”Syksy saa, mutta minä en…”, laulaa maanmainio Ruikonperän multakurkku Jaakko Teppo eräässä viisussaan.  Puuttumatta nyt siihen kuka mitäkin saa tai jää saamatta,  voitaneen kuitenkin todeta, että olemme saaneet syksyn ja vieläpä kauniin sellaisen.  Takana on todella upea kesä.  Kesä   joka todisti,  että muistoni lapsuuden lämpimistä, aurinkoisista suvista eivät ole muistiharhaa, kuten säätieteilijät ovat väittäneet,  vaan mitä vahvin fakta.  Näin olen ainakin kaikille asiaa todistellut.   Lomani ajalta en muista kuin yhden sateisen päivän.  Kesä oli siis kerta kaikkiaan täydellinen.  Minulla oli onni nauttia siitä täysipainoisesti ja yhtäjaksoisesti kokonaista puolitoista kuukautta.  Niin pitkä oli tänä vuonna vuosilomani.  Muuten hieno asia tuo lakisääteinen vuosiloma ja sen TES-kohtaiset laajennukset.  Tuppaa useimmiten ihmisiltä unohtumaan,  että sekin etuus on poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen taistelun tulosta.  Lomani vietin rakkaan taistelutoverin kanssa mökillä Hämeenkyrön korvessa yhtä viikon pituista reissua lukuun ottamatta.  Mökkeily on jatkunut vielä syksylläkin, mutta palkkatyön häirinnästä johtuen ainoastaan viikonloppuisin.

 

Sään puolesta makeaa tuli siis mahan täydeltä.  Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin siihen sisältyisi.  Aurinkoinen kesä kuivatti kaivomme, joten oli turvauduttava naapurin apuun.  Lähitilan jo eläkkeelle siirtynyt isäntä lupasi vettä omasta kaivostaan.  Mikä oli luvatessa, kun itselle tuli kunnan vesi ja karjakin oli lopetettu muutama vuosi sitten eläkkeelle siirtymisen myötä.  Aikaisemmin olimme tämän isännän kanssa vain morjenstelleet, nyt tuli tutustuttua paremmin.  Hän  osoittautuikin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi ja suureksi suomalaisen luonnon ystäväksi, joten tuntui ikään kuin olisin löytänyt aatetoverin hänen ilmiselvästä keskustalaisuudestaan huolimatta.  Vedenhakumatkat venyivätkin tunteja kestäviksi episodeiksi,  kun katseltiin paikkoja ja juteltiin molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä.  Mielestäni todella upea juttu oli hänen kiinnostuksensa metsään ja sen eläimiin.  Asian aitous näkyi siitäkin,  että isäntä oli laittanut kolme eri metsäaluetta vapaaehtoiseen luonnonsuojeluun.  Näillä alueilla ei sopimusaikana, joka on 10 vuotta kerrallaan, saanut tehdä mitään toimenpiteitä.  Muutenkin sain paljon uutta luontotietoa kyseiseltä herralta.  Tällaista oli mm. se, että vanhaa kunnon maamyyrää kutsutaan nykyisin kontiaiseksi ja että otus on nykyisin rauhoitettu.  Tieto ei saanut verisuonia pullistumaan päässäni,  koska tiesin entuudestaan,  että ne myyrän perkeleet, jotka viime syksynä veivät perunasadostamme kaksi kolmasosaa eivät suinkaan olleet maamyyriä,  vaan pelto- tai vesimyyriä.  Luonto oli onneksi puuttunut vuoden aikana tähän terrorismiin sillä nyt perunasatomme säästyi ja oli todella runsas eli noin 150 kiloa.  Siihen lukuun ei vielä sisälly heinä- elo- ja syyskuussa syömämme perunat.  Nyt siis ongelma onkin runsaudenpula.  Me emme mamman kanssa kahdestaan moista määrää pysty tuhoamaan, joten sukulaiset ja ystävät joutunevat auttamaan tämän potaattimäärän tuhoamisessa.

