Helsingin Sanomat kertoi 02.05. 2022 maksukaton takana olevassa jutussaan, kuinka Helsingin yliopistossa työskentelevä apulaisprofessori Antti Latvala väittää rikollisuuden olevan samalla tavalla periytyvää ”kuin kaikki muukin”. Latvala työskentelee yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Hänen mukaansa rikollisuuden syitä etsitään usein yhteiskunnasta ja yksilön kasvuympäristöstä, mutta perimää ei kuitenkaan voida sivuuttaa!
En voinut olla, suoraan sanoen nauramatta. Muistin näet erään asiakkaani ja hänen taustansa noin kahden vuosikymmenen takaa. Nimiä en mainitse, mutta tapauksen voi kertoa, koska niin poika kuin hänen isänsä ovat poistuneet jo toiseen ulottuvuuteen. Mielenkiintoista asiassa on se, että rikoksia tehneen pojan isä oli käräjätuomari. Poika oli useampaankin kertaan tuomittu ja sen vuoksi usein vankilassakin lusinut. Tapaus olisi varmaan ollut apulaisprofessori Latvalalle antoisa tutkimuskohde. Siinä näet olisi ollut hyvä tilaisuus tutkia löytyisikö isukiltakin sama rikollisengeeni mitä pojalta. Näitä tapauksia olisi muitakin kerrottavaksi, mutta miksi nähdä vaivaa? Kyllä nämä sosiaalibiologiaan nojautuvat ovat enemmän uskovaisia kuin aidon tieteen tekijöitä.
Vakavasti ottaen, Latvala ei ole väitteensä kanssa ainoa tutkija eikä edes ensimmäisiä. Yhteiskunnan selittäminen biologian ja geenien kautta voidaan tietenkin nähdä luonnontieteen yrityksenä omia maailmankaikkeuden selittäminen itselleen karvoineen kaikkineen. Mutta väite olisi liian helppohintainen. On lukuisa joukko luonnnontieteilijöitä, jotka eivät tallaa samaan miinaan, johon sosiaalibiologiasta viehättyneet. Sen vuoksi on paikallaan epäillä näiden yhteiskunnallisten geenien etsijöiden vaikuttimia. Asia tulee ymmärrettäväksi, kun esittää rikostutkijan yleisimmän kysymyksen ”kuka hyötyy”. Tällöin avautuukin oikein hyvä tulkintalinja, josta vakuuttavat jäljet on klöydettävissä mm. Yhdysvalloista. Toki muuallakin maailmassa poliittinen taantumus on vakaasti asettunt tälle kannalle. Siksi on helppo nähdä sosiaalibiologia hyökkäyksenä ja pyrkimyksenä antaa ymmärrettävä ja sille hyödyllinen selitys yhteiskuntaa repiville ristiriidoille. Rikollisuuden selittäminen genetiikan avulla ei näet jää vain rikollisuuden selitystavaksi. Myös köyhyys, osattomuus ja osaamattomuus ovat mm. Yhdysvalloissa useankin ”tutkijan” voimin selitetty ”huonojen geenien” avulla. ”Hyvät geenit”, ne omaavat yksilöt löytyvät sosiaalisen hierarkian yläpäästä tietenkin. Sellaiset omaavat osaavat tahkota rahaa, menestystä ja vaikutusvaltaa. Niinpä suurimman kannattajajoukon nämä teoriat ovat ymmärrettävästi saaneet poliittisien oikeiston ääriliikkeissä.
Tuo Helsingin Sanomien uutinen todistaa, kuinka taantumukselliset näkemykset ovat valtaamassa taas tieteiden linnakkeet meillä Suomessakin. Yhdysvalloissa asia ei ole mitenkään uusi, pikemminkin jo kärkensä menettänyt. Meillä on tultu tietenkin jälkijunassa, joskin aivan outoja nämä yritykset eivät ole olleet aiemminkaan. Monet muistavat taannoisen Tampereen politiikantutkimuksen professorin Tatu Vanhasen innostuksen soveltaa sosiaalibiologiaa ja evoluutioteoriaa yhteiskuntatieteisiin. Tähän tutkimukseen hän toki keskittyi vasta eläkeiässään, mutta aiheutti siitä huolimatta melkoisen hulabaloon tiedepiireissä. Vanhanen tukeutui paremmin rotuteoreetikkona ansioituneeseen professori Richard Lynniin ”todistaessaan” kuinka eri yhteiskuntien väestöjen välillä on eroja älykkyysosamäärissä. Todettakoon, että meidän ”valkoinen rotu” menestyi arvattavasti oikein hyvin näissä ”tutkimuksissa”. Tukea esittämiinsä väitteisiin hän sai tietenkin Yrjö Ahmavaaralta, jonka kanssa Vanhanen myös työsti kirjann Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin. En puutu enää tähän puhtaaksi kaluttuun luuhun, muuten kuin toteamalla sen varhaisemmaksi esimerkiksi Latvalan tutkimusaseentessa.
