Hiljattain tuli katsottua television Teema-kanavalta Taavi Kassilan elokuva ”Petos” vuodelta 1988.  Filmi perustui löyhästi tositapahtumiin ja vähän tiukemmin Jussi Kylätaskun näytelmään ”Hentomielinen Hilarius”.   Elokuvan käsikirjoituksen takana oli taas ohjaaja Kassila itse.  Tämänkertainen katsonta oli toinen ja oma tulkintani siitä myös erilainen mitä aikaisemmin.   Oikeastaan hyvin paljon erilainen, niin kuin nykyinen tulkintani Vladimir Vysotskin tunteita herättävästä ” Ystävän laulusta”, johon Juha Watt Vainio  on tehnyt upean suomalaisen sanoituksen.  Laulussa kysytään,  ”Mistä tunnet sä ystävän”?   Niin, mistä sen tuntee?   Nämä 75 elettyä ajastaikaa on osoittant, että siihen on hiton vaikea vastata, joskus aivan mahdotonta. 

 

Elokuvan käsikirjoitus luo näyttämön, jossa petos on koko ihmiselämän läpikäyvä piirre.  Kaikki pettävät vaikuttimena oma etu, milloin välitön, milloin maltillisesti odotettua tilannetta hyödyntäen.  Myös kristinuskossa petos on keskeinen teema, eikä turhaan.  Juudas oli ensimmäinen petturi, mutta ei ainoa sillä seuraajia hänellä on ollut aikojen saatossa paljon.  Lukemattomat Jeesuksen morsiot, sisaret ja veljet ovat hyödyntäneet hyvin monella tavalla ja härskistikin esikuvaansa valhe huulillaan ja oma etu mielessään.

 

Näihin synkkiin pohdintoihin vaivuin, luettuani kuinka Tampereen valtuusto oli päättänyt yhtiöittää Tampereen Veden.  Yhtiöittämisen puolesta äänestivät kokoomuksen, keskustan ja kristillisdemokraattien (=jeesustelijoiden) valtuustoryhmät kokonaisuudessaan.   Se nyt oli itsestään selvää, että nämä uusliberalismiin uskovaisten porukat yhtiöittämistä tukevat.  Minulle oli valtava pettymys, että sosialidemokraattisen ryhmän enemmistö asettui myös yhtiöittämisen kannalle.   Vain kaksi vastusti esitystä.  Vihermulkeroporvareista yksi äänesti tyhjää, muut kannattivat yhtiöittämistä.  Poliittisista ryhmistä kaksi eli vasemmistoliiton ja perussuomalaisten äänestivät esitystä vastaan.  Äänestystulos oli siten selkeä 47 puolesta ja 19 vastaan.  En ole ollut ainoa sosialidemokraatti, jolle Tampereen Veden ratkaisu on tehnyt tiukkaa hyväksyä.  Kommentit ovat olleet kovia, jopa petoksesta on singonnut rajuin syytös.

 

Äänestystulos kertoo selkeästi sen, etteivät sosialidemokraatit Tampereellakaan pysty enää taistelemaan uusliberalistista valtavirtaa vastaan.  Heillä ei ole kykyä eikä taitoa, tiedosta puhumatta, ottaa käsiinsä aloitetta.  Moraalisen ja aatteellisen selkärangan murtuminen on tehnyt porukasta poliittisesti impotentteja.  Kyseessä on seuraus vuosikymmeniä noudatetusta politiikasta.  Siinä  on oltu kytköksissä kokoomukseen ja viimekädessä ajauduttu puolueen peesaajaksi ja etsitty maallista hyvää siltä taholta.  Puolue on myös ollut vahvassa kytköksissä gryndereihin.  Se on ollut myös allerginen perinteiselle vasemmistolaisuudelle, mikä on vienyt suuren osan potentiaalisia kannattajia persujen syliin.   Vielä vähemmän edistyksen eturintamaan ovat olleet tunkemassa vihermulkerot nuo valtamedian myötätuulessa  ratsastavat näennäisradikaalit suunpieksäjät.  Heiltä minä en osannut tässäkään äärimmäisen tärkeässä periaatekysymyksessä muuta odottaakaan.

