Lumimyrsky sotki  taas kerran valtakunnan liikenteen loka-marraskuun vaihteessa.  Eikä vain Suomen liikennettä, vaan osansa sai myös naapurimaamme Ruotsi.  Ei voi kuin ihmetellä kuinka vuosi vuoden jälkeen nämä luonnonilmiöt tulevat meille ”yllätyksenä”, jota ihmetellään päiväkausia.  Tämäkin yllätys kerrottiin meille muuten säätiedotuksessa jo paria päivää aikaisemmin.  Televisiossa näytettiin vieläpä elävää kuvaa siitä kuinka etelä-Ruotsin svenssonit olivat hukkua lumeen.  Siitä huolimatta tähän perinteiseen piirileikkiin ei oltu varauduttu kunnolla.  Monet autoilijat jättivät talvirenkaansa vaihtamatta ja viranomaisilta jäi ruosteet puhaltelematta lumiauroista, niistä vähistä, joita yksityistämisvouhotus ei vielä ole hävittänyt. 

 

Tämä jokasyksyinen ”yllätysilmiö” kuuluu enemmän psykologian eli sielutieteen (käyttääksemme ammoista  Arvo Lehtovaaran käsitettä) piiriin kuin meteorologian.  Omaan henkilöhistoriaani liittyen olen seurannut tätä jokavuotista näytelmää tarkemmin kuin ehkä moni muu.  Tasan 34 vuotta sitten nimittäin avioiduin nykyisen taistelutoverini kanssa.  Silloin taisi olla kyse pyhäinpäivän aatosta tai jos oikein tarkkoja olemme – tuolloin puhuttiin pyhien miesten päivästä.  Tasa-arvon asia on edistynyt kansankirkkommekin keskuudessa sen verran, että pyhien joukkoon on suvaittu liittää myös jokunen nainen.  No, miten vain,  mutta tuolloinkin myräkkä oli samanlainen mitä tänä vuonna.  Sen vuoksi hääjuhlamme kaukaisimmat vieraat luistelivat kesärenkailla Tampereelle aina itä-Suomesta ja Helsingistä asti.

 

Elämme jo toista syysmyrskynjälkeistä viikkoa, mutta vieläkään ei ole palattu normaaliin päiväjärjestykseen.  Miksi ihmeessä?  Mikä maksaa, kysyisi nuorempi väki?  Tampereen kadut ovat kuin perunapeltoa ja tämän sanoessani tiedän aliarvostavani omaa rakasta potaattimaatani.  Hetken olen jopa miettinyt, onko kaupunki uudistushuumassaan kilpailuttanut katujen kunnossapidon ja valinnut ylivoimaisena voittajana Viipurin kaupungin katuosaston vastaamaan katujemme hoidosta.  Siis tuon ”vanhan venäläisen kaupungin”, jos uskomme Viipurin ”vapauttajien” muistomerkissä olevaa tekstiä.  Toissa kesänä Kannaksella käydessämme saimme riittävän tuntuman sikäläiseen katujen ja tiestön laatuvaatimuksiin.  Jos asia jotain kiinnostaa, tasoon voi tutustua ajamalla nyt Tampereen katuja.

 

Tampereen katujen kunto on jo suorastaan rikollista.  En voi ymmärtää minkälaiseen logiikkaan toiminta perustuu.  Hervannassa ei ole aurattu katuja lainkaan, lukuun ottamatta ehkä Insinöörinkatua ja Hervannan valtaväylää.  Ainakaan Lindforsinkadulla auraa ei ole näytetty tiekarhusta puhumattakaan.  Aamulehden tietojen mukaan kaupungilla on ollut aikoinaan 15 tiekarhua, nyt enää seitsemän, joista kaksi oli korjattavana!  Jopa osasivatkin valita ajan korjauksiin.  Sitä on myös syytä ihmetellä minkälaisiin  kalkkyyleihin nämäkin tiekarhujen vähennykset perustuvat. Työmaata kyllä näyttää riittävän vaikka 50:lle karhulle.  Ehkä siinä on ennakoitu toiminnan tulevaa yksityistämistä?

