simonia kiinnostaneet. Levoton mieli askarteli useidenkin suurien suunnitelmien parissa. Amerikka innosti hänet kaavailemaan kanavaa Panaman kannaksen poikki, hanke joka toteutui vasta yli 100 vuotta myöhemmin.

 

Palattuaan sodasta Saint-Simon ryhtyi matkustelemaan. Kun Ranskan suuri vallankumous sitten syttyi, hän palasi takaisin maahan ja alkoi puhua innokkaasti kaikkien kansalaisten tasa-arvon puolesta. Aluksi toimi hän seuduilla, missä hänen sukunsa maatilat olivat. Siellä hän luopui aatelisarvostaan ja vaati pap­pejakin luopumaan erioikeuksistaan.  Saint-Simon oli syntynyt varakkaaseen sukuun, mutta menetti omaisuutensa vallankumouksen aikana. Ranskan vallankumoukseen hän kadotti uskonsa sen saadessa kielteisiä piirteitä. Hänen mielestään valtaan olivat päässeet jaarittelijat, jotka olivat syrjäyttäneet todelliset ”työnritarit”. Saint-Simon halusi kuitenkin jatkaa uudistustyötään ja katsoi tarvitsevansa siihen rahaa. Sitä hän ryhtyi keräämään keinottelemalla ja huijaamalla. Niinpä jo ennen 18000-luvun alkua hän oli luonut itselleen uuden omaisuuden.

 

Saint-Simon joutui ns. hirmuhallituksen aikana vankilaan. Sieltä vapauduttuaan hän ryhtyi hyödyntämään omaisuuttaan aikoen perustaa laitoksia tieteen ja teollisuuden yhteistyötä edistämään. Juuri teollisuus ja teollistaminen olivat Saint-Simonin suuria ideoita ja lähes pakkomielteitä. Hän joutui kuitenkin yhtiömiehensä huijaamaksi. Tätä kiinnosti enemmän itse raha kuin epämääräiset kehittämisajatukset. Riita tuon petollisen yhtiömiehen kanssa päättyy laihaan sopuun, jossa Saint-Simon sai osan huijatuista rahoistaan takaisin.

 

Takaisin saamansa rahat hän päätti käyttää tieteellisen sivistyksensä täydentämiseksi ”valmistuakseen siten ihmis­kunnan palvelukseen”. Nämä sivistyspyrkimyksensä Saint-Simon toteutti perin omalaatuisella tavalla.  Hän hankki ensivaiheessa itselleen asunnon polyteknillisen opiston vierestä ja kolme vuotta myöhemmin lääketieteellisen oppilaitoksen läheltä. Vielä oudommaksi Saint-Simonin itsensä sivistäminen kävi, kun hän meni naimisiin erään varakkaan kenraalin tyttären kanssa. Kodissa ryhdyttiin pitämään eräänlaista ”hovia”, jonne kutsuttiin tiedemiehiä ja muuta sivistyneistöä kestittäväksi ja keskustelemaan.  Talon emäntä oli älykäs, hauska ja seurallinen nainen, joka huolehti vieraiden viihtymisestä ja puhutti heitä isäntää kiinnostavista asioista. Saint-Simon itse oli etupäässä hiljaa ja kuunteli käytyä keskustelua.  Kun varojen  ehtyessä vierailut loppuivat, hän erosi vaimostaan ja lähti kiertämään Eurooppaa. Käytyään Englannissa ja Saksassa, Saint-Simon asettui Geneveen. Siellä hän julkaisi  esikoisteoksensa vuonna 1803, joka sai nimekseen ”Geneven asukkaan kirjeitä aikalaisilleen”.

 

Tuossa teoksessa Saint-Simon vaati, että yhteiskunnalliseen hallintoon olisi saatava aikaan uudistus, jossa epäjärjestyksen sijalle tulisi todellinen järjestys. Hallintoon täytyisi saada oppineita ihmisiä, joille makset­taisiin korkeaa palkkaa. Henkinen valta kuului hänen mukaan oppineilla,  maallinen valta varallisuuden omistajilla. Kansa puolestaan saisi valita johtajat, mutta ei osallistua mitenkään muuten.  Jokaisen yhteiskunnan jäsenen kuului tehdä työtä. Saint-Simonin mukaan työläisiä olivat varsinaisten palkkatyöläisten lisäksi tehtailijat, kauppiaat ja pankkiirit, mikä vaikuttaa ensi alkuun häkellyttävältä ajatukselta esisosialistiksi luokitellulta mieheltä. Myöhemmin Saint-Simonin näkemykset täsmentyivät tässäkin asiassa. Huomattavaa aikaansa edellä olevaa ajattelua näkyi kuitenkin siinä, että hän vaati naisille paitsi äänioikeutta niin myös vaalikelpoisuutta.