 

Aamulehdessä demareiden Pekka Salmi antaa oman meriselityksensä tämänkertaiselle poliittiselle haaksirikolle, tai sanotaan nyt kerrankin suoraan luikuruudelle.  Röyhkeästi hän kertoo monen muun kanssa ”tarkistaneensa kantojaan”.   Anakin minun on vaikea uskoa kovinkaan rankaan jaakobinpainiin.   Saatuaan ilmeisesti riittvää informaatiota ja yön yli nukuttuaan, Pekka huomasi miten yhtiöt toimivatkin hyvin eikä piiloagendojakaan ole tullut ilmi!   Jää vain ihmettelemään eikö Pekka Salmi pystynyt pieraisemaan yhtään parempaa selitystä!  Pekalle voi ihan hyvin kertoa, että kyllä niitä piiloagendoja on olemassa.   Kyse ei ole niiden puutteesta, vaan ymmärryksestä tajuta ne.  Se toki vaatisi perehtymistä mm. alan kirjallisuuteen ja tutkijoihin, jotka ovat jotakin muuta kuin viranhaltijoiden heille tarjottimilla tyrkyttämät.

 

 

Kyllä ne agendat sieltä piilosta vielä esiin nousevat.  Siis sitten, kun aika on kypsä laittaa lihoiksi osakeyhtiö Tampereen Vesi.  Näin on käynyt aina, koska kyseessä on uusliberalismin käsikirjan yksi keskeisimmistä kikoista alistaa demokraattinen yhteiskunta ja betonoida kapitalismin herruus.  Se tullaan näkemään joskus tulevaisuudessa.   Joko nykyisen Pekka Salmen tai hänen esimerkkinsä omaksuvien uusien pekka ja petra salmien toimesta.  Niinpä onkin syytä olettaa, että Pekka Salmi ja kumppanit tulevat saamaan urotyöstään omat kauppakamarin kauniit kiitokset, kukkaset ja kunniakirjat.   Niin ja tietysti hienon kuvan Aamulehden sivuilla.  Muistakaapa silloin hymyillä!

 

Tämäkin teko osoittaa, ettei sosialidemokratia pysty enää kamppailemaan porvarillista hegemoniaa vastaan.  Tampereen demarivaltuutettujen enemmistö on näitä oinaita eli kuohittuja pässejä.  Heiltä on turha odottaa mitään suuria avauksia sankariteoista nyt puhumatta.  Tässäkin piirileikissä persut osasivat jälleen pelata oikein ja vetivät vassarien kanssa sympatiat puolelleen.  Päinvastoin kuin oman puolueeni poliittinen oinaslauma, nuo kaksi ryhmää ovat kuunnelleet tarkasti tavallisten kaupunkilaisten ääntä eikä ajatelleet ”hopearahojen” kilinää eli ideologisia lehmänkauppoja.  Minä en näet itse ole löytänyt eri keskusteluyhteyksissä kovinkaan montaa yhtiöittämisen puolustajaa.  Mutta näin tässä mennään uljaasti ontuen kohti porvariston pikkuista apupuoluetta.  Tämäkin poliittinen piruetti näet naputteli muutaman  uuden naulan sosialidemokratian aatteelliseen ruumisarkkuun.  Mutta sehän onkin monen puolueen eliittiin kuuluvan mielestä vain rasite käytännön politiikalle – siis tuo aatteellisuus.

 

 

 

Onko demarien valtuustoryhmän toiminnassa kyse petoksesta?  Ei tietenkään!  Ei etenkään juriidisesti.  Pikemminkin on kyse aivan normaalista selkärangattomuudesta.  Ei siis huonoa, periaatteetonta politikointia kummempaa.  Sellaisesta, jossa sovitaan erilaisista asiakokonaisuuksista, lupaillaan niitä ja näitä etuja ynnä muuta vastaavaa.  Lehmänkaupat on vanha ja kulunut sanonta, mutta sopinee kuvaamaan tätä lupausten ja poliittisten optioiden tunkkaista peliä.  Peliä, jossa moraalille ei jää paljon tilaa.  Mitä nuo sopimukset pitävät sisällään, sitä ei eliitti tyhjentävästi kerro edes sille taputuskuorolleen, joka on sen ensimmäinen ja viimeinen tukilinja vallassapysymiselle.  Poliitikon tehtäväkuvaksi on yhä selkeimmin tullut tehtyjen päätösten myyminen kannattajakunnalle.  Siinä vaaditaan hyvää huijauskykyä ja paskanpuhumisen taitoa.  Kaikilla ei niitä taitoja ole ja siksi vain harva pysyy kehissä vuorikymmeniä.  Mutta uskollisia pudokkata ei jätetä yksin.

