Toveri Lasse Lehtinen esitti tässä keskikesällä SDP:lle nimenvaihdosta. Puolueen nimi pitäisi kuulemma vaihtaa Suomen demokraateiksi, jonka nimilyhennys olisi tietysti Sudet. Ajatus tuntui jo aiemmin esitettynä täysin tyhmältä, joten en provosoitunut siitä. Oma maailmankuvani ja elämänasenteeni on kovin kaukana toveri Lehtisen vastaavista, mutta se ei ole minua pahemmin huolettanut.  Päinvastoin. Pidän hyvänä asiana sitä, että meillä demareilla on katto korkealla ja seinät leveällä, kuten pappa-Paasio aikoinaan totesi. Lasse sopii hyvin minunkin kanssa samaan puolueeseen. Sitä paitsi hyvää Lehtisessä on myös se, että hän tekee lukuisia keskustelunavauksia, jotka useat ovat myös provosoivia. Se on ollut erinomaista toimintaa Lasselta.  Lieneekö tietoista, mutta seurauksena on se, että puolueväki on pakoitettu keskustelemaan. Keskustelu, mielipiteidenvaihto jopa kärjekkäänä on mainio asia. Se on elävän puolueen tunnusmerkki.

 

Minua on suorastaan huvittanut, miten vaisusti puolueväki on ottanut Lassen idean vastaan. Eri keskusteluyhteyksissä olen yrittänyt ronkkia esiin tovereiden mielipiteitä asiaan, mutta yleensä olen saanut vastaukseksi yrmeät kommentit tuhahduksien kera. Hiljattain soitin mm. eräälle vanhalle kaverille, jonka ystävyys on kantanut jo yli 40 vuotta. Tämä toveri on itseni lailla kasvanut pienellä tehdaspaikkakunnalla (ei kuitenkaan Valkeakoskella) ja on kolmannen polven sosiaalidemokraatti. Mies on sitä kastia, joka aikoinaan luokiteltiin vankaksi oikeistodemariksi. Siksi minua kiinnostikin, miten toveri tähän Lassen esitykseen suhtautuisi.Tylyimmät kommentit Lehtisen ehdotukselle sain nimenomaa häneltä. Myöhemmin jäin pitkäksi aikaa pohtimaan toverini sanomaa. Se oli viisasta puhetta. Puhetta, josta paistoi syvä poliittinen kokemus, usko tehtäväämme ja rakkaus liikkeeseemme. Tuli hyvä olo, kun ymmärsin miten paljon meillä olikaan yhteistä tämän vanhan ja hyvän ystävän kanssa. Samalla myös sain varmuuden siitä, että Lassen ehdotus ei laajemmin tule saamaan tuulta siipiensä alle. Onneksi.

 

Jos itse sosiaalidemokraattinen puolueväki ja kannattajakunta onkin ottanut Lasse Lehtisen ajatuksen puolueen nimen muuttamisesta vaisusti vastaan, sitä ei ole kuitenkaan tehnyt porvarilliset vastustajamme. Erityisen ahkera tässä suhteessa on ollut paikallinen kokoomuspuolueen suojeluskunta, Aamulehti. Lehdelle lienee ollut kova yllätys ehdotuksen kuittaamisesta demarien keskuudessa olankohautuksilla. Niinpä Aamulehti onkin turvautunut vanhaan kikkaan. Se on alkanut keskustella asiasta itsensä kanssa. Tämä on tyhmemmällekin merkki siitä, että hommaan on koira haudattuna. Oikea iso doberman. Eikä nämä yritykset  houkutella demareita muuttamaan nimeään ole rajoittuneet vain Aamulehteen. Asialla on tietysti ollut saman konsernin Iltalehti ja monet muut läpyskät. Asiaa on vatvottu lukuisilla keskustelupalstoilla ja netin blogeilla. Niinpä kokoomuksen puppelipoika Alexander Stubb kosi jo 5. heinäkuuta plogissaan Lassea. Ei siis kuitenkaan rekisteröityyn parisuhteeseen, jos joku ehti sitä epäillä, vaan jäseneksi kokoomukseen. Toivon hartaasti, ettei toveri Leskinen, tämä savolainen punapäällikön pojanpoika hurmaannu Stubbin kosinnan ja valloittavan, ikenet paljastavan hymyn edessä, vaan pysyy puolueessamme vaikka nimi sillä säilyykin entisellään. Me sosiaalidemokraatit tarvitsemme piikkejä haravamme niin sen vasempaan kuin oikeaan reunaan.