 

Kaverini vertasi myyrää, tuota pirun perunavarasta, verottajaan.  Pidin vertausta huonona, koska viime kädessä verottajan kahmaisut työn tuloksista menevät pääsääntöisesti yhteiseen hyvään.  Niinpä totesinkin, että kyllä tuo otus on pikemmin rinnastettavissa riistäjäkapitalistiin, joka nappaa työn tuotokset itselleen aivan Marxin Kallen määrittelemään tapaan.  Sokeakin otus on, joten siltä  kannalta analogia näyttäisi toimivan paremmin kuin hyvin.  Entäpä tuo maanalaisten käytävien kaivelu?  Eikös siinäkin ole jotakin perin rinnasteista porvariemme petolliseen puuhailuun?

 

Täällä Tampereellahan nuo porvarien puuhailut ovat räjähtäneet silmille hyvinkin näyttävästi.  Siirtyminen hämeenkyröläisestä impivaarasta Tampereen hektiseen sykkeeseen, jos tällainen ontuva kielikuva sallitaan, on ollut tietynlainen kulttuurishokki, josta toipuminen on vienyt aikansa.  Ja onhan tuossa Tampereen poliittisessa tilanteessa ollut nieleskelemistä  muillekin kuin metsäläistyneelle Reino-papalle. Sosiaalidemokraattista järjestöväkeä on kovasti puhuttanut tämä syksyinen pormestarin valinta.  Asiaa on vatvottu ja kirjoiteltu tiedotusvälineissä hyvin laajasti, mutta muutama reunahuomautus täältä ruohonjuuritasoltakin sallittaneen.

 

Oleellisin seikka tässä surullisessa spektaakkelissa on mielestäni porvareiden toimintakulttuurin muutos.  Aikaisemminhan porvareille oli kunnia-asia pitää kiinni siitä mitä oli sovittu.  Tämä piirre oli aikoinaan noteerattu myös poliittisen kentän vasemmalla äärilaidalla.  Niinpä muistan, kun 1970-luvulta eräs silloinen kommunistien paikallinen nokkamies totesi,  että jos porvareissa ei mitään muuta kehuttavaa olekaan,  niin ainakin he pitävät kiinni siitä mitä on sovittu.  Osuva toteamus,  vaikka itse asiassa kysehän on yhteistyön alkeellisimmasta säännöstä.  Jos luottamus sovittuun menee,  ei ole pohjaa miltä toimia.  Kauppiaat jos ketkä tämän tietävät.  Siksi onkin merkillistä,  jos kokoomuksen paikallinen merkonomisiipi ei tätä olisi muka ymmärtänyt.  Kyllähän nämä sliipparit sen tiesivät mitä heidän sikailustaan seuraa.  Kokoomuksen poliittiset lumppukauppiaat aivan hyvin ymmärsivät, että näillä markkinoilla voi vain kerran pettää.  Toista mahdollisuutta kusetukseen ei tule.  Sen jälkeen ei kirpputorin ovisaranoita täältäpäin enää paljoa kuluteta.  Kyse onkin siis jostain muusta.  Ytimekkäästi sanoen kyse on kokoomuksen  linjanmuutoksesta.  Siis tietoisesta ratkaisusta haastaa sosiaalidemokraatit mahdollisimman räkäisimmällä tavalla.  Haaste ei koske vain Tamperetta,  vaan se on myös valtakunnallinen.  Tähän uuteen toimintakulttuuriin ovat Jaskari ja kumppanit käyneet eväänsä hakemassa ihan Atlantin takaa.  Republikaanisen puolueen johtavat psykopaatit ovat antaneet pahimmat oppinsa ja likaisimmat temppunsa käyttöön näille meidän kotoisille niljakkeillemme.  Esimakua tästä uudesta uljaasta puoluetoiminnasta saimme jo käydyissä presidentinvaaleissa.  Tulevissa eduskuntavaaleissa tultaneen taas näkemään uusi ennätys tässä ”sontaa silmille” –kampanjassa.