 

Olen ihmetellyt tätä katujen kunnossapitoa suureen ääneen eri keskusteluyhteyksissä.  Lähes aina on viitattu säästöihin. Mihin ihmeen säästöihin?  Tässäkö muka jotain säästetään?  Jos Tampereen kaupunki laskee tällä katujen hoitamattomuudella jotakin säästettävän, niin se on typeryyttä.  Tampere kaupunkina voi jotakin säästää, mutta yhteiskuntatalouden tasolla kustannukset nousevat moninkertaisiksi.  Maksajina ovat yritykset, työnantajat, vakuutusyhtiöt, yksityiset autoilijat.  Paljonkohan mahtaa maksaa esimerkiksi tuhansien ihmisten myöhästyminen töistä?  Viime kädessä veronmaksajatkin ovat laskua kuittaamassa, kun otetaan huomioon lääkärimaksut ja sairaalakustannukset, joita ylenmääräinen kolarointi tuo mukanaan.  Hölmöläisten hommaa!

 

On Tampereella riehunut samoihin aikoihin toisenlainenkin syysmyrsky.  Kokoomus irtisanoi 30.10. käydyissä pienten neuvotteluryhmien tapaamisessa Riitta Koskisen suulla kolmen puolueen teknisen vaaliliiton.  Vielä 23.10. isojen neuvotteluryhmien kokouksessa oli sovittu, että sopimus pidetään edelleen voimassa.  Kynnyskysymykseksi muodostui kuulemma kaupunginhallituksen niin sanottu lisäpaikka.  Se on kaksi vuotta ollut kokoomuksella ja sopimuksen mukaan paikan piti seuraavaksi kahdeksi vuodeksi tulla demareille.  Kokoomus halusi kuitenkin pitää paikan edelleenkin itsellään, vastoin sopimustekstiä eli rikkoa yhteisiä sopimuksia jo toisen kerran peräkkäin.  Kun demarit pitäytyivät alkuperäisessä sopimuksessa Riitta Koskinen ilmoitti kokoomuksen irtisanovan sen.  Tällaisessa tapauksessa on ikävää olla oikeassa, mutta edellisessä kirjoituksessani taisin puhua jotain kokoomuksen strategian muutoksesta ja demareiden haastamisesta.  Eiköhän tämäkin performanse huonoine näyttelijöineen, kuulunut alunperin kokoomusväen käsikirjoitukseen.

 

Lauantain 04.11. Aamulehdessä Juha Kostiainen, kokoomuksen aluejärjestön puheenjohtaja ja yksi sopimuksen allekirjoittajista tunnustaa aluejärjestön tienneen koko ajan missä pormestarineuvotteluissa mennään.  Siksi hän ei koe, että hänen yli olisi kävelty.  Toisin sanoen Kostiainen oli tietoinen petoksesta ja hyväksyi sen.  Totuus on siis vielä iljettävämpi mitä demarileirissä useimmat ensin osasivat ajatellakaan.  Eikä tässä vielä kaikki, käyttääksemme kamasaksojen sanontaa; rivien välistä Kostiainen lupaa, että valtuuston puheenjohtajuus otetaan myös demareilta pois.  Otettakoon tähän siksi sanatarkka sitaatti kyseessä olevasta Aamulehdestä:  ”Kolmosten sopimus ei ole enää voimassa enkä tiedä yhtään tapausta, jossa oppositio olisi saanut näin tärkeän puheenjohtajan paikan, tuumii Kostiainen.”  Ehkä tahaton tai tahallinen lipsahdus, mutta kysyttävä kuitenkin on, että mistä oppositiosta Kostiainen puhuu?  Onko siis tehty joku uusi liittoutuma, jonka johdosta demarit ovatkin ”vähemmistöä” ja ryhdytty harrastamaan vihreiden niin inhoamaa ”poissulkevaa politiikkaa”?  Eipä ihme, jos näin olisi!  Uhkailujahan on jo tullut monelta taholta tästä ”poissulkemisesta”, jos demarit eivät ota ”lusikkaa kauniiseen käteen”, kuten Pekka Paavola taisi asian ilmaista.  Pahoin pelkään, että kumpikaan käsi eikä edes oikea jalka ole se ”kaunis” raaja, joka nyt kelpaisi voitonuhoa ja ivaa  ilkkuville porvareille olivatpa he väriltään mustia, sinisiä tai vihreitä.

