Nykyistä hallitusta muodostettaessa keskustapuolueessa tapahtui eräänlainen palatsivallankumous. Juha Sipilän johtama klikki siirsi röyhkeästi syrjään keskustan kokeneimmat voimat. Tämä merkitsi myös selvää linjanmuutosta puolueen niin sisä- kuin ulkopolitiikkaan.
Tulevaisuuden politiikantutkijoiden selvitettäväksi jää, miten tuo keskustan uusliberaalien toteuttama kaappaus oli yleensä mahdollista. Ehkä se oli yllätys monille puolueen keskeisille vaikuttajille, vanhan liiton aktiiveista puhumattakaan. Yllätys, etten sanoisi jopa järkytys perinteisille kepulaisille on nykyisen hallituksen yllättävien vetojen ja tempoilun vuoksi.
Julkisivunsa keskusta on onnistunut pitämään joltisellaankin kasassa. Tulta ei ole suunnattu omia eli lähinnä Sipilää ja Rehniä kohtaan, vaan syytökset on suunnattu kokomukseen, jonka toiveita on muka liikaa otettu politiikan teossa huomioon. Se tarkoittanee sitä, että Sipilän on jollakin keinoin kyettävä hyvittämään tätä perinteistä kannattajakuntaa. Yleensä se on tarkoittanut käymistä, tavalla tai toisella, yhteisen kansan verovaroin täytetyllä kukkarolla.
Kulissien takana keskustassa on kuitenkin kuhissut ja ärsytetyt perinteisen linjan kannattajat ovat järjestäytyneet. Asemiin ajo on ollut nähtävissä täältä sivustakin katsoen. Nöyryytetty osapuoli valmistautuu vanhalla kokemuksellaan vastaiskuun, joka itse asiassa on jo alkanut. Tästä on esimerkkinä Matti Vanhasen ilmoittautuminen presidenttivaalien ehdokkaaksi.
Tuo kisaan osallstumisen julkistaminen jo tässä vaiheessa oli erittäin taitava liike. Sillä pelattiin kuvioista pois niin pääministeri Sipilä kuin monet muut pyrkyä ja nostetta potevat kilpailijat. Näin siksi, että Vanhasta ei ole helppo sivuttaa hänen ansioituneisuutensa ja pätevyytensä vuoksi.
Merkittävää on myös vanhojen keskustavaikuttajien selkeä liputtaminen perinteisten Venäjä-suhteiden ja kauppapolitiikan puolesta. Se on mitä rohkein hansikkaan isku nykyisille natottajille. Avaus on myös keskisormen näyttö demareille, jotka omissa linjanvedoissaan ovat olleet kykenemättömiä arvioimaan kriittisesti ulkoa annetuille ja Suomen etua vahingoittaville Venäjä-sanktioille. Tämä ja häpeämättömän flirttailun jatkaminen uusliberalismin suuntaan ovat syöneet pohjaa sosialidemokraattien uskottavuudelta puhuttaessa aidon vaihtoehdon nostamisesta nykymenolle.
Keskustapuolueen sisäinen kädenvääntö kääntynee jossain lähitulevaisuudessa perinteisen linjan voitoksi. City-kepulaisilla tai puhuisin mielelläni puolueen uusliberalisteista. Heillä tuskin riittänee voimia pitämään valtikkaa kisailun ratkaisuhetkillä halussaan. Sipilän ja Rehnin osalta peli näyttää päättyvän, shakkitermiä käyttääkseni, kuninkaan kaatoon.
Jos keskustan uusliberalistien syrjäyttäminen onnistuu, kuten itse oletan, tilanne on jossain mielessä analoginen 1930-luvun kanssa, jolloin tuolloinen maalaisliitto teki pesäeron laittomuusvoimiin ja äärioikeistoon. Se mahdollisti demokratian vahvistumisen maassamme ja Kallion sekä Kivimäen hallitusten jälkeen sosialidemokraattien yhteistyön maalaislliton kanssa (Cajanderin hallitus).
Suomen yhteiskunta ja hyvinvointi on rakennettu demarien ja keskustan yhteistyöllä. Tosiasia, jota monen demarin on vaikea tunnustaa. Tämä on silti syytä muistaa tulevaisuuden hallituskumppaneita valittaessa. Kokoomus on nyt antanut näyttönsä siitä, mitä puolue haluaa ja tavoittelee. Sillä ei ole kovin paljon yhteistä sosialidemokratian taustavoimien – palkansaajien ja pieneläjien – toiveiden kanssa.