 

Aamulehden aktiivisuus SDP:n nimenmuutoksen puolestapuhujana on falskia. Ikään kuin lehti muka ajattelisi meidän demareiden etua ja parasta. Lehden toimittajien touhotus on sotkenut valitettavasti joidenkin demareiden pään. Nimenmuutoshössötykseen on lähdetty kritiikittömästi mukaan. Niinpä Tarja Filatovin höplöttäminen ikään kuin muutoksen tukinaiseksi tuo suuhun ikävän sivumaun. Tosiasiassa Filatov suhtautui ehdotukseen empien, mutta Aamulehden hutkivat journalistit ovat leiponeet Tarja-tyttösen hairahduksesta elämää suuremman baakkelsin. Nyt se on alkanut elää omaa elämäänsä roska-journalismin parhaiden pereinteiden mukaan. Kas näin se käy: Lasse Lehtinen, tuo pohjaton ”ideageneraattori”, kuten vanha ystäväni häntä luonnehti, heittää sateisen viikon ikävystymisen merkeissä ilmaan puolihuolimattoman ehdotuksen SDP:n nimen muuttamisesta. Aamulehden toimittaja heittää puolestaan pallon Filatoville, joka muinoisen tyttöystäväni pörröisen, mutta turhan innokkaan terrierin tapaan ryntää innoissaan tuon pallon perään. Tosiasiassa toveri Filatov suhtautuu ajatukseen vähintäinkin epäillen, mutta ei kielteisesti. No, nyt onkin paketti valmis. Julkisuudessa elää tarina siitä, että sosiaalidemokraatit pohtivat vakavasti nimensä vaihtamista! Näin toimii siis ”puolueeton” ja arvovapaa tiedotusväline. Huh, huh!

 

Eikä tässä vielä kaikki. Puoluekantaisen leniniläisen lehdistöteorian mukaan, Aamulehti toteuttaa tinkimättömästi kollektiivisen organisaattorin rooliaan (jossa sillä on pitkät perinteet).   Lehti kirjoitti 21.elokuuta SDP:n tilannetta hämmentämään pyrkineen pääkirjoituksen. Maalitauluksi on otettu puheejohtaja Heinäluoma, mutta alkajaisiksi lehti toteaa SDP:n elävän syvässä epätoivossa, jota ilmentää Lehtisen ehdotus puolueen nimen muuttamisesta. Olisin kovin halukas tietämään, missä Aamulehden edustaja on mahtanut tuota ”syvää epätoivoa” löytää. Minä kun en ole siihen törmännyt ja tämän sanon täydestä sydämestä ja totuudeksi vannoen. Pikemminkin olen törmännyt samanlaiseen tunneilmastoon ja henkiseen lujuuteen, joka vallitsi meidän keskuudessamme 50- ja 60-lukujen taisteluvuosina. Silloin, kun puoluehajaannuksen jälkeen saimme Urho Kekkosen masinoiman nootin ja Novosibirskin kokouksen jälkeen vain 38 edustajaa ja vajaat 450 000 ääntä.  Viime vaaleissa äänimäärä oli 600 000. Ero vaalien voittajaan, kepuun oli reilut 40 000 ääntä. Tästäkö pitäisi muka panikoitua? Ei, tästä on pahuksen hyvä lähteä uuteen nousuun! Eikä siinä tarvita nimienvaihdoksia, porvarit itse pitävät huolen siitä, että me voitamme. Voitimmehan 1966 vaaleissakin ja lähtötilanne oli paljon huonompi. Neljän vuoden kuluttua kelpaamme äänestäjille, vaikka nimestä ei ole poistettu kirjaintakaan.