Työskentelin 30 vuotta lainrikkojien kanssa sosiaalityöntekijänä ja opettajana. Ilman mitään omaa kehua, voinen sanoe, että otin työni tunnollisesti. Se oli monessakin mielessä mielenkiintoinen, vaikkakin raskasta. Tuona aikana jouduin täydentämään jatkuvasti tietämystäni mm. kriminologian, psykologian, sosiaalityön ja sosiologian alueilla. Tällä kokemuksella ymmärrykseni rikollisuudesta ja etenkin siihen vaikuttamisesta ei millään sovi apulaisprofessori Latvalan avaamaan näkökulmaan. Minusta sellainen ajattelu edustaa niin tieteen kuin yhteiskunnan ja kulttuurimme kannalta taantumuksellisuutta ikävimmällä tavalla. Siksi sen perustelut ovat helposti johdettavissa poliittisiin asenteisin ja tavoitteisiin. En ryhdy arvailemaan tiedostaako Latvala itse asian, kerron vain sen, miten sen koen omista lähtökohdistani. Lähtökohdista, joita tukevat lukuisten minua viisaampien tieteentekijöiden johtopäätökset. Mielestäni Latvalan tutkimusorientaatio selittyy paljolti tästä uusliberalismin ajasta arvoineen ja pyrkimyksineen. Olen vakuuttunut siitä, että tuollainen orientaatio on yhteiskuntatieteisiin vietynä enemmän uudenlaista alkemiaa, kuin vakavasti otettavaa tutkimusta. Siis vakuuttava todiste siitä, kuinka tässä ajassa äärioikeistolaisuus jyllää ja fasismia silitetään myötäkarvaan.
Koska aidon tutkimuksen tulee kestää kritiikkiä (jota taas harvoin tpuheena olevat orientaatiot sietävät) totean, kuinka tässä taas ollaan etsimässä yhteiskunnallisille ilmiöille geneettistä selityspohjaa! Minun mielestä arvon tutkija on todella liikkeellä samankaltaisella asenteella kuin alkemistit aikoinaan. Silti suhtaudun suuremmalla myötätunnolla noihin muinoisiin alkemisteihin. Heissä kyti kuitenkin idut modernin tieteen synnylle. Sieltä tiede juuri löysi perusteet ja kasvupohjansa. Jatkuvat epäonnistumiset synnyttivät kritiikin touhun perusajatukseen ja se oli eräänlainen lähtölaukaus luonnontieteiden kehitykselle. Juuri sieltä alkoi kehittys, jonka seurauksena tutkimukselta edellytetään objektiivisuutta, kriittisyyttä, tutkimustulosten oikeellisuuden toteennäyttöä toistamisella. Tuo asenne on johtanut ymmärrykseen kuinka tieto itsessään ei ole lopullista, vaan asteettain kertyvää. Ei ole lopullista totuutta, vaan tiede täydentää itseään. Sieltä on peräisin myös ajatus, että tieteen tulee rajautua paitsi tutkimusongelmien suhteen, myös aihe- ja asia-alueittain. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ylitellä mielivaltaisesti tieteiden rajoja ja keitellä ekleettistä soppaa mielivaltaisin perustein. Eri toten tutkimusta ja sen tuloksia ei voida tehdä ja tuottaa argumenttina joidenkin vaikutusvaltaisten tahojen poliittiset tarpeet.