 

Palattuaan takaisin Ranskaan hän otti paikan eräässä pankissa, jossa toimi kirjurina. Tähän aikaan hän kirjoitti kirjaa Euroopan yhteiskunnallisesta uudistuksesta.  Tässä kirjassaan hän tuo esille perin  nykyaikaisen europpalaisen ajatuksen, jonka mukaan Euroopalla olisi yksi parla­mentti ja Eurooppaa hallittaisiin kuin yhtä valtioa. Saint-Simon siis esitti jo tuolloin ajatuksen Euroopan unionista, tosin paljon pidemmälle vietynä mitä vielä tähän mennessä on toteutunut. Voi vain kuvitella, miten paljolta maanosamme olisi säästynyt, jos tuo Saint-Simonin idea olisi tullut toteutettua!  Hän ymmärsi myös oikein tuolloin nousemassa olevan teollisuuden merkityksen ja piti välttämättömänä tieteen ja teollisuuden yhteistoimintaa sekä tuotannon suunnitelmallisuutta. Toisaalta Saint-Simonin vahvuuksiin ei kuulunut valtiotiede.  Hänen kaavailunsa uuden valtion parlamentista olivat vähintäinkin outoja. Parlamentissa täytyisi olla kolmekamarinen. Yksi näistä on keksintöjenkamari, toinen  toinen tutkimustenkamari ja kolmas toimeenpanon kamari.   Saint-Simon arveli myös, että valtio ei voi olla pelkkä järjestysvaltio.  Vapautta ei myöskään tarvitse pitää minään päamääränä, vaaa se tulee hitorialllisen kehityksen mukanaa. Vapautta pitäisi olla vain niin pal­jon, kuin kukin ihminen sitä voi vastaanottaa.

 

Saint-Simon oli levoton luonne mikä näyttäytyy häne poukkoilevassa ajattelussaankin. Se siirtyi yllättävän helposti asiasta ja teemasta toiseen. Vaikuttaa myös siltä, että terävistä havainnoista huolimatta hän ei kyennyt tai halunnut viedä johtopäätöksiään aivan loppuun asti. Tämä näkyy mm. hänen viimeisinä elinvuosinaan kirjoittamissa kirjoissaan ”Teollisuus”, ”Järjestöjä”  ja ”Teollinen järjestelmä”. Näissä kirjoissa Saint-Simon jättää vielä yksityisen omistusoikeuden voimaan, mutta rajoittaa sitä lainsäädännöllä.  Hänen  mielestään pitäisi Ranskan kehittää taloudellinen yhteisjärjestö, joka yletettäisiin koko maailmaa käsittäväksi.  Luokaton yhteiskunta on hänen mielestään tavoiteltava asia, mutta työn organisoiminen ja vapauttaminen luokkaherruuden kahleista on Saint-Simonin mielestä teollisuusjohtajien tehtävä. Näkemyksessä on utopiaa kerrakseen, minkä hän itsekin sai havaita elämänsä viimeisinä aikoina, kun pettymyksekseen odotti  noiden ”vapauttavien” teollisuusjohtajien tulemista.  Ei olekaan siis syytä ihmetellä, että jotkut myöhemmät sosialismin historiaa tutkineet eivät ole pitäneet Saint-Simonia varsinaisena sosialistina. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin mielestä hän oli kuitenkin yksi heidän tärkeistä edeltäjistään.  Vanhoilla päivillään Saint-Simon kirjoitti kansantajuiset ja vuoropuhelun muotoon laaditut teoksensa nimeltään ”Teollisuusväen katekismus” ja ”Uusi kristinoppi”. Hän eli viimeiset vuotensa köyhänä, suvulta saamansa pienen avustuksen turvin ja kuoli sairauteen 65 vuoden ikäisenä muutamien ystäviensä ympäröimänä.

 

Saint-Simonin käsitys historiasta on yksi mielenkiintoisimmista puolista hänen ajattelussaan. Ensinnäkin hän oli ensimmäisiä niistä, jotka pitivät historiaa tieteenä.  Toisaalta hänen käsityksensä historian kulusta lähenee myöhempää marxilaista näkemystä. Saint-Simon ymmärsi historian prosessina, missä aikakausi kehityttyään kukoistukseensa, alkaa vähitellen muuttua kehityksen esteeksi. Hänen historiankäsityksensa oli positiivinen eli ihmiskunta kulki kohti parempaa tulevaisuutta. Saint-Simonin historiallis-yhteiskunnallisesta tarkkanäköisyydestään on yhtenä esimerkkinä se, miten hyvin hän ymmärsi Ranskan suuren vallankumouksen poliittiset jakolinjat. Hänelle kyseessä ei ollut vain aateliston ja porvariston välinen valtataistelu, vaan niiden lisäksi myös omistamaton luokka osallistui siihen porvariston tukena.

 

Saint-Simonin persoona oli ristiriitainen. Se heijastui niin hänen ajatteluunsa kuin elämäänsä. Puheidensa vuoksi hänet haastettiin oikeuteen, joka kuitenkin vapautti Saint-Simonin. Vanhuudessaan, eläessään köyhänä kurjissa oloissa, hän yritti myös itsemurhaa aseella. Siitäkin Saint-Simon selvisi hengissä, tosin toisen silmänsä menettäneenä.  Ristiriitainen luonne ja oma tausta näkyivät myös hänen omassa asennoitumisessa rahvaaseen. Ylhäisaatelistosta lähtöisin olevana kreivinä Saint-Simon ei kaikesta tasa-arvoisuuden julistuksistaan huolimatta ei kyennyt suhtautumaan luonnollisesti tuohon, hänlle oudoksi jääneeseen kansanosaa, rahvaaseen, jonka tasa-arvoisuudesta ja elämänonnesta hän kantoi kuitenkin aitoa huolta. Hän eittämättä halveksi ylimysvaltaa ja luokkayhteiskuntaa, mutta samalla kavahti ajatusta rahvaanvallasta. Tämä piirre on havaittavissa melko selvästikin Saint-Simonin yhteiskunnallisissa näkemyksissä. Omista lähtökohdistaan ja ehkä myös vallankumousaikaisista kokemuksistaan hän ei kyennyt ottamaan sitä viimeistä askelta, joka olisi tehnyt hänestä puhdaspiirteisen sosialistin.