 

Aamulehden ja muun porvarimedian ”huoli” meidän muka vanhakantaisesesta nimestä on läpinäkyvää. Hetkeäkään tämä valpas ja arvovapaa tiedonvälittäjätaho ei ole pohtinut sitä, miksi sosialidemokraatti sana edelleenkin kelpaa muualla Euroopassa. Siellä se on käytössä ja kerää valtaan johtavaa kannastusta. Eipä tietenkään ole pohtinut. Sillä taholla tiedetään, että puolueiden nimenmuuksiin liittyy aina valtava riski. Suomessa 60-luvulla maalaisliitto onnistui siinä, mutta SKDLmyöhemmin ei. Kun kansandemokraatit puolueena poistui historian kuuluisalle roskatunkiolle, oli suuren, potentiaalisen äänestäjäjoukon helppo liueta muiden puolueiden liepeille tai jättäytyä täysin passiiviseksi. Olisikin mielenkiintoinen tehtävä jollekin nuorelle politiikantutkijalle tehdä gradunsa tai lisurinsa kyseisestä aiheesta eli siitä, paljonko äänestäjiä passivoitui äärivasemmistosta tässä vaiheessa. Minulla on sellainen aavistus, että melkoinen osa kaljakuppiloiden nenä oluttuopissa notkuvista, katkeruutta tihkuvista narisijoista on tätä alkuperää. Tässä samassa roolissa Aamulehti niin mielellään näkisi suuren osan demarien kannattajakuntaa. Se tietää, että muutoksessa piilee vaara, koska äänestäjät ovat ”vahoillisia”.

 

Omat johtopäätökset nimenvaihdoksen siunauksellisuudesta voi tehdä myös entisten kansandemokratioiden ja kommunismin romahtamisen jälkeen nimensä vaihtaneiden puolueiden nykyisistä kannatuksista. Parhaiten näyttää useimmissa tapauksissa kuitenkin selvinneen ne puolueet, jotka ”vanhakantaisesti” pitäytyivät vanhoissa nimissään. Ja jälleen selitys valtaosin löytyy äänestäjien konservatiivisuudesta. Hassuinta tässä sirkuksessa onkin juuri tuo poroporvareiden syyttely demareita vanhoillisuudesta, koska eivät suostu vaihtamaan nimeään heidän mielikseen. Jos vaihdettaisiin, nimelle löytyisi välittömästi uusiokäyttöä muulta suunnalta.

 

En ole aivan loppuun asti selvillä siitä, miksi Lasse Lehtinen pitää puolueen nimenvaihtamista tärkeänä. Jotenkin ymmärrän sen USA:n ihailuksi ja amerikkalaisuuden matkimiseksi. Meilläkin olisi sitten amerikkalainen puolue, ilmeisesti ”vaalipuolue”, jossa siirtymät vastustajien leiriin olisi entistä helpompaa. Olen olettanut aina, että Lehtinen, kuten minäkin, on suuri brittiläisen poliittisen kulttuurin ihailija. Siksi haluaisinkin kovasti tietää Lasselta, miksi Englannin työväenpuolue edelleenkin kantaa kunniakasta Labor –nimeään, vaikka nimi tuoksahtaa paljon enemmän hieltä ja proletaarisuudelta kuin sana sosiaalidemokraattinen. Luulenpa, että juuri siksi, koska britit ymmärtävät perinteen merkityksen ja arvon. Lasse Leskinen valitettavasti ei.

 

 

Reino Seppänen          24.08.‎2007