Koneelleni ponnahti tänään tiistaina 27.10.2020 seuraavanlainen YLE:n kirjoitus.                    Erkka Mikkonen: Haluatko kuulla Venäjältä hyviä vai faktoihin perustuvia uutisia?     Juttu on kuluvan vuoden kesäkuulta, joten sen lähettämisen pontimena on ollut kommentointini Erkka Mikkosen jutusta.  Kuka sen on postannut, jää arvoitukseksi, kuten myös syy.  Olipa se mikä tahansa, päätin vastata kysymykseen, vaikka muutaman kuukauden näin jälkikäteen.  Kysymys henkii röyhkeää itsevarmuutta omasta oikeassa olosta ja tunteesta kuulumisesta Suureen Vapaan Tiedonvälityksen Veljeskuntaan.

 

YLE:n toimittaja Erkka Mikkonen kysyy siis provosoivasti, haluanko kuulla Venäjältä hyviä vai faktoihin perustuvia uutisia. Koska olen kritisoinut useasti Mikkosta, haluan vastata tuohon mustavalkoiseen kysymykseen oikein mielelläni.

Ensinnäkin herra Mikkonen, kysymys on väärin asetettu. Se on paitsi provokatiivinen myös harhaan johtava ja siten propagandistinen. Etenkin, kun ”faktat” ovat usimmitenHerran itsensä valitsemia ja faktoiksi korottamia. Tosiasioilla on useimmiten useita puolia, joita herra Mikkonen ei vaivaudu kertomaan.

Tuota samaa taktiikkaa käyttävät kaikki ketunhäntä kainalossa touhuavat politrukit niin Venäjällä, Yhdysvalloissa, Suomessa kuin muualla maailmassa. Tästä syystä ei kukaan järkevä ihminen halua vastata Mikkosen tarjoamiin lapsellisiin vaihtoehtoihin.

Se antaa vain kahdenlaisen mahdollisuuden vastata. Siksi en astu tuohon dikotomiseen ansaan, vaan vastaan, että objektiivisia, eri näkökulmia esiin nostavia ja pohdintaa synnyttäviä juttuja. Siis jotain sellaista, jota toimittajille opetettiin aikoinaan Tampereellakin tiedotusopin opiskelijoille.

Herra Mikkosen kaltainen ”toimittaja” on oman valintansa uhri. Kenties myös ja ennen kaikkea oman taustansa uhri. Hän haluaa kuulua niiden länsimaisten sankaritoimittajien rintamaan, jotka kaivamalla kaivavat epäkohtia niistä maista, jotka eivät ole amerikkalaisen imperialismin suosiossa. Se homma ei ole lainkaan vaikeaa esimerkiksi juuri Venäjällä.

Maa kantaa omaa raskasta historiallista painolastiaan. Venäjä ei ole kyennyt tekemään tiliään menneisyytensä kanssa edes sillä tavoin kuin nykyinen Saksa. Maa ei ole oikeusvaltio, koska oikeuslaitos on, kuten aina on ollut, vallanpitäjien hallussa ja käsikassara. Maassa rehottaa korruptio, kuten on aina rehoittanut. Mutta se, mikä on hyvin oleellista Venäjää tarkasteltaessa, maassa vallitsee pelko vieraista valloista ja niiden aikeista. Kuten on aina vallinnut.

Herra Mikkonen raportoi hyvin mielellään kaikista noista asioista, mutta hyvin yksisilmäisesti. On olemassa toisenlainenkin Venäjä, koska venäläisetkään eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, kuten dikotominen maailmankuva hyvin mielellään maalailee. Minua ennen kaikkea riepoo se, että kertoessaan tuosta toisesta Venäjästä, Mikkonen ja muut ”toimittajat” nostavat esiin henkilöitä ja nimiä, jotka useinkaan eivät edusta muuta kuin itseään tai jotain pientä kuppikuntaa.

Kuten jokainen oikea ihminen, myös venäläinen oikea ihminen, vaatii oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Sitä tuossa maassa ei valitettavasti useinkaan saa. Jokainen aito ihminen haluaa arvostusta ja säilyttää kasvonsa. Venäjällä se harvoin on mahdollista tuon systeemin takia. Systeemin, jota nämä länsisuuntaiset toimittajat tukevat.

Venäjän eliitille nämä mikkoset ovat arvokkaita ja tärkeitä roskajuttuineen. He ovat konkreettisia todisteita suurelle Venäjän kansalle siitä, että länsimaihin ei voi luottaa. Nämä mikkoset luulevat tekevänsä suurenkin palveluksen venäläiselle oppositiolle kirjoittaessaan ja uutisoidessaan niin kuin uutisoivat. Se palvelus on karhunpalvelus demokratialle ja oikeusvaltiolle.

En ole kieltämässä näiltä mikkosilta oikeutta kirjoittaa Venäjän ongelmista ja epädemokraattisuudesta. Mätä oikeuslaitos, korruptio, homoviha ja naisten asema ovat aivan hyviä aiheita. Kyse on siitä, kuinka niistä uutisoidaan – mikkosmaisesti halveksivasti vai pohtien myös syvempiä syitä.

Kertaakaan en ole nähnyt Erkka Mikkosen uutisoivan Venäjän varustautumisesta ja sotilaallisesta uhosta, pohtien syitä noihin asioihin. Ei sitä ole tehnyt yksikään toinenkaan YLE:n toimittaja. Olisi jotenkin mielekästä, jos joku mikkonen kysyisi, vaikka retoorisesti, johtuuko tuo sotainen uho venäläisten pelosta.

Voisi hyvinkin olla mielekästä pohtia sitä, että aiheutuuko venäläinen aggressiivinen käytös aidosti koetusta uhkasta? Siitä koetusta uhkasta, jossa läntinen militarismi on edennyt Venäjän rajoille. Sen mukana ovat tulleet nykyaikaiset, nopeasti kohteisiin tunkeutuvat asejärjestelmätkin lyhyen kantaman päähän ohjelmoiduista maaleistaan.

Voisi hyvinkin olla journalistisesti hedelmällistä Mikkosenkin imeskellä tuota näkökulmaa. Siis jos on olevinaan oikea toimittaja eikä propagandamaakari. Kerron myös yhden toisen imeskeltävän totuuden, jota läntinen toimittajakunta ei ole suostunut käyttämään taustamateriaalina paisutellessaan Venäjän laajentumishaluja ja aggressiivista käyttäytymistä. Venäjän sotilasmenot maan budjetissa olivat Siprin mukaan 80 miljardia dollaria. Yhdysvalloilla vastaava luku oli 800 miljardia dollaria. Lukuun eivät siis sisälly muiden natomaiden budjetoidut sotilasmenot.

Ajattelevalle ihmiselle nuo tosiasiat tuovat kenties ymmärrystä siitä, miksi tilanne on sellainen kuin on. Nykyjournalismille ne ovat vain unohdettavia tai pois selitettäviä asioita. Elämmehän totuuden jälkeistä aikaa ja kuten Mikkosen esimies on sanonut, obejektiivisuus ei ole mikään kriteeri uutisoinnissa. Se on Tampereen yliopiston tiedotusopin keksimä juttu.

Vastauksena Erkka Mikkosen kysymykseen sanon tiivistettynä:  Haluan hyviä, journalistisesti tasokkaita ja uskottavasti argumentoituja juttuja.  Liikaako vaadittu?

 

Reino Seppänen