(Puhe on pidetty toisena henkilökunnan edustajan ominaisuudessa Säätytalossa 28.03. 2000 pidetyssä kriminaalihuoltotyön 130 vuotta juhlaseminaarissa.)

 

Kriminaalihuollon edessä olevat muutokset ovat herättäneet yhdistyksen työntekijöissä osin hämmennystä ja epävarmuutta. Tätä keskustelua voitaneen kuvata runoilija Yrjö Jylhän erään runon sanaoilla ”On mulla hautajaiset, sulia häät”. Riippuu varmaankin henkilöstä, mitä juhlaa hän nyt katsoo viettävänsä. Jostakin näkökulmasta häitään viettää viranomaisorganisaatio ja hautajaisiaan jälkihuolto. Tässä puheenvuorossani aion lähestyä kysymystä Vankeusyhdistys – Kriminaalihuoltoyhdistyksen 130-vuotisesta perinteestä ja organisaatiokulttuurista käsin. Tältä osin on eriteltävissä selvästi kaksi erilaista ja toisilleen hyvin pitkälle vastakkaista linjaa. Molemmat ovat vaikuttaneet pitkäkestoisesti ja syvällisesti yhdistyksen olemassaoloon.

Kun Vankeusyhdistyksen isät ja äidit 130 vuotta sitten synnyttivät nykyisen Kriminaalihuollon edeltäjän, olivat he ajan hermolla aivan eurooppalaisessakin mielessä. Oltiin etsimässä ratkaisuja tuolloin suhteellisen uuden rangaistusmuodon, vankeusrangaistuksen, synnyttämiin ongelmiin. Vankeusyhdistyksen perustajat antoivat järjestönsä olemassa ololle oikeutuksen kristillisten arvojen kautta. Tarve auttaa kärsivää lähimmäistä ja ohjata häntä johonkin parempaan, oli Vankeusyhdistyksen toiminnan ydin. Yhdistyksen alkuperäinen tarkoitus perustui siis hyvin vahvasti auttamisajatukseen. Yhdistyksemme onkin suomalaisittain ajatellen hyvin poikkeuksellinen auttamisorganisaatio jo ikänsäkin puolesta. Tältä osin se lähenee sosiaalityön alkuperäisiä anglo-amerikkalaisia juuria. Sosiaalityöhän syntyi aikoinaan kyseisen kulttuuripiirin hyväntekeväisyysjärjestöjen parissa.

Yhdistyksen ensimmäisen sadan vuoden aikana syntynyt organisaatiokulttuuri auttamisideologioineen ohjasi ja kantoi toimintaa hyvin pitkälle julkisoikeudellisen kaudenkin aikana. Perustellusti tämä ajatus voidaan nähdä yhdistyksemme niin sanottuna pitkänä linjana. Rikoksentekijöiden auttaminen on ollut yhteinen nimittäjä sille työlle, jota yhdistyksen lipun alla on tehty. Kyse on ollut siitä ymmärryksestä, että rikoksiin syyllistynyt, varsinkin vankilasta vapautunut, tarvitsee erityistä panostusta, siis apua, elämässä ja yhteiskunnassa selviytymiseen. Vain työn viitekehyksessä tapahtui muutos hyväntekeväisyysajattelusta ammatilliseen sosiaalityöhön. Tullessani itse KHY:n palvelukseen yli 20 vuotta sitten, tämä auttamisen henki oli selvästi tunnistettavissa kaikessa yhdistyksen asiakastyössä. Kysymykseen kuinka hyvin tämä ajatus, tämä pitkä linja, on tunnistettavissa nykyisen KHY:n työssä, on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Itse näen, että jotain tästä perinteestä on yhä tallella ja nähtävissä perinnettä kantavien tai sosiaalityön professiosta orientoituvien työntekijöiden asenteissa ja arkipäivän työssä.

130-vuotisesta perinteestä on löydettävissä toinenkin näihin päiviin asti vaikuttanut piirre, tosin hieman myöhäsyntyisempi,. Tällä tarkoitan yhdistyksen pyrkimystä haalia itselleen yhteiskunnalle kuuluvia tehtäviä. Tämän pyrkimyksen takana on varmaankin ollut aivan ymmärrettävä halu hankkia riittävät perustelut organisaation omalle olemassaololle ja siten turvata myös toiminnan taloudelliset edellytykset. Tärkein läpimurto tällä alueella saavutettiin KHY:n valtiollistamisen yhteydessä. Tämä sisäänrakennettu ristiriita,sosiaalityön ja viranomaistehtävien välillä, on sävyttänyt KHY:n 130-vuotisen elon viimeisimpiä vuosikymmeniä. Konkreettisimmin ristiriita näkyi yhdistyksen valtionavun jakautumisena lakisääteiseen ja harkinnanvaraiseen puoleen. Ja harkinnanvaraistahan olivat yhdistyksen alkuperäistä tarkoitusta toteuttaneet toiminnot. Näinä lopun aikoina yhteiskunnallinen toimeksianto on huipussaan ja sitä kautta organisaation olemassaolon perustelut vahvemmat kuin koskaan. Ne ovat jopa niin voimakkaat, ettei alkuperäisellä perinteellä ole enää sijaa ja elämisen oikeutta. Vertaus käenpojasta ei liene kauhaa haettu.