 

Moni demari on ilmeisen tyytyväinen tästä porvareiden irtiotosta.  Meidänkin leirissä on niitä, jotka eivät ole ns. aseveliakselia ja sen rasvattua pyörimistä hyvällä katselleet.  Miten vaan, mutta itse ajattelen sen toiminnan enemmän kuitenkin hyödyttäneen tamperelaisia ja Tampereen kehitystä kuin olleen haitaksi.  Sitä paitsi homma on perustunut järjestöpäätöksiin ja sillä selvä.  Nyt on pakon edessä jouduttu tekemään toisenlaisia päätöksiä ja niiden mukaan toimittakoon.  Aikoinaan kommunistit olivat se taho, joka omissa valtapyyteissään haastoivat demarit ja pyrkivät ottamaan leniniläisen ajattelun mukaan ”johtavan aseman” jos jonkinlaisilla taktiikoilla.  Milloin puuhailtiin kansanrintamaa ja milloin taas rakennettiin työtätekevien yhteisrintamaa yli SDP:n puoluejohdon.  Tämän päivän leninistejä näyttävät nyt olevan porvarit,  jotka suhtautuvat samalla suuripiirteisyydellä totuuteen ja yhteistyösopimuksiin kuin poliittiselta kartalta jo poispyyhkäistyt kommunistit.  Heillehän kaikki se oli sallittua, mikä palveli omia valtapyyteitä.  Valhe oli totuutta ja totuus valhetta. Diktatuuri oli demokratiaa ja demokratia diktatuuria.  Äänestystuloksella ei ollut väliä,  koska siellä missä leniniläiset nousivat valtaan, äänestystulos tehtiin puolueen tahdon mukaiseksi.  Aivan kuin USA:n presidentinvaaleissa.  Siis niissä vaaleissa,  joissa Georg W. Bush nousi valtaan vähemmistön vankalla kannatuksella ja Floridan osavaltion vaalivilpeillä.  Kyse on siis siitä maasta ja siitä puolueesta mistä ja miltä kokoomuksen politrukit käyvät oppinsa hakemassa.

 

Jotenkin käy sääliksi niitä porvareita,  jotka perustavat poliittisen toimintansa toisenlaisiin arvoihin kuin nämä kokoomuksen leninistit.  Mielenkiintoista olikin lukea Aamulehden sunnuntailiitteestä 01.10. 2006 kokoomuksen uutta toimintakulttuuria edustavan Riitta Koskisen kirjoitus otsikolla ”Tekopyhyys kunniassaan”.  Tämä Riitta-rouva on se henkilö,  jonka kähminnälle porvareiden valtuustoryhmän enemmistö antoi ”synninpäästön” ja hyväksynnän pormestarivaalien jälkeen.  Sattumalta hän on myös valtuustoryhmän varapuheenjohtaja ja petollinen neuvottelukumppani. Hyvin näyttävät porvari-politrukkien leninistiset opit uponneen hammaslääkärinkin kaaliin.  Kuten asiaan kuuluu, vikaa hän ei löytänyt itsestään tai ryhmänsä petturuudesta,  vaan vastapuolelta.  Mekanismi on aivan sama,  kun rikollinen selittää pois rikoksensa:  tekijä syyllistää uhrin ja pesee itsensä puhtaaksi.  Voidaankin perustellusti sanoa, että rouva Koskisen logiikalla vanhan suomalaisen sananlaskun tulisi kuulua: ”Sanasta härkää, sarvesta miestä”.  Hänen selittelyissään on nimittäin yksi suuri aukko – Seppo Rantasen kokoinen aukko.  Sanallakaan tämä paikallisen kokoomuksen tuikkiva tähtönen ei viittaa ryhmänsä puheenjohtajan toimintaan ja käyttäytymiseen.  Hän ei edes mainitse jutussaan Rantasen nimeä.  Eköhän tässä nyt romahda koko selittelyjen korttitalo.  Rantanen näyttääkin olevan se toinen petetty uhri demariryhmän rinnalla.  Miestä vedettiin ryhmän enemmistön toimesta kölin alta  mennen tullen. Hänestähän piti tulla myös varapormestari, vaan toisin kävi.  Kohtalo oli kova rehelliselle ja suoraselkäiselle suomalaiselle miehelle.  Mutta ehkä se kuitenkin oli hänen onnensa. Ainakin itse ajattelen, että on parempi olla rehellinen häviäjä kuin vilpillinen voittaja.  Myönnän – ei kovin leniniläinen eikä republikaaninen näkemys.