Ratkaisut ovat usein, kuten nyt tässäkin tapauksessa sellaisia, että monelle äänestäjälle jää kuitenkin huijatuksi tulemisen tunne ja uhrin rooli.  Seurauksena onkin monasti passivoituminen vaaleissa tai äänestyskäyttäytymisen muuttuminen.  Demareiden kohdalla tämä on nähtävissä kannatuksen romahtamisina perinteisissä linnakkeissa.  Persut sen sijaan rulettavat.

 

 

Muistoja Lapsuudesta

Muistellessani Taavi Kassilan elokuvaa, mieleeni palasi oma lapsuuteni, kevät ja  kesä vuonna 1954.  Olin tuolloin täyttänyt seitsemän vuotta, mutta vasta syksyllä menin ensimmäiselle luokalle Leppälän kansakouluun.  Tuolloiset lehdet olivat täynnä Heino Hilarius Sorjosen  ja hänen kaverinsa, Uuno Olavi Laineen alias Dynamiitti-Laineen rikosten ja heidän jäljittäjiensä toiminnan kuvausta.  Eipä siis ihme, kun leikimme naapurinpoikien, Vähämaan Taiston ja Orvon sekä Scharinin Anteron kanssa sai uuden version perinteisestä ”rosvoja ja poliiseja” kisailussa.  Tai jos totta puhutaan, kyseessä oli suoranaisesta  näyttelemisestä, koska tarinalla oli tiedossa oleva, dramaattinen loppunsa.  Taistolla oli vastustamaton tarve esittää aina Dynamiitti Lainetta, joten roolijaossa Orvolle jäi pääosan eli Hilarius Sorjosen osa.  Orvo taisi olla meistä ainoa, jolla oli näyttelijän lahjoja?  Antero ja minä olimme tietenkin poliiseja eikä mitenkään vastentahtoisesti.

 

 

Muistelen, ettei ”käsikirjoituksemme” mennyt aivan tositapahtumien mukaan.  Etenkään, kun Taisto oli sitä mieltä, ettei Sorjonen tehnyt itsemurhaa, vaan poliisit ampuivat hänet.  Oletan, että tuo käsitys oli peräisin isukilta ja tämän kaveripiiristä.  Tosin tuo käsitys oli muutenkin yleinen silloisessa elinympäristössäni.  Se taas kertoi ememmän vuosikymmenien epäluulosta suomalaista kokoomuspoliisiin kuin varsinaisesta totuudesta.  Itse en moiseen törkeyteen uskonut, vaikka omaa kantaani horjuttikin veljeni Allun asettuminen kyseisen teorian puolelle.  Kyse oli siis uskosta, joka ei perustunut tietenkään sen pareemmin minun kuin veljeni osalta minkäänlaiseen tietoon.  Mutta myöhemminkään ei ole noussut esiin omaa uskoani horjuttavia teorioita.  Sittemmin elämä on osoittanut, että näiden roskateorioiden esittäjät ovat uusiutuva luonnonvara.  Nykyisin heille on tilaus ja heillä ovat hallussaan oikean tiedon markkinat ainoana hyväksyttynä totuutena.

 

Myöhemmässä elämässä tuli kohdattua monenlaista lainrikkojaa, monenlaisin kohtaloin.  Jälkeenpäin luettuna tuo Heimo Hilarius Sorjosenkin elämänuran muotoutuminen oli ymmärrettävissä hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksien kautta.  Harvat ymmärtävät sitä, että Sorjosen lähtökohdista eivät he itsekään olisi kykenneet parempaan lopputulokseen.

Omat lapsuudenleikit eivät ennakoineet kuitenkaan minulle poliisiuraa, mutta eivät kyllä lainrikkojaakaan.   Kuitenkin tuli yli 30 vuotta toimittua näiden vastakkaisten napojen välissä.  Työurani oli sattumusten sarja, joka näin myöhemmin mietittynä on vahvistanut omassa sisimmässäni asustelevaa pientä stoalaista.

 

 

Reino Seppänen