Ei todellakaan ole niin, että herra Latvala on se Einstein, joka nykäsee sosiaalibiologian hatusta generaliteorian, jolla selitetään yhteiskunnalliset ongelmat sivuuttaen kaikki aikaisemmat yhteiskuntatieteiden tulokset ja selitystavat! Rikollisuus on asia, jota voidaan lähestyä ja on lähestytty monen tieteen näkökulmasta. Voin hyvin kuvitella, että luonnontieteet voivat antaa selitysapua esimerkiksi muiden laumaeläimien käyttäytymisestä suhteessa ihmiseläimeen. Mutta löytöretki ”rikollisgeenin” etsimisessä on mieletä puhdasta hölmöilyä. Se on hölmöilyä, koska rikos ilmiönä ei ole luonnontieteiden piiriin kuuluva ilmiö. Sen juuret ovat yksilön suhteessa yhteisöihin ja siten sosiologian näkökulmasta kyse on yhteisöä suojelevasta normista.
Kaikupohjaa Latvala ja muut sosiaalibiologit saavat varmaankin seksuaalirikollisuudesta ja psyykkisistä sairauksista. Mutta löytyykö niistäkään mitään selittävää geneettistä pohjaa on edelleen kiistanalainen asia. On sanonta, jonka mukaan käytäntö on teorian koetinkivi. Ne hyvät tulokset, joita on saatu niin vankeinhoidossa kuin vapaudessa tapahtuvassa rikoskierteen katkaisuun pyrkivässä työssä, nojautuvat itse asiassa useisiin rikollisuuden selitystapoihin. Ainakaan minun mielestä ei ole yhtä oikeaa tapaa selittää rikoksiin syyllistymistä. Siiksi ongelman ratkaisuun pitää olla erilaisia toimintatapojakin. Itse olen nähnyt omalla kohdalla parhainpana keinona tavoittaa suurin osa kohderyhmän asiakaspiiristä sosiologiaan ja sosiaalipsykologiaan, mutta myös osin kasvatustieteisiin perustuvin työtavoin. Ne ja erilaiset itseapuryhmät ovat vähetäneet toimintaan osallistuneiden uusintarikollisuutta merkittävästi. Ajattelen kauhulla, mitä nämä sosiaalibiologiaan perustuvat ratkaisut voisivat olla. Minusta tuntuu, että ne ovat juuri sellaisia, jotka katosivat sivistysvaltioista humanismin ansiosta.
Omana aikanani suomalainen vankeinhoito, kaikesta kovasta kritiikistä huolimatta on saavuttanut upeita tuloksia mm. vankiluvun alenemisessa ja kuntoutusohjelmiin osallistuneiden uusintarikollisuuden vähenemisessä. Tärkeintä on ollut se, että rikoksiin syyllistyneille on avautunut paremmat mahdollisuudet liittyä normaaliyhteiskuntaan. Kokemuksesta väitän, että se on useimpien rikolliseen ala- ja päihdekulttuureihin suistuneiden toive. Näiden saavutusten takana on ymmärrys rikollisuuden taustan monimuotoisuudesta. Yhdysvalloissa orientaatio on enemmänkin johtanut rikokseen syyllistyneiden eristämisen ja rankaisun painottamiseen uusintarikollisuuden ehkäisijänä. Siellä tuloksena on ollut länsimaiden suurin vankimäärä ja korkeat uusintarikollisuuden luvut.
Sosiaalibiologian kritiikkini nojautuu siis enimmiltään omaan työkokemuksen ja hankkimani ymmärrykseen rikoksesta ja rikollisuuden säätelyyn vaikuttavista keinoista. Toki olen joutunut muutenkin seuraamaan aiheeseen liittyvää keskustelua. Tähän taustaan nojautuen pidän nyt esillä olevaa Latvalan näkemystä rikollisuuden taustasta epäuskottavana ja yhtä tuloksettomana kuin muinoisten alkemistien puuhasteluja. Miksi pidän? Etenkin siksi, että lainrikkominen koskee ihan meitä kaikkia ihmisyksilöitä. Siten, jos Latvala sen rikollisgeeninsä löytää, sen tulisi löytyä meistä jokaisesta. Näin siksi, että kaikki rikkovat lakeja enemmän tai vähemmän. Ennen kuin tutkija Latvala ryntää biologien laboratorioihin, hänen olisi paikallaan tutustua lukuisiin muihin rikollisuuden selitystapoihin. Etenkin sosiologisiin ja sosiaalipsykologisiin. Materiaalia olisi valtavasti.
