Minulla on nyt menossa retki lapsuuteni ja nuoruuteni kotikulmille. Sen kohde on seudun pienviljelijäyhdistys. Tiesin toki tuon yhdistyksen olemassa olosta jo ammoin, vaikka meidän kivisellä mäellä rintamamiestalossa asuvan työläisperheen maanviljely oli perin vähäistä ja keskittyi lähinnä pieneen perunamaahan. Yhdistyksen sanoma ei silloin tavoittanut perhettämme, vaikka olisi ehkä pitänyt. Pienviljelijäyhdistyksellä oli tanssilava, jossa vanhemmat sisareni ja veli kävivät tanssimassa. Oma yhteyteni lavaan liittyi vain kavereiden kanssa sinne tehtyihin retkiin tyhjien viinapullojen etsinnän toivossa. No, kävinpä sentään eräänä kesänä katsomassa silloinen Valkeakosken työväenteatterin esittämän näytelmän, kinuttuani äiti-Taimilta esitykseen lippurahat. Näytelmä ei syvempää muistiuraa uurtanut. Viskiä siinä kuitenkin ravintolapöydän ääressä juotiin.
Tuo pienviljelijäyhdistys tunkeutui pieneen elämänpiiriini pari vuotta sitten, kun muuan entinen kaverini Leppälän kansakoulusta soitti ja kysyi, olisinko halukas kirjoittamaan yhdistyksen historian, koska vuonna 2027 tulee kuluneeksi sata vuotta perustamisesta. En itse asiassa ollut lainkaan halukas, mutta Seppo, tuo entinen kansakoulukaverini oli sitkeä ja soitteli uudestaan pariinkin otteeseen. Niin siinä kävi, että lopulta suostuin. Yhdistystä ei enää ole olemassa, vaan siitä on erilaisten vaiheiden jälkeen tullut alueen asukasyhdistys. Tämä herätti mielenkiinnon ja oli eräs syy suostumiseeni.
Nyt olen tilanteessa, jossa pääosa kirjoittamiseen tarvittavaa materiaalia on oletettavasti kasassa. Taustatyötä on joutunut tekemään yllättävän paljon, vaikka kyse on pienestä yhdistyksestä enkä ole asialla ensimmäistä kertaa. Osansa on vaatinut pienviljelijäyhdistyksen taustoittaminen niin ajallisesti, paikallisesti kuin ideologisesti ennen varsinaisen toiminnan kuvaamista. Jo nyt on käynyt hyvin selväksi, miten suuri merkitys tälläkin yhdistyksellä on ollut erään Sääksmäen peräkulman kehittymisessä.
Lapsuudessani ja nuoruudessani katsoin tuota maalaiselämää toisenlaisesta, työläiskodin kasvatin, näkökulmasta. Meitä oli muitakin ja sitten oli niitä toisia kavereita pienviljelijäin ja talollisten jälkeläisiä. Tulivathan nuo naapurien pikkutilat ja vähän suuremmatkin lapsuudessa tutuiksi. Samalla myös maalaiselämä sekä sen luokkaerot hyvinkin selviksi. Sittemmin näkökulma laajeni, kun liityin Valkeakosken sos.dem. nuorisoyhdistykseen ja vähitellen työväenliikkeen poliittiseen sekä sivistykselliseen toimintaan.
Työväen Akatemiassa tutustuin erääseen Arvo Santoseen, joka Kauniaisissa ollessani asusteli ja valmisteli väitöskirjaansa samassa paikassa Akatemian rehtorin Väinö Liukkosen siipien suojassa. Arvo vietti päivänsä pääasiassa Helsingissä, mutta kyllä hänen kanssaan pääsi keskustelemaan monissa tilanteissa niin ruokapöydässä kuin muuallakin. Hänen juttunsa kiinnostivat kovasti. Vuonna 1971 Arvo väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa aiheesta ”Pienviljelijäin järjestäytymiskysymys ja pienviljelijäjärjestöjen vakiintuminen Suomessa”. Sain Arvolta tuon väitöskirjan painoversion kohtuullisen tuoreena. Vuosia myöhemmin, muistaakseni Työväen Akatemian 80-vuotisjuhlissa tapasin hänet viimeisen kerran. Tuolloinkin Arvo antoi pari kirjoittamansa kirjaa, jotka tosien eivät liittyneet mitenkään hänen aiempaan tutkimusaiheeseensa.
