Kansalaissodan jälkeen Suomen sotilasjohto piti Neuvostoliittoa maamme suurimpana turvallisuusuhkana ja Karjalan Kannasta todennäköisimpänä maan hyökkäyssuuntana. Näihin ajatuksiin perustuivat Suomen puolustussuunnitelmat, joista ensimmäiset olivat laatineet kansalaissodan aikana maahan saapuneet saksalaiset. Ne olivat voimassa vuosina 1918 – 1920 tosin suomalaisten itsensä vuonna 1919 parantelemina. Kyseiset suunnitelmat, kuten myöhemmätkin, lähtivät siitä oletuksesta, että vihollisen päähyökkäys tulee tapahtumaan Kannaksella ja Laatokan Karjala on toteutuessaan sivunäyttämö. Näin myös talvisodassa tapahtuikin.

 

Puolustussuunnitelmien perusteella selvää oli, että armeijan joukko-osastojen sijoittaminen Kannakselle oli maan puolustuksen kannalta keskeisempiä kysymyksiä. Asia aktualisoitui heti kansalaissodan jälkeen. Nuo suunnitelmat, jotka vielä 20-luvun alussa olivat melko suuripiirteisiä, kehittyivät upseeriston osaamisen ja strateegisen ymmärryksen myötä tasokkaiksi. Huomioon otettiin niin eri aselajien kuin huollon tarpeet. Talvisodan syttyessä olitiinkin jo tasolla, jolla pystyttiin liki maksimaalisesti hyödyntämään resurssit, jotka hyökkääjään verrattuna olivat sangen rajallisia.

 

Suunnitelmissa määriteltiin Kannakselle rauhan aikana olevien joukko-osastojen tehtäväksi toimiminen suojajoukkoina ja päävoimien liikekannallepanoa turvaaminen. Yhdeksi tehtäväksi tuli muodostumaan myös evakointien turvaaminen, jotka lopulta nekin joutuivat armeijan vastuulle, kun siviilihallinto ei onnistunut tehtävässä. Vaikka puolustussuunnitelmista vanhimmat olivat monelta osin perin vajavasia, nähtiin niissä tärkeäksi puolustusvoimien yksiköiden sijoittelu Kannaksella. Tarton rauhansopimus vuonna 1920 asetti molemmille maille, Suomelle ja Neuvosto-Venäjälle, rajoituksia pysyvien tukikohtien pitämiselle uuden valtiorajan läheisyydessä.

 

 

Valkjärvi sai omat sotilaansa ja kasarmialueen edellä esitettyjen suuntaviivojen mukaisesti. Valkjärvi oli näet keskeinen alue tuolloisella Kannaksella ja siten puolustusta ajatellen hyvä sijoituspaikka joukko-osastolle. Valkjärvelle määrättiinkin sijoitettavaksi toinen polkupyöräpataljoona. Paikkakunnalle se kuitenkin ilmestyi vasta 1928 uusien kasarmien valmistumisen jälkeen. Kyseinen joukko-osasto oli perustettu jo 20. huhtikuuta 1921. Se tapahtui ristimällä Käkisalmen läänin rykmentin 2. pataljoona toiseksi polkupyöräpataljoonaksi . Tuolloin joukko-osastoon kuului esikunta ja kolme kiväärikompaniaa. Kesällä 1921 pataljoona siirtyi Raivolaan. Sinne perustettiin 1923 vielä yksi kompania eli 4. kompania ja vuotta myöhemmin myös korpraali- ja alokaskoulu.

 

Pataljoonan siirryttyä Valkjärvelle siihen perustettiin viestikomppania. Vuotta aikaisemmin se oli saanut vahvistukseksi myös konekiväärikompanian, joka toteutettiin viipurilaisen neljännen erillisen konekiväärikompanian siirrolla pataljoonan alaisuuteen. Vuonna 1933 pataljoonaan perustettiin vielä kranaatinheitinjaosto, josta vuonna 1937 tuli tykkikomppania. Sen erikoisuutena olivat tuolloin uutta asetekniikkaa edustaneet kaksi panssarintorjuntatykkiä. Vuonna 1934 pataljoonasta lopetettiin neljäs kompania.

 

Ensimmäiset polkupyöränsä 2. polkupyöräpataljoona sai vuonna 1924. Pyöriä oli 675 kappaletta ja niitä riitti koko tuolloiselle miesvahvuudelle. Omana aikanaan ja Kannaksen tuolloiset tiet huomioon ottaen sotilasjoukon varustaminen polkupyörillä oli taloudellisesti edullinen ja joukkojen liikuttamisen kannalta jopa nerokas ratkaisu. Pyörä lisäsi osastojen siirtymisnopeuden jalkamarssiin verrattuna moninkertaiseksi eikä pyörää ollut kovin vaikea siirtää tiettömänkin maaston kautta uudelle kulkuväylälle. Varuskunnille muuten niin tyypillisen junayhteyden Valkjärvi sai vasta 1930, kun Liimatta–Valkjärvirata avattiin liikenteelle.

 

Polkupyöräpataljoona kahden nimi muutettiin toukokuussa 1936 jääkäripataljoona kahdeksi. Tuon nimisenä se säilyi sodankin aikana. Valkjärvellä pataljoona katosi talvisodan jälkeen.  Joukko-osaston perinteitä jatkoi sittemmin Uudenmaan Jääkäripataljoona.