Näiden sosiaalibiologiaan fiksaantuneiden, yhteiskuntatieteitä jyrsivien tutkijoiden tärkein käsite on perinnöllisyys. Sosiologiakin näkee lainrikkomisen olevan osaltaan perinnöllistä. Kuten kaikkien eläinten, niin myös ihmisen käyttäytyminen on paljolti oppimista. Siten lajit siirtävät käyttäytymismallejaan uudelle polvelle. Asiaa voidaan matkimiseksikin sanoa. Tästä seuraa se, että jo varhaislapsuudesta opitut käyttäytymismallit, asenteet ja arvot omaksutaan. Perinnöllisyys yhteiskunnallisesti katsoen on juuri tätä. Siihen ei löydy erityitä geeniä, joka olisi vain joillakin yksilöillä. Itsekin olen ollut kerran keräämässä haastatteluin materiaalia eräälle väitöskirjaansa tähtäävälle tutkijalle. Tässäkin tapauksessa selitystä rikollisiin tekoihin ja elämäntapaan ei tarvinnut etsiä geeneistä, vaan ympäristötekijöistä, kuten sosiaalisen aseman tuottamasta kurjuudesta. Tuskinpa rikokset rikkaidenkaan kohdalla geeneillä selittyvät, jos koko asia näitä sosiaalibiologeja edes kiinnostaa. Veikkaan, että nekin rötökset selittyvät vanhempien ja ympäristön antamista malleista, arvoista ja arvostuksista. Niissä yhteiskunnan sfääreissä yksilöt näyttävät harmittavan usein kasvavan ja kehittyvän ahneuteen sekä heikompien halveksuntaan.
Biologisten selitystapojen ongelmana on jo tutkimuskysymyksen asettamisen vaikeus. Rikoshan syntyy ihmisyhteisöjä koossa pitävien normien rikkomisesta. Normihan on rikoksen kohdalla laista löytyvä säädös, jonka sisältö ja tulkinta muuttuu aikojen kuluessa. On useita tapauksia , joissa rangaistava teko on muuttunut rankaisemattomaksi. Kas, siinäpä purtavaa geenitutkijalle. Joka tapauksessa lain säädös lienee ymmärtääkseni paljon ihmisen biologian perusrakenteita nuorempi ilmiö? Tästä syystä koko asetelma on minusta absurdi.
Olenkin arvellut, että Latvalan ymmärrys rikoksesta on hyvin rajattua mm. edellä kerrotuista syistä. Kenties hän näkee rikoksena vain vakavat henkeen ja terveyteen kohdistuvat teot? Ehkä jopa toistuvat omaisuusrikokset ja seksuaalirikokset? Jos tutkijan lähtökohtana on jotain tällaista, putoaa jo heti suuri osa vankiloidemme nykyisistä ja entisistä vangeista selitystavan ulkopuolelle! Vankiloita nimittäin kuormittavat hyvin lyhyet vankilatuomiot, vaikka median antama kuva kertoo jotain muuta. Silti Latvalan rikollisgeeni leimaa koko vankipopulaation teon raskauttavuuteen katsomatta. Joku voisi tässä kysellä tutkimusmoraalinkin perään?
Nämä geeninetsijät tuskin kommenteistani häiriintyvät. Heillä on tämän ajan antama lähetystehtävä. Sellainen, joka vaatii geeneihin perustuvan erottelujärjestelmän synnyttämistä. On turha kuvitella, että kaikki päättyisi tuon mystisen rikollisgeenin löytämiseen. Ensin se tietenkin löytyy. Sitten nämä latvalat löytävät köyhyyden selittävän geenin ja erityisen geenin ihmisistä, jotka pyrkivät yhteiskunnallisten ristiriitojen luomiseen. Ehkä vihdoin löytyy se orjuusgeenikin. Siitäkin asiasta esiintyi jo yli parikymmentä vuotta sitten vihjailuja Yhdysvalloissa äärimmäisten uusliberaalien joukosta.
Löytyisiköhän myös tyhmyysgeeni? No, ehkä sen etsiminen on liian vaarallista tutkijoille itselleen?