Arvo oli taustaltaan itsekin pienviljelijä ja kalastaja. Hänen tutkimuksensa aiheesta oli merkittävä ja syvältä kyntävä, sen olen nyt joutunut toteamaan materiaalia metsästäessäni. Hupaisaa on, että toinenkin asia liittää Työväen Akatemian tämänhetkisen elämääni täyttävään maaseututeemaan. Satuin näet lukemaan Akatemian suuressa kirjastosta käteen sattuneen maalaisliittolaisen poliitikon, kansanedustajan, ministerin ja puolueensa puheenjohtajanakin toimineen Johannes Virolaisen vuonna 1949 julkaistun kirjasen ”Maaseutuhenkinen elämänkatsomus”. Kirjan kustansi maalaisliiton nuorisojärjestö, Maaseudun nuorten liitto ry.
Kirja oli poliittiseen koulutukseen tähtäävä opus, joka toisaalta ärsytti itseni kaltaista nuortamiestä puoluepoliittisen sanomansa vuoksi, mutta myös viehätti. Minulle näet selvisi jo tuolloin, miten Virolainen oli maailmankatsomukseltaan aito demokraatti ja tasavaltalainen siis tasa-arvon kannattaja. Olihan hän tietysti myös piinkova ja asialleen uskollinen poliitikko leppeästä ulkokuoresta huolimatta. Mutta sellaisen pitää poliitikon juuri ollakin. Tuo kirjanen kaikesta maalaisliittolaisesta hehkutuksesta huolimatta teki minuun syvän vaikutuksen ehkä siksi, että aloin ymmärtää, miten kansanvalta aidosti toimiakseen vaatii erilaisten intressien selkeää julkituloa ja niiden yhteensovittamista yhteiskunnallisen koheesion vuoksi ja repivien riitojen yhteensovittamiseksi. Tavalla ihastuin tähän ”Vihannes Jorolaiseen”. Saattoipa tuota myönteistä asennettani siivittää Johanneksen karjalaisuus, jonka merkityksen olin imenyt itseeni kovia kokeneesta perhepiiristäni ja naapureinamme asuvista karjalaisista. Tuon myönteisen käsityksen nyt jo ajat sitten keskuudestamme poistuneesta Johannes Virolaisesta olen säilyttänyt näihin päiviin asti.
Arvo Santosen väitöskirjasta on ollut suuri apu hahmottaessani nyt pienviljelijäliikkeen syntyä ja kasvua Suomessa. Tosin tämä kotiseutuni pienviljelijäyhdistys edusti yhtä ”puolueettomaksi” itsensä julistanutta haaraa, jonka isänä pidetään kuulua osuustoimintamiestä Hannes Gebhardia. Muitakin niitä oli myös sosialidemokraatteja lähellä ollut keskusjärjestö. Ainakin tässä tapauksessa tuolle puolueettomuudelle näyttää olleen pohjaakin, koska jäseninä siinä oli väkeä tuolloisen puoluekentän koko skaalalta.