 

Vihreiden rooli tässä irvokkaassa näytelmässä on tietenkin oma lukunsa.  Toisaalta meidän demareiden piiristä on heitetty turhiakin kiviä siihen suuntaan. Vihreitä on turha syyttää,  koska heidän kanssaan ei ollut olemassa mitään sopimusta.  Vihreäthän tässä pelissä niitä todellisia voittajia olivat ja tulevat jatkossakin olemaan, koska Tampereen kunnallispolitiikan huutokauppakamari on nyt avattu.  Täytyy sanoa, että ihan hyvin pelattu ja vielä pelkillä hanttikorteilla! Jos SKDL:n etsijöistä aikoinaan taipaleensa aloittanut ”hymypoika” Pauli Välimäki on vihdoin viimein löytänyt poliittisen kotinsa ja turvallisen paikan porvarien karvaisessa kainalossa, ei voi kuin onnitella etsijää.  Perille on päästy – hyvään seuraan.

 

Vihreät ratsastivat vuosikausia median suosion aallonharjalla.  Jos joku uskalsi vähääkään epäillä saati arvostella tätä kaiken viimeisen tiedon omaavaa herrakansaa, olivat älymystön lukuisat lahtarikaartit valmiina julkisesti teloittamaan moisen kerettiläisen.  Ei siis ihme,  jos etsijä Välimäki on kantanut kaunaa jo ammoin lakkautetun Kansan Lehden vihreiden vastaisista kirjoituksista.  Tätä argumenttiahan on julkisuudessa esitetty ihan vakavana perusteena vihreiden puolenvalinnalle pormestarivaaleissa.  Ratkaisua ei ole syytä ihmetellä siinäkään suhteessa, että vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg ilmoitti Ruotsin valtiopäivävaaleja kommentoidessaan, että Suomen vihreät eivät alistu sosiaalidemokraattien apupuolueen asemaan, kuten ruotsalaiset aatetoverinsa.  Olipa uutinen!  Nähtiinhän se täällä Tampereella, että vihreät ovat kokoomuksen apupuolue.  Helsingissähän he ovat olleet jo sitä pitemmän aikaa.

 

Aika huvittavalta tämä Tampereen uusi tilanne mielestäni näyttää,  vaikka asia on tietenkin vakava. Tampereen ja tamperelaisten parhaastahan tässä on kyse. Kovin hyvää alkua ei uusi, valittu pormestari saa sillä mitään arvokkuutta hänen valinnastaan ei löydy. No, helppoheikit ja ilveilijät ovat nyt puhuneet ja asialle ei mitään nyt mahda.  Edustuksellisessa demokratiassa kansan mandaatin saaneet voivat temppuilla ja ilvehtiä periaatteessa miten vain vaalikauden ajan.  Heidän toimintansa punnitaan seuraavissa vaaleissa.  Viime kädessä vastuu on kuntalaisilla itsellään.  Ehkäpä onkin parasta jäädä vain rauhassa odottelemaan mitä tästä touhusta ajattelee kansa kaikkivaltias.  Mutta sitä ennen tehtäköön asia valitsijoille kristallin kirkkaaksi.  Nyt on tiukan ja johdonmukaisen sosiaalidemokraattisen politiikan paikka.

 

Reino Seppänen           05.10. 2006