 

 

Siellä missä kaksi tai useampi tamperelainen demari on kokoontunut, puhe on väistämättä kääntynyt näihin petoksiin.  Eräs toveri vertasi petosta samanlaiseksi salakavalaksi hyökkäykseksi mitä Neuvostoliiton päällekarkaus vuonna 1939. Jouduin tosin muistuttamaan toveria, että Stalin ja Molitov olivat yhtä luotettavia sopimukumppaneta kuin Tampereen porvarit. He tosin sanoivat irti maiden välillä olleen hyökkäämättömyyssopimuksen ennen sotatoimia.  Jos haluaa noin suurisuuntaisia ja dramaattisia historiavertauksia tehdä, kuitenkin suhteellisen vaatimattomassa asiassa, niin eivätköhän paremmat analogiat löydy esimerkiksi natsi-Saksan sopimusrikkomuksista.  Hitler oli mies, joka antoi allekirjoitetuille sopimuksille saman arvon, mitä nykypäivän kokoomuslainen.

 

 

Monet porvarillisesti suuntautuneet, ovat pitäneet näitä sopimusrikkomuksia ”taitavina liikkeinä” ja jonkinlaisina poliittisina voittoina porvareille.  Itse en osaa mitenkään ihailla tällaista toimintaa, jossa ihmisten välinen luottamus rikotaan ja käytetään häikäilemättä hyväksi toisten osapuolien hyvää uskoa.   Minun on vaikea kuvitella sellaista yhteiskuntaa, joka voisi rakentua tällaisten arvojen varaan.   Sitäkin on toki yritetty.  Viimeksi sortui bolshevismi ja sitä ennen fascismi eri muodoissaan.  Omaan ajatteluuni vaikuttaa varmasti myös 26-vuotinen työskentely lainrikkojien parissa.  Sinä aikana olen törmännyt monenlaisiin tekoihin ja ihmisiin.  Karkeasti ottaen erottuu kolme tekijäryhmää, joiden kanssa työskenteleminen on osoittautunut kutakuinkin hedelmättömäksi.  Yksi niistä on juuri petosrikoksiin syyllistyneet.  En ole urani aikana havainnut, että heidän kanssaan oltaisiin kovinkaan paljon saatu aikaan millään taholla.  Itse olen ymmärtänyt, että sillä suunnalla useimmiten kyse on aina jonkinasteisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.  En väitä, että porvareiden sopimuspetkutuksessa olisi samasta ilmiöstä kyse, koska minun kompetenssini ei tämäntasoisiin diagnooseihin riitä.  Tosin tunnetasolla ne ovat minusta tekoina yhtä vastenmielisiä mitä petokset yleensä, esimerkiksi syöpäsairaiden lasten varjolla tapahtuva petkutus.

 

Älkäämme siis nimitelkö näitä sopimusrikkojia psykopaateiksi.  Pikemminkin voitaisiin puhua poliittisesta petomaniasta.  Tämän ajatuksen sain, kun eräs jo eläkkeellä oleva puoluetoverini totesi Tampereen porvareiden touhuilun olevan suoraan pyllystä.  Toki hän ilmaisi asian paljon terävämmin ja etenkin nuorison suosimalla tavalla.  Ajattelin kuitenkin käyttää tuota lievempää ilmaisua,  koska käsitteestä perse, voisi joku kaunosieluinen porvari tykätä ihan pahaa, sivistynyt ihminen kun haluaa olla.  Tosin on niin, että oikein sivistynyt ihminen ei petä, mutta toisaalta tiedämme historiasta senkin, kuinka esimerkiksi natsien joukossa oli niitä kaunosieluja, jotka pahoittivat syvästi mielensä rumasta sanasta huolimatta siitä, että samaan aikaan lähettivät joukoittain ihmisiä kuolemaan.  Kokoomus on saanut siis uutta nostetta pettämällä tehdyn sopimuksen ja rikkomalla pitkäaikaisen yhteistyön demarien kanssa. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle uusi linja kantaa eli kaasua kokoomusklikin suolistossa riittää.