Pohtiessani materiaalia yhdistyksen historiaan, mieleen nousi tuo aikoinani lukema Virolaisen poliittinen katekismus. Mainion kirjastolaitoksemme hankki sen minulle tilauksesta. Muistini oli tällä kertaa oikeassa. Poliittisen ja ideologisen liirumlaarumin lisäksi kirja sisälsi myös faktaa ja maalaiselämän arkeen liittyvää kovaa todellisuutta. Johannes ei kyennyt kuitenkaan maalaisliiton olemassaolon perustelujen vuoksi näkemään kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen. Hän rakensi puolueen ja maanviljelyn elinmahdollisuudet niin sanotusti hiekalle, jos sallitaan tällainen raamatullinen vertaus. Kirjasessa hän heittää ilmaan sellaisenkin ”tosiasian”, että Suomen maaseutu olisi pystynyt elättämään tuolloisen maamme väkiluvun viisinkertaisenakin. En ryhdy kiistämään väitettä, vaikka Johannes jättää viisaasti lähteen kertomatta, mutta epäilylle on sijaa. Sitäkään hän ei kerro, miten maahan olisi taiottu sellainen teollisuus, joka olisi ylläpitänyt tuon tavoitellun viljelijäväestön kasvun.
En myöskään osaa arvostaa Virolaisen hehkutusta maaseutuelämän autuudesta ja sopuisuudesta kasuavan nuorison kasvualustana. Sitä maalaillessaan Johannes on kuin entiset utopistisosialistit. Itse maaseudulla eläneenä en osaa nähdä sen ”kasvattavaa” vaikutusta hänen tavoin. Muistan yhteisössä rehottavat luokkaristiriidat, keskinäiset erimielisyydet, kateuden ja henkilökohtaiset pyrkyryydet. Ne kaikki kuuluvat ihmiselämään elettiinpä sitä maaseudulla tahi kaupungissa. Se nyt on vain eittämätön totuus.
Eräs asia korostui tämänkertaisenkin kirjan lukemisen pohjalta. Sosialidemokraattien ajama Suomen teollistamisenpolitiikka on ollut perusta, johon Suomen ennennäkemätön hyvinvoinnin kasvu nojaa . Johannes Virolainen ja hänen maalaisliitto-keskustapuolueensa taisteli sitä vastaan ja onnistuikin tavoitteessaan hyvin pitkälle. Kun sosialidemokraattinen puolue saatiin hajalle väkevin voimin 1950-luvun puolivälin jälkeen, teollisuusyhteiskunnan tavoitteen toteutuminen myöhentyi noin 20 vuotta.
Olen monessa asiassa samoilla linjoilla Virolaisen kanssa. Tärkein niistä on se, että Suomen pitää aina, siis nyt ja tulevaisuudessakin tuottaa väestönsä likimääräinen elintarvikkeiden tarve itse. Tämä näkemys minulla on vain vahvistunut vanhenemisen myötä. Teesin takana on ymmärrys elintarvikkeiden tuotannon hallinnasta vahvana aseena imperialististen valtioiden ja niiden suurfirmojen strategioissa. Siitä on riittävää tutkimuksellistakin näyttöä eikä moinen pyrkimys ole historiassakaan suinkaan vieras ilmiö.
Maaseudun elävänä pitäminen on myös noustettu eräissä piireissä ongelmaksi. Ja sitähän se on, mitä suurimmassa määrin. Nykyiset poliitikot niin valtakunnan kuin paikallistasolla ovat tehneet ja tekevät massiivisia virheitä keskittäessään väkeä, usein kansalaisten toiveiden vastaisesti, suuriin kaupunkeihin. Se onnistuu samanlaisella politiikalla, mitä imperialistit toteuttavat suuremmissa kuvioissa. Kaventamalla ihmisten elinmahdollisuuksia. Lakkautetaan koulut ja palvelut, pidetään infrastruktuuri huonossa kunnossa, annetaan vanhusten ja marginaaliväestön kuolla periferiaan, jolleivat ymmärrä muuttaa pois. Kyllä se siitä sitten… Kysynpähän vain miten sitten suu pannaan, kun se rukouksin toivottu ja poliittisin perseilyin silattu suursota syttyy ja kolme suurinta kaupunkiamme sekä muutama muu on rauniokasoina?
