Yksi lapsuuteni vahvoja muistikuvia pienestä maalaiskylästä, jossa asuimme, on eräs 1950-luvun maalaisliiton vaalimainos. Korsimon organisaation ( Arvo Korsimo , maalaisliiton puoluesihteeri 17. 03.1901 – 22. 11, 1969 ) paikallinen tukimies, kaimani ja suuren siirtolaistalon poika levitteli niitä uskollisesti reviirilleen. Julisteessa suoraan ylhäältä tai sanotaanko karttapohjoisesta laskeutunut vahva, nyrkkiin puristettu miehenkäsi nojaa tukevasti lakikirjaan ja raamattuun. Vahvemmaksi vakuudeksi juliste vielä alleviivaa sanoman kirjallisena: ”Näihin nojaa maalaisliitto”. Pidin sitä pienenä poikana hyvänä julisteena. Olin jopa salaa kateellinen. Minä, joka hyvin itseohjautuvasti olin ominut itselleni sosialidemokraattisen ilosanoman propagoimisen aina vaalien alla kotikylässämme. Isäni kun oli demarien kunnanvaltuutettu ja puolestaan SDP:n tukimies niin kylässä kuin Tervasaaren paperitehtaalla. Niinpä me kaksi Reinoa liimailimme ja niittailimme kilvan omia julisteitamme kumpikin tahoillaan. Aina siihen asti kunnes kaimani kuoli tapaturmaisesti kotitilallaan joskus 60-luvulla ja minä lähdin muutamia vuosia myöhemmin opiskelemaan.
Kyseinen maalaisliiton juliste on edelleenkin mielestäni hyvä. Etenkin siinä historiallisessa kontekstissa jossa se syntyi ja jossa sitä levitettiin. Juliste manifestoi hyvin selkeästi niitä arvoja, jotka olivat keskeisiä silloisessa agraariyhteiskunnassa. Tosin kärkkäät kielet kertoivat pahansuovasti maalaisliiton nojaavan julisteessa ilmaistuihin opuksiin niin tukevasti, ettei puolueen poliitikot päässeet itse teksteihin tutustumaan. No, sekään arvio ei ollut aivan vailla pohjaa, sen verran vauhdikkaasti jo silloiset maalaisliiton silmäätekevät kähmivät etuja ja monenlaista maallista hyvää niin itselleen kuin taustavoimilleen. Etunenässä taisivat olla Urho Kekkonen ja maalaisliiton legendaarinen puoluesihteeri Arvo Korsimo.
Vanhassa maalaisliitossa löytyi toki poliitikkoja ja aktiivitoimijoita, joiden toiminta todella rakentui vahvaan aatteelliseen näkemykseen puolueen tehtävästä viljelijäväestön ja suomalaisen yhteiskunnan parhaaksi. Sellaisena olen aina nähnyt erityisesti edesmenneen valtioneuvos Johannes Virolaisen. Mies, joka oli lähes koko sodanjälkeisen ajan punamullan vankka kannattaja. Keskustapuolueen eräs ongelma lieneekin näiden aatteenmiesten ja –naisten puuttuminen. Aatteellisia keskustalaisia on vielä vähemmän kuin aatteellisia sosialisteja. Ehkäpä se johtuu myös siitä, että puolueen aatteellinen pohja on pudonnut yhdessä agraariyhteiskunnan katoamisen myötä. Vaikka näin onkin asianlaita, toimii kepu edelleenkin vanhalta pohjalta maataloustuottajien etujen ajajana ja puolestapuhujana. Kas siinä yksi suurimmista esteistä keskustan kaupunkien valloitukselle, jota puolue on tehnyt tarmokkaasti jo neljäkymmentä vuotta