KHY:n muutoksista toistaiseksi viimeinen ja ratkaisevin, näyttää tapahtuneen 1980-luvunlopun – 1990 luvun alun vaiheilla. Tuolloin yhdistyksen laaja ja hyvin tarpeelliseksi koettu asuntolatoiminta ajettiin alas. Työnvälitysoikeudesta sekä työnvälityksestä luovuttiin. Lahden toimintakeskus lakkautettiin. Harkinnanvaraiseen toimintaan kohdistuneilta leikkauksilta säästyi vain oma toimipaikkani Tampereen toimintakeskus. Eikä sekään sen vuoksi, etteikö halua lopettamiseen olisi ollut.
Ratkaisuja selittänee se, että näihin samoihin aikoihin tapahtui myös hiljainen vallankumous valtion roolissa kansalaisten palvelujen ja tasa-arvon takaajana. Jälkihuollon suhteen omaksuttiin ajatus, että vankilasta vapautuneiden tulee kuulua ns. normaalipalvelujen piiriin. Kuntien oletettiin huolehtivan omista lainrikkojistaan. Tämä linja on osoittautunut katastrofiksi. Kunnat eivät ole vastanneet tähän huutoon, kuten ennakoitavissa olikin. Suomi voi ylpeillä Euroopan unionissa monella asialla, ja hyvin perustellusti, mutta vankilasta vapautuneiden jälkihuolto ei kuulu niiden asioiden joukkoon. Sen suhteen me olemme kehitysmaa.

Tässä vaiheessa on tarpeen sipaista paletista vähän valoisampiakin sävyjä oikean kuvan saamiseksi. Edellä kerrottu on kolikon toinen puoli. Kehitys on ollut ristiriitaista, niin kuin elämä yleensä. Vaikka monia yhdistyksen perinteistä juontuvia tehtäviä onkin karsittu pois, ei se ole merkinnyt, mielestäni, sitä, etteikö uusia avauksia, kokeiluja ja uusia toimintamuotoja olisi syntynyt. Itse asiassa parin viimeisen vuosikymmenen aikana tässä suhteessa ollaan KHY:n piirissä oltu hyvinkin toimeliaita. Tämä onkin yksi yhdistyksemme hyvä puoli ja vahvuus. Uuteen ja kokeilevaan on suhtauduttu ennakkoluulottomasti.

Tänään Vankeusyhdistyksen alkuperäistä ideaa ja yhdistyksen pitkää linjaa varmaankin parhaiten edustaa Tampereen toimintakeskus. Jotain tulevasta kuvannee se, ettei toimintakeskus tule olemaan uudessa viranomaisorganisaatiossa mukana. En osaa itse sanoa, tulisiko siitä olla kovinkaan surullinen, mutta kannan huolta jälkihuollon jatkosta.

Tampereen ja Lahden toimintakeskukset syntyivät vuonnal980 uudelleen perustettujen työleirien pohjalta. Tampereen toimintakeskus kehitti jonkinlaisen luonnonvalinnan seurauksena toimintaansa koulutukselliseen suuntaan aloittamalla rikoksen tekijöille räätälöidyn ohjaavan työvoimapoliittisen koulutuksen. Oppisopimusoikeudet meillä olivat olleet jo aikaisemmin. Myöhemmin koulutustarjonta laajentui ammatillisiin koulutuksiin. Ammatillinen koulutus toteutetaan nyt yhteistyössä Merikosken ammatillisen koulutuskeskuksen kanssa.

Toimintakeskuksen koulutuksen ympärille on kehittynyt myös pienimuotoisen sosiaalisen yrittämisen rypäs, joka tarjoaa asiakkaillemme mahdollisuuksia kokeilla siipiä myös työelämässä. Toimintakeskus kantaa yhdistyksen työn perinteitä asumispalvelujenkin osalta. Pidämme yllä yhä asuntolatoimintaa ja tukiasuntoja.

Tätä päivää on laaja verkostoituminen useiden sosiaalialan organisaatioiden ja projektien kanssa. Toteutamme myös kahta Euroopan sosiaalirahaston (ESR) projektia. Toimintakeskuksen asiakastyön sisältöä voisi kuvata lyhyesti sanomalla, että pyrkimyksenä on tarjota asiakkaillemme koulutukseen, työllistämiseen ja asumiseen liittyviä polkuja rikollisesta elämäntavasta ns. normaalisuuteen.
Mielestäni tällainen rikoksiin syyllistyneille suunnattu toiminta on tarpeellista ja mielekästä. Valitettavasti kaikki eivät jaa kanssani tätä käsitystä. Ehkäpä se osin johtuu siitä, että sosiaalityön perusteluiksi harvoin riittää auttamisajatukset sinänsä, tasa-arvoisuus tai humanistiset arvot. Päätöksentekijöille ne eivät ainakaan tunnu riittävän. Etenkään tässä ajassa. Kaikki on kyettävä perustelemaan taloudellisin argumentein. Perinteisesti sosiaalityö on ollut tässä heikoilla. Se on luottanut enemmän muista arvoista nouseviin perusteluihin.  Kuitenkin syrjäytyminen on laskettavissa myös markkoina. Yhteiskunnalle ja kansantaloudelle syrjäytyminen tulee todella kalliiksi. Täältä ehkä löytyvät kaivatut taloudelliset argumentit niin sosiaalityölle yleensä kuin jälkihuollolle erityisesti.