 

Vanhan toverin tokaisu palautti mieleeni elävästi Pier Paolo Pasolinin mainion tulkinnan Geoffrey Chaucerin teoksesta ”Canterburyn tarinoita ”.  Siinähän eräs kehyskertomuksen juttu, ”Myllärin tarina”, kertoo nuoresta Alison-rouvasta, joka pettäessään aviomiestään erään kiimaisen Nicolas –nimisen nuorenmiehen kanssa, lähettää toiselle kilpakosijalleen Absalonille ”tuoksuvat terveiset” ikkunasta silloin, kun tämä odottaa lemmityltään suudelmaa.  No, itse kirja kertoo tapahtumat vähän toisin, mutta lopputulos on sama.  Jotenkin vain tuntuu siltä, että me demarit olemme nyt saaneet kaksikin tällaista poliittista ”flatus-tervehdystä” paikalliselta porvari-alisonilta.  Tekisi mieli kysyä johtavilta tovereilta, että montako pitää vielä saada?  Täällä ruohonjuuritasolla ei aivan loppuun asti ymmärretä demari-absalonien pitkämielisyyttä näitten terveisten suhteen.

 

Sivumennen sanoen mainio teos tuo  Canterburyn tarinoita.  Sen kirjoittaja Geoffrey Chaucer (1340 – 1400) oli alkujaan viinikauppiaan poika Lontoosta ja siten rikkoi silloisia kirjailijaperinteitä Englannissa.   Tämä porvarillinen tausta lienee häirinnyt kovastikin tuolloisia kirjallisia piirejä, jotka olivat tottuneet vain aatelisten ja kirkonmiesten sanankäyttöön. Canterburyn tarinoissa on samanlainen kehyskertomus kuin Boccaccion ”Decameronessa”, mutta vain paljon maanläheisempi.  Kirjassahan kohti Canterburyn kaupunkia matkaavat pyhiinvaeltajat tapaavat toisensa kievarissa. Matkaa keventääkseen he kertovat toisilleen tarinoita.  Yksi pyhiinvaeltajista on Chaucer itse.  Ovela ratkaisu sekin tavallaan. Elokuvassa Chaucerin roolin taisi näytellä muistaakseni Pasolini itse.

 

 

Jossakin Aamulehden jutussa vihreiden ”etsijäpoika” Pauli Välimäki kertoi olevansa iloinen aseveliakselin murtumisesta.  On tietysti mukavaa, jos joku vielä repii huumoria näistä tapahtumista. Herra Välimäelle voisi kyllä viestittää, että vielä sitä meilläkin nauretaan, jos vaikkei juuri nyt.  Välimäkenä ja vihreänä olisin kovasti varpaillani tämän kokoomuksen herrasväen suhteen.  Ettei vain se vihreä marjaropponen katoaisi tämän piraija-kerhon retkellä. Enpä nimittäin usko, että sillä taholla vihreiden piskuista porukkaa arvostetaan yhtään enempää mitä demareitakaan.  Villikarjut katselevat vihreitäkin potentiaalisena saaliina.  Kun he pettivät meidät, miksi he eivät pettäisi teitäkin?  Olettaa sopii, että sen suunnan alisoneilta riittää tarvittaessa muutama poliittinen flatus myös vihreiden varalle.

 

 

 

Kokoomuksen moraali kun on nyt kerta kaikkiaan lahonnut tälle tasolle.  Ehkäpä puolueen tilannetta kuvaa hyvin puheenjohtaja Kataisen vaikeudet puoluesihteeriensä kanssa.  Vanha puoluesihteeri on poliisitutkinnassa epäiltynä parituksesta ja pahoinpitelystä.  Uusi on, lehtitietojen mukaan, saanut aikoinaan tuomion kahdesta näpistyksestä.  Jos kokoomus rekrytoinnissaan haluaa edelleenkin edetä tällä henkilöstöpoliittisella linjalla, kannattaa kääntyä luottamuksella puoleeni.  Suoritan mielelläni heille konsultointia ja henkilöstöhankintaa 26-vuoden perehtyneisyydellä. Eikä maksa paljon.

 

 

 

Reino Seppänen          08.11. 2006