 

 

Saintsimonistit

 

Henri Saint-Simonin kuoltua hänen aatetoverinsa perustivat vuonna 1825 äänenkannattajan nimeltään ”Tuottaja” (Le Producteur). He järjestäytyivät liikkeeksi, jonka johdossa olivat Saint-Simonin uskollisimmat seuraajat Saint-Amand Bazard, Barthelemy Prosper Enfantin, Pierre Leroux ja Louis Auguste Blanqui. Seuraajia alettiin kutsua saintsimonisteiksi. He pitivät julkisia kokouksia ja saivat tuekseen myös sellaiset sanomalehdet kuin ”Globe” ja ”Le Crédit”. Liike saikin alkuvaiheessa tuulta siipiensä alle ja siihen liittyi noin 40 000 ihmistä ympäri maailmaa. Osa älymystöakin kiinnostui siitä, Saksassa mm. Heinrich Heine ja Johann Wolfgang Goethe. Esitettyjen ajatusten pohjalta perustettiin yhteistalouksia, eräänlaisia kulutuskommuuneja, perheiksikin kutsuttuja.

 

Saintsimonistien liikkeessä kehittyi kaksi erilaista haaraa, joista toinen, Enfantin johdolla muodostui uskonnoksi mystis-uskonnollisin opein. Bazard taas edusti käytännöllistä, Saint-Simonin oppeja edelleen kehittävää ja käytännössä toteuttavaa suuntaa.  Liikkeen kahden haaran johtajat Enfantin ja Bazard yrittivät pitää liikettä kasassa lähettämällä Ranskan hallituksen edustajainkamarille osoitetun haastavan adressin.  Siinä esitettiin syytöksiä porvarillista yhteiskuntaa ja sen yksityisomaisuutta kohtaan. Saintsimonisteja vastaan nostettiin syytteitä ja luettiin tuomioita.  Enfantin tuomittiin vankeuteen ja vapauduttuaan hänet karkoitettiin maasta, kuten monet muut jäsenetkin.  Enfant lähti  maanpakoon Turkkiin ja yritti siellä jatkaa järjestön toimintaa.  Ajatuksena oli myös Egyptissä tehdä Suezin kanavan, mutta hankeet epäonnistuivat. Enfantin edustama uskonto ajoi myös naisten tasa-arvoisuutta ja yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia. Mutta kun lahko alkoi saarnata avioliiton sijasta vapaata rakkautta naisten vapautumisen tavoitteena Bazard katkaisi välinsä Enfantiin ja saintsimonistien kannattajat karkosivat liikkeestä muutenkin. Enfant sai kannatusta ainakin yhdeltä aikansa kuuluisuudelta kirjailija George Sandilta.  Kyseisen nimen taakse kätkeytyi ranskalainen vallankumouksellinen ja feministinen kirjailija Amantine-Lucile-Aurore Dupin, myöhemmin paronitar Dudevant ( 1804 –1876).

 

Reino Seppänen

 

 

 

Charles Fourier

 

Charles Fourier  (1772 -1837)  oli yksi omituisimmista utopisteista, jonka koukeroinen ajatteleu polveili suurista linjoista aina huvittavan pieniin yksityiskohtiin.  Fourier syntyi varakkaan verkakauppiaan poikana Besanconissa. Hän oli kiinnostunut tekniikasta ja halusi opiekella insinööriksi, mutta tuolloin se oli mahdollista vain aatelisille. Fourierin isä kuoli varhain  ja äiti yritti jatkaa liikkeenpitoa, mutta huonolla menestyksellä.  Fourier itse lähti Lyoniin ja perusti perintöosansa turvin liikeyrityksen, mutta hanke epäonnistui Ranskan vallankumouksen vuoksi. Liikkeen vaihto-omaisuus pakkoluovutettiin konventin joukkojen piirittämille Lyonin puolustajille. Myös Fourier itse joutui sotilaana pakko-otetuksi ja kaupungin antauduttua vielä sotavangiksikin.  Vapauduttuaan hän palasi kotikaupunkiinsa, mutta joutui taas yleisen asevelvollisuuden johdosta armeijaan kahdeksi vuodeksi.  Sotilaselämä ei häntä viehättänyt, mutta Fourier piti sosilaallisesta järjestyksestä, paraatiesta ja sotilasmusiikista.  Sotilasvuosiensa päätyttyä Fourier ryhtyi kauppamatkustajaksi ja päätyi Marseilleen.  Siellä hän kertoi silmiensä avautuneen nähtyään yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.  Nälänhätää poteneessa kaupungissa oli viljakaupan haltuunsa saanut liike korottanut viljan hintaa varastojaan piilottelemalla ja riisiä tuhoamalla. 

 

Näetty ja koettu sai Fourier pohtimaan yhteiskuntaa ja sen eriavaoisuutta. Hän luopui Lyonissa kauppamatkustajan ammatissa ja ryhtyi asioitsijaksi. Toimi ei ollut erityisen tuottoisa rahallisesti, mutta siitä hän sai lisää aineksia omille ajatuksilleen. Fourier vajosi kuitenkin yhä syvemmälle omiin ajatuksiinsa ja unelmiinsa lyöden laimin myös ansiotyönsä. Tuolta pohjalta, vuosien kuluttua ja 36 vuoden ikäisenä Fourier julkaisi ensimmäisen kirjansa ”Neljän liikkeen teoria” ( Theorie des quatre mouv-ements ) vuonna 1808.  Kirja sai myöhemmin uuden nimen ”Yleisen yhteyden oppi”.  Kyseisessä teoksessa Fourier esittää siinä historian filosofiansa.  Hänen toinen teoksensa ”Koti- ja maatalousyhteisöistä” vuodelta 1822 kertoi Fourierin teoriat käytännön sovellutuksena.  Molemmat kirjat saivat vaisun vastaanoton, johon sisältyi osaltaan pilkkaa ja halveksuntaakin.  Tuo vastaanotto oli osaltaan ymmärrettävää niiden sisältämän poikkeuksellisen rehevän mielikuvituksellisuuden ja sekavuuden vuoksi.  Vasta viiden viimeisen elinvuotensa aikana Fourier sai kaipaamaansa arvostusta ja kannattajia.

 

Fourierin mielikuvitusrikkaan ja koukeroisen ajattelun esittäminen on tuskastuttavan vaikeaa. Hänen sekaisessa ajattelussaan esiintyy  päättömyyksien rinnalla hyviäkin oivalluksia ja liki selkeää ymmärystä yhteiskunnasta.  Historiaa Fourier tarkastelee erilaisten vaiheiden kavalkadina.  Hänen mukaansa maailman kehityksessä on 32 aikakautta. Niistä kuusi tärkeintä ovat paratiisillinen kausi, villiydenkausi, patriarkaalinen eli tyrannien kausi, raakalaisuuden kausi ja sivilisaation kausi jota tuolloin parhaillaan elettiin sekä tulevaisuudessa takeellisuuden kausi. Vapauksia Fourier luetteli kolme; ruumiillinen vapaus, yhdistynyt vapaus, jolla hän tarkoitti valtiollista ja yhteiskunnallista vapautta sekä vapaus puutteesta.  Tuolloin toimeentulo on taattu kaikille ihmisille.

 

Fourierin kehittelemä yhteiskuntajärjestelmä perustui eräänlaisiin työ- ja asuinsoluihin, joita hän nimitti falanstereiksi.  Yhteen falansteriin kuuluu 1620 – 1860 henkeä. Ihmiset tulevat näihin yhteisöihin vapaaehtoisuuden pohjalta ja tullessaan antavat omaisuutensa yhteiseen kassaan.  Tulija sai panostaan vastaan osakekirjan, joka oikeutti falansterin voitonjakoon.  Jos tulijalla ei ollut mitään annettavaa, voitiin hänet ottaa sisälle, ruokkia ja vaatettaa vuoden ajan, tulijan maksaessa ylöspidon falansterille työllään.  Falansterissa oli 628 osaketta. Kun tilinpäätös tuli voitonjako tapahtui siten, että pääoma sai voitosta 4/12, työ 5/12 ja taito 3/12.

 

 

Falansterin asukkaista seitsemän kahdeksasosaa oli maanviljelijöitä tai ammattilaisia, loput pääomanomistajia, tutkijoita ja taiteilijoita.  Työ falansterissa tehtiin sarjoissa. Kukin sai valita sen sarjan, joka eniten miellytti. Työ täytyi Fourierin mukaan olla ”musiikkia”.  Viihtyisyydelle pantiin falansterissa suuri paino. Tähän Fourier oli ottanut mallia armeijan seremonioista mm. paraateja järjestämällä. Falansterissa oli hallitus, johon voitiin valita myös naisia. Fourier ajatteli, että liikkeen laajentuessa falansterit liittyvät toisiinsa ruhtinaskuntia muodostaen. Kun aate olisi levinnyt eripuolille maailmaa, ruhtinaskuntien yhteinen keskuspaikka olisi Konstantinopoli ja sitä hallitsisi omniarkki.

 

Vorländer toteaa, että arvokkainta Fourierin tuotannossa on hänen suorittama voimassa olevan talousjärjestelmän arvostelu. Friedrich Engels on hänen kanssaan samaa mieltä. Engels nimeää Fourierin oman aikansa porvarillisen yhteiskunnan armottomimmaksi ruoskijaksi. Fourierin ja Saint-Simonin kritiikki kohdistuu  ”vallankumouksen vapausvoittojen” seurauksena syntyneeseen hillittömän kilpailu- ja riistotalouden turmiollisuuteen. Toisaalta Fourier ei uskonut luokkataisteluun eikä vallankumoukseen. Hänen utopiansa muistutti Saint-Simonin omaa.  Siinä missä Saint-Simon luotti valistuneisiin teollisuusjohtajiin, Fourier luotti rikkaisiin rahamiehiin, jotka olisivat halukkaita muuttamaan maailmaa paremmaksi hänen oppiensa avulla.

 

 

Fourierin seuraajat

Fourier ei itse yrittänyt toteuttaa utopiaansa. Hänen utopiansa perustui siihen, että asiasta kiinnostuneet rikkaat rahoittaisivat ensimmäiset falansterit.  Elämänsä viimeisinä vuosinaan Fourier odotti joka päivä kello kahdentoista aikaan asunnossaan tuota rikasta tulevaksi.  Tämä antaisi hänelle miljoonan falangin rakentamista varten. Tuota ihmistä ei Fourierin ovelle hänen eläessään ilmestynyt, mutta kuolemansa jälkeen Fourier sai kyllä seuraajia.  Amerikkalainen Albert Brisbane toteutti Red Bankissa New Jerseyssä falansterihankkee nimeltä North American Phalanx.  Se pysyi hengissä 12 vuotta.  Sittemmin näitä hankkeita toteutettiin useita eri puolilla Amerikkaa ja Eurooppaa. Eniten kokeiluja syntyi 1800-luvun puolivälin tietämillä. Pisimmälle elänyt niistä oli ranskalaisen teollisuusjohtajan Jean-Baptiste André Godin (1817 – 1888) hanke. Hän perusti hyvin menestyneen lämmitysuunitehtaan, jonka muutti askel askeleelta pitkälti Fourierin ajatusten mukaiseksi kommuunityyliseksi tehdasyhteisöksi, jota kutsui familiasterin nimellä.  Tuo hanke eli aina vuoteen 1968 asti eli yli 120 vuotta.

 

 

 

Mielenkiintoisin Fourierin oppilaista oli Victor Prosper Considerant vajosi (1808 – 1893).  Mielenkiintoinen nimittäin siinä mielessä, että hän kehitti Fourierin näkemyksiä tavalla, jotka Marx muotoili omassa tuotannossaan kehittynemmällä tavalla.  Teoksessaan ”Destine´e sociale” Considerant kuvasi  vallitsevan talousjärjestelmän keskittymistä ja köyhällistön kurjistumista uskottavalla tavalla.  Hänen mukaansa yhteiskunnan rikkaudet keskittyvät yhä enemmän suurten omistajien käsiin: ”pieni tehdas ei voi taistella suurta tehdasta vastaan”.  Suurpääoma ”anastaa yhtiöidensä avulla rautatiet, kanavat, vuorikaivokset ym. Mutta tämän kehityksen ohessa astuu kurjuus jättiläisaskelin eteenpäin”.  Tässä ehkä esimerkki siitä, mitten utopistit sanan- ja ideoidenkylvöllään edistivät askel askeleelta historian valinkauhassa olevan uuden talousjärjestelmän, kapitalismin, ymmärtämistä.  Näyttääkin siltä, että Marxin ja Engelsin ymmärtämys heitä edeltäneisiin utopistisosialisteihin perustuu tälle näkemykselle.

 

 

 

 

 

Reino Seppänen

 

Robert Owen (1771 – 1858 )

 

Robert Owen syntyi nuorimmaiseksi perheen seitsemästä lapsesta pienessä Newtownin kaupungissa Walesissa. Hänen isänsä oli kauppias ja postimestari. Perheellä oli kohtuullisen hyvin turvattu toimeentulo. Jo lapsena Owen osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta ja sai toimia alakoulussa ns. apuopettajana huonommin pärjääville. Hän oli myös intohimoinen lukija, joka ahmi kaikki käsiinsä saamat teokset. Hänet laitettiinkin jo sangen varhaisessa vaiheessa oppiin kauppa-alalle. Oltuaan alalla lähes viisi vuotta, Owen siirtyi kauppa-apulaiseksi Lontooseen. Hän sai pian itselleen uuden paikan Englannin tuolloisessa puuvillateollisuuden keskuksessa, Manchesterissa. Kaupungissa hän tutustui suurteollisuuteen ja sen hyviin, että huonoihin puoliin. Owenin poliittiselta näkemyseltään liberaali oli ja Jeremy Benthamin kannattaja. Hän sai tältä myös konkreettista tukea ensimmäisille uudistushankkeilleen. Owenin maailmankatsomus kuitenkin kehittyi kokemusten myötä yhä enemmän sosialismin suuntaan. Hän kertoi ajatuksiaan vuonna 1813 julkaistussa teoksessaan ’”Uusi käsitys yhteiskunnasta”. 

 

 

Owen ymmärsi taloutta tuntevana tuon suurteollisuuden taloudellisen merkityksen Britanialle, mutta kauhistui sitä kurjuutta ja inhimillistä vahinkoa, jonka hinnalla taloudelliset voitot tuotettiin. Hän oli korkean moraalin ja oikeudenmukaisen asenteen omaavana jo kauppa-apulaisena havainnut, minkälaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin ja suoranaisiin rikoksiin ahneus johti. Se johti hänet pohtimaan, voitaisiinko tehokasta tuotantoa pyörittää ilman ”syöksemättä suuria ihmismääriä kurjuuden kuiluun”. Nämä pohdinnat johtivat konkreettisiin yrityksiin kehittää yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi.

 

Owen oli ennenkaikkea reformaattori, joka pyrki päämääriin osittaisten uudistusten avulla. Tässä hän osittain myös onnistui. Hänen saavutuksiin kuului vuonna 1819 toteutunut ensimmäinen laki lasten ja naisten tehdastyön rajoittamisesta. Tuohon aikaan Owenilla oli laaja uskottavuus, koska hän oli uudistuksillaan saanut tuottavuuden johtamissaan tehtaissa kohoamaan, parantamalla työläisten elintasoa ja -oloja. Ensimmäiset teot tähän suuntaan hän teki jo nuorena miehenä ollessaan erään Manchesterin pumpulikehräämön hoitajana. Hän sai kyseisen tehtaansa Englannin parhaimmaksi. Saavutus johti Owenin vuonna 1800 uuteen toimeen New Lanarkiin Skotlantiin. Siellä hän toimi kahdenkin puuvillatehtaan johtajana vuosien 1800–1829 välillä. Owenin tehtaassa työskenneltiin kymmenen tuntia päivässä, kun taas kilpailijat teettivät tehdastyöläisillä 13–14 tunnin työpäiviä. Tuotannon keskeytyessä syystä tai toisesta, työläisille maksettiin täysi palkka koko ajalta. Parannukset eivät heikentäneet omistajien voittoja ja yrityksen arvo kaksinkertaistui Owenin aikana.

 

 

New Lanarkissa Owen kohtasi sellaisen kurjuuden, johon ei vielä aiemmin ollut törmännyt. Se vahvisti hänen näkemystään yhteiskunnallisten uudistusten tarpeellisuudesta. Tehtaassa oli työntekijöitä noin 2000, joista lapsia oli 500. Lapset oli tuotu tehtaasen työskentelemään jo viisi-kuusivuotiainan Edinburghin sekä Glasgowin lastenkodeista. Hän rakennutti New Lanarkiin uusia työväenasunnoita, jotka vuokratiin tehtaaan työläisille ilman voittoa. Samoin Owen avasi kaupan, josta tehtaan työntekijät saivat ostaa edullisesti laadukasta tavaraa. Hän perusti myös suuren ruokalan, missä myytiin hyvää ja ravitsevaa ruokaa edullisesti. Owen perusti lapsiseimiä ja koulun työntekijöiden lapsille, missä annettiin maksutonta opetusta.

 

 

 

Owenin toimet herättivät ensi alkuun epäluuloja, mutta vähitellen voitti hän työntekijöiden täydellisen luottamuksen. Mutta vaikka tehdas tuotti tuntuvasti voittoa, eivät yhtiömiehet kuitenkaan olleet täysin tyytyväisiä Owenin uusiin periaatteisiin liikeyrityksen hoidosta. Tämän johdosta Owen muodosti vuonna 1813 uuden yhtiön, jonka osakkaat tyytyivät saamaan viiden prosentin koron rahoilleen siten jättivät hänelle vapaat kädet toimia työmiesten hyväksi. Tuosta lähtien Robert Owen onnistui vetämään puoleensa koko Europan huomion ja kiinnostuksen. Yllättävää oli kiinnostus sellaisilta tahoilta, joiden mielenkiintoon Owen ei itse ollutuskonut. Napoleonin kukistuttua Eurooppan valtasi taantumuksellinen henki eli ns. restauration kausi. Ranskan vallankumouksen jälkeen valtansa kadottanut ylimystö oli havaitsevinaa Owenin toiminnassa yrityksen, jonka tarkoitus oli palauttaa vanhat patriarkaaliset olot. Tässä mielessä New Lanarkiin tuli eri maista runsaasti tutustujia. Robert Owenille ja hänen pyrkimyksille osoittivat kiinnostusta mm. pyhän alliansin johtava sielu Klemens von Metternich, Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III ja Venäjän tsaari. Valitettavasti Owen itse tulkitsi häneen ja hankkeeseen kohdistetun huomion väärin eli aidoksi haluksi muuttaa yhteiskunnallisia oloja tasa-arvoiseen suuntaan.

 

Robert Owenista oli tullut kuuluisa ja arvostettu henkilö. Hän koetti saada hyödynnettyä tämän mielenkiinnon saadakseen ajatuksilleen maailmanlaajuisen kannatuksen. Owen lähetti kirjoituksiaan useille hallituksille, myös Ruotsin ja Norjan kuninkaillekin, saadakseen nämä uudistuspyrkimystensä taakse. Englannissa, teki hän parlamentille ehdotuksia, piti kokouksia, julkaisi kirjoituksia ja muodosti yhdistyksiä. Syyksi Englannin työväestön kurjuuteen ja köyhyyteen Owen katsoi kilpailun koneitten ja ihmistyön välillä. Ainoaksi vaikuttavaksi keinoksi hän näki osuustoiminnallisen järjestelmän ja ihmistyön asettamisen koneita tärkeämmäksi työelämässä. Owenin ehdotus köyhyyden poistamiseksi nojautui näille perusteille.

 

Ajatus oli edistyksen ja teknisen kehityksen vastainen, mutta sai alkuvaiheessa yllättävästi kannatusta Britaniassa. Sen taakse asettui kaksi suurta sanomalehteä ja mm. kuningatar Viktorian isä, Kentin herttua. Myös maan yleinen mielipide oli Owenin suunnitelmien puolella. Owen anoi Englannin alihuoneen asettamalta köyhäinhoitolainsäädännön komitealta noin 1200 henkeä käsittävien yhdyskuntien perustamista. Kussakin niistä olisi 40 000 – 60 000 hehtaaria maata. Näissä yhdyskunnissa työnteko ja sen tulosten jako sekä eläminen ja kulutus perustuisi tasavertaisuuteen. Näitä yhdyskuntia voisi perustaa niin yksityiset ihmiset kuin kunnat tai valtio. Owen suunnitteli yhdyskuntien rakenteen yksityiskohtineen ja teki myös täydelliset laskelmat perustamiskustannuksista, vuotuisista menoista ja tuloista.

 

Owenin suunnitelmien takanta hävisi yllättäen kannatus, kun hän Lontoossa eräässä suuressa julkisessa kokouksessa avoimesti selitti vastustavansa kaikkia ”ilmestysuskontoja”. Tuo lausunto teki lopun hänestä yhteiskunnan uudistajana, kun yleinen mielipide sotki hänen yhteiskunnalliset ja taloudelliset näkemykset Owenin uskonnollisten käsitystensä kanssa. Seurauksena oli tuolloin hyvinkin uskonnollisen englantilaisten enemmistön epäsuosioon joutuminen. Owen riitaantui maan hengellisen johdon kanssa ja joutui hyökkäysten sekä vainon kohteeksi. Niistä päästäkseen hänen oli pako lähteä Amerikaan.

 

Amerikassa Owen perusti Yhdysvaltoihin Indianan osavaltioon kommunistisen maanviljelysja teollisuusyhteiskunnan New Harmony. Se oli yhteiskuntakokeilu, jossa kukaan ei olisi toista huonommassa asemassa. Tulos ei kuitenkaan vastannut perustajan toiveita. Kokeilu loppui lyhyeen yhtäältä käytännön ongelmien vuoksi ja toisaalta ihmisluonnon itsekeskeisyyteen. Parin vuoden kuluttua oli yritys niellyt suurimman osan Robert Owenin omaisuudesta. Hän joutui sitten palaamaan takasin Englantiin ryhtyäkseen siellä uudelleen aiemmin keskeytyneen uudistustyön jatkamiseen. Owenin saavutuksia New Harmonyssä olivat kuitenkin Yhdysvaltojen ensimmäisen lastentarhan, kauppakoulun, yleisen kirjaston ja ilmaisen kansakoulun perustaminen. New Harmonyn kokeilu on ollut mallina muutamille yhteisöille.

 

 

Palattuaan takaisin Britaniaan Robert Owen perusti syyskuussa 1832 Lontoossa ns. työpankln, jonka tarkoitus oli saada pois kullan ja hopean käyttäminen arvonmittana ja vaihdonvälineenä. Ajatus oli jo alun alkaen utopistinen eikä se toiminut kuin kaksi vuotta. Sittemmin Owen työskenteli omaisuutensa, mutta ei muutosuskoaan, menettäneenä suoraan työväen keskuudessa. Hän myös kirjoitti paljon ja vaikutti osaltaan brittiläisten ammattiliittojen ja työväenliikkeen syntyyn.

 

 

Robert Owen oli suuri filantrooppi, jonka aito pyrkimys oli vaikuttaa köyhimpien kanssaihmisten elintason parantamiseen ja vääryyksien oikaisemiseen. Hänen elämässään oli menestyksen kausia, mutta myös pettymyksiä ja pahoja takaiskuja. Own ei kuiten¬kaan masentunut vastoinkäymisistä, mutta ei toisaalta kyennyt vetämään niistä useimmiten oikeita johtopäätöksiäkään. Hänelle oli tyypillistä omien porvarillisten lähökohtien säilyminen, vaikka radikaali uudistaja olikin. Owen ei esimerkiksi katsonut tähdelliseksi ajaa työväenluokan poliittisia oikeuksia, vaikka pit vaatimuksia oikeutettuina ja järkevinä. Tässä hän vetosi Yhdysvaltojen esimerkkiin. missä ”valtiolliset vapaudet eivät ole parantaneen yhteiskun¬nallista järjestystä”. Robert Owen luotti yhteiskunnallisten muutosten toteuttamisessa enemmän rikkaiden ihmisten ja sivistyneiden haluun muuttaa maailmaa paremmaksi kuin sorrettujen omaan muutosvoimaan. Ihmisten hyväntahtoisuuteen ja vilpittömään toimintaan luottaminen oli ehkä Owenin suurin virhearvio. Kuten monen muunkin uudistajan, joka ei ole tajunnut ihmisen eläimelliseen alkuperään littyvää omanvoiton tavoittelua ja sulaa ahneutta.

 

Robert Owen kuoli marraskuun 17 päivänä 1858. Elämänsä päättymiseen mennessä hän ei ollut kertaakaan yhteydessä uudenlaisen työväenliikkeen kanssa eikä sen suurten ideologien Karl Marxin ja Friedrich Engelsin. Owen oli kyllä kiinnostunut köyhällistöstä, jokaoli herättänyt hänen synnynnäisen oikeudentuntonsa. Hän ei kuitenkaan, kuten monet muut utopistit ja valistusfilosofit yleensä, ei pyrkinyt vapauttamaan yhtä määrättyä luokkaa, vaan heti koko ihmiskunnan. Robert Owenin ansioksi on myös laskettava hänen vaikutuksensa 1840-luvulla syntyneeseen osuustoiminta-aatteeseen. Hän oli omalla tavallaan ”Rochdalen ritareiden” edelläkävijä ja esikuva.

 

 

Reino Seppänen

 

 

Esisosialisteista uudempaan sosialismiin

 

Sosialismin esihistoria esittely olisi valtava urakka. Olen edellä kertonut eräistä ajattelijoista ja filosofeista, jotka pyrkivät hahmottamaan uutta ja parempaa yhteiskuntaa inhimillistä hätää, sortoa ja eriarvoisuutta tuottavan järjestyksen tilalle. Ajallisesti tuo kaari, jonka sisään kyseiset henkilöt sijoittuvat ulottuu neljälle vuosisadalle.  Useampiakin henkilöitä eri aikakausilta olisi toki voinut tähän esittelyyn ottaa, mutta kattavan historian sijasta olen halunnut pikemminkin valintojeni kautta kuvata miten tuo ”paremman yhteiskunnan” ajatus on kehittynyt puhtaasta unelmoinnista kohti konkreettisia yrityksiä saada muutosta aikaan. 

 

Olen jakanut sosialismin esittelyn kolmeen osioon. Ensimmäinen osiossa on käsitelty esisosialisteja eli ns. utopistisosialisteja.  Toisessa kerron ns. uudemman sosialismin edustajista ja kolmannessa käsittelen kristillistä sosialismia. Tähän jakoon sisältyy myös se valinta, etten kerro näissä yhteyksissä lainkaan anarkistisia ajattelijoita.  Pidän tämän aatesuunnan omana osionaan, noudattaen siten vuonna 1872 tapahtunutta anarkistien eroa ensimmäisestä  internationaalista . Sama valinta koskee bolshevismia ja sen eri muunnelmia eli uudempaa kommunismia.

 

Kuten aiemmin totesin, näitä esisosialisteja kutsutaan yleisesti utopisteiksi. Osaltaan nimi on osuva, osaltaan taas harhaanjohtava.  Niinpä Thomas Moren ”Utopia”-teos on ennemminkin ymmärrettävä oman aikansa ja yhteiskunnan kritiikkinä kuin konkreettisena haluna muotoilla ihanneyhteiskuntaa. Tuossa kritiikissä kuitenkin nousevat esille linjat, joiden mukaan tuo tunnettu valtiomies halusi yhteiskunnallisten muutosten toteutuvan. Toisaalta on taas utopisteiksi leimattuja ajattelijoita, joiden suunnitelmat eivät välttämättä olleet kovin epärealistisia kaikilta osin. Monien suunnitelmien takana oli myös paljolti halu palata vanhaan yhteisölliseen elämäntyyliin, sellaiseen maalaiselämään, jota monessa kulttuurissa vietettiin satoja vuosia ennen suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

 

Useiden esisosialistien kuvauksissa yhteisöt rakentuvat romanttisten kuvitelmien ja sulokkaan sopuisuuden illuusioille. Niistä puuttuu arkinen työ, ihmisten väliset riidat ja keskinäinen kilpailu. On ajateltu, että valta, viha, itsekkyys, kateus ja ahneus sekä kaikki muu meidän laumaeläimen perintöömme kuuluvat ominaisuudet katoaisivat tuon yhteiselämän ansiosta pois. Näihin asioihin kaikki ihanneyhteisöjen kokeilut tahtoivat lopulta tuhoutua, kuten kävi mm. suomalaisen Matti Kurikan kahdelle yritykselle perustaa tuollainen utopistinen onnela Amerikkaan.

 

Kaikki ihmisyhteisöt näyttävät organisoituvan hierarkisesti ja niissä on valtaa tavoittelevia yksilöitä. On hieman hupaisaa havaita, että anarkismiin uskovatkin joutuvat käytännössä sopeutumaan tähän tosiasiaan, joskin sitä piilotellen itseltäänkin.  Kyse on kuitenkin kaikille laumaeläimille tyypillisistä piirteistä, jotka ovat olleet välttämätömiä lauman säilymisen, yhteistoiminnan ja sen johtamisen kannalta.  Alfauroksia tai -naaraita johtotehtävät ovat houkutelleet ”maalliselle hyvyydellä” eli paremmalla ja suuremmalla ravinnolla sekä enemmällä seksillä. On paradoksaalista, että monet utopistiset onnelat ovat juuri kaatuneet noihin kahteen asiaan; työn tulosten epätasaiseen jakamiseen ja seksietuisuuksien kahmimiseen itselle.

 

Edellä kerrotusta ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, ettei oikeudenmukaisuuteen pyrkivä yhteiskunta olisi mahdollista. Se ei ainoastaan ole mahdollista, vaan siihen pitää pyrkiä. Hyvä lähtökohta sen toteuttamiselle on tosiasioiden tunnustaminen siis ihmisluontoon oleellisesti kuuluvien piirteiden tunnustaminen eikä piilottaminen.  Kaikki esisosialistien ja myöhemmätkin yritykset aina bolshevistien verelle perustettuihin yhteiskuntahankkeisiin asti ovat epäonnistuneet juuri tästä syystä.  Eivätkä pelkästään sosialistiset yhteiskuntakokeilut, vaan kaikki muutkin, jotka ovat rakentuneet ja rakentuvat valtasuhteiden kätkemiselle tai yksinvallan korostamiselle. Tätä näkökulmaa avaan enemmän muiden ideologioiden esitelyn yhteydessä.  Ehkä näkökantaani yhteiskunnasta terävämmin kuvaa vanha sosialistinen pilakuva:

 

 

Neljä valtiomuotoa  

(saksalainen pilakuva)

Reino Seppänen

Sosialismin esittely jatkuu ”Uudempi sosialismi” -osiossa.