Työministeriössä on laskeskeltu, että yhden työttömän hinta kansantulon menetyksenä on liki 130.000 markkaa (tarkasti sanottuna 126 400 markkaa) vuodessa. Tämä laskennallinen arvio koskee palkkahaitarin alapäähän sijoittuvaa, jollaisia asiakkaamme yleensä ovat. Julkisen vallan sosiaalimenojen lisäys yhdestä työmarkkinoilta syrjäytyneestä on noin 50 000 ( 48 000 ) markkaa vuodessa. Kyse on tällöin yksinäisestä henkilöstä, joka saa minimimääräisen toimeentuloturvan. Jos työmarkkinoilta syrjäytyminen kestää kokotyöiän ajan eli noin 40 vuotta, on yhden syrjäytyneen henkilön aiheuttama kansantulon menetys noin 3 miljoonaa markkaa. Julkisen talouden menetykseksi on laskettu kaksi miljoonaa markkaa. Näitä lukuja voidaan suhteuttaa siihen tietoon, että vankilasta vapautuneista työttöminä oli 66 % vuonna 1998. Kun puhumme rikostentekijöistä lukuja kasvattavat lisää mm. rikosvahingot, oikeudenkäyntikulut ja rangaistusjärjestelmän kustannukset. Jo yhden rikollisen uran katkeamisen kohdalla voidaan perustellusti puhua satojen tuhansien jopa miljoonien säästöstä.

Oikeusministeriön budjetista heltiää Tampereen toimintakeskuksen rahoitukseen nykyään, erinäisten puolitusten ja supistusten jälkeen 1,6 miljoonaa markkaa vuodessa. Tämä on tietysti tärkeä summa meille. Voidaan jopa sanoa, että elintärkeä, mutta se on toki suhteutettava toimintakeskuksen kokonaisbudjettiin, joka toteutunee tänä vuonna noin 12 miljoonan markan tasolla. Moni voi todeta, että hyvä niin, ette te siis lisää tarvitsekaan. Tämäkin voi tietysti olla yksi linja, mutta toimintakeskuksen kannalta kyse on kuitenkin siitä, minne työn painopiste tulevaisuudessa keskittyy. Sen lauluja lauletaan, kenen leipää syödään. Jo nyt on viitteitä siitä, että työ on siirtymässä rikoksentekijöistä syrjäytyneisiin yleensä. Tämä saattaa olla hyväkin ratkaisu, jos ajatellaan vain toiminnan jatkoa sinänsä. Toiminnan alkuperäistä tarkoitusta se ei kuitenkaan täytä. Kaiken lisäksi se kaventaisi edelleen niitä äärimmäisen niukkoja resursseja, joita jälkihuollossa vielä on.

Nyky-yhteiskunnassa julkisuus on hyvin tärkeä asia. Kun mediassa kannetaan huolta nuorista rikoksiin syyllistyneistä tai esimerkiksi seksuaalirikollisten ja tuhopolttajien kuntoutuksesta, rahaa ohjelmiin näyttää löytyvän, ja hyvä niin. Itse kannan kuitenkin eniten huolta siitä, miten käy vankilasta vapautuvien vaikeimmalle osalle, kärjekkäästi sanottuna sen rupisimmalle porukalle. Sille väelle, jolle suuren yleisön ymmärrystä ei hankinta millään keinoin. Sille väellä jonka rikollinen elämäntapa perustuu valtaosaltaan elämän arpajaisissa langenneisiin huonoihin lähtökohtiin ja jota tyypittää erilaisten sosiaalisten ongelmien kumuloituminen.

Julkisuudessa viime aikoina käyty kriminaalipoliittinen keskustelu on kärkevöitynyt ja asenteet koventuneet. Kriminaalipolitiikasta on, joidenkin toimesta ja vastoin suomalaisia perinteitä, tehty poliittinen keppihevonen. Lööppikansan suosiossa ovat saaneet paistatella muutamat rikollisuusongelman lopullisen ratkaisun strateegit. Ruohonjuuritason työntekijän näkökulmasta tämä on huono asia. Asialliselle keskustelulle ja jälkihuoltotyölle kehitys ei lupaa mitään hyvää. Tulee kysyneeksi, varaudutaanko tässä nyt tulevaan? Syrjäytyneisyyden markkinoilla menee nimittäin hyvin. Tulevaisuudessa vauhti vain kiihtynee, sillä optiona on oven takana vielä odottamassa kasinotalouden ja markkinahuuman sato. Miten tähän vastataan? Pitäisikö Vankeusyhdistys perustaa uudelleen?

 

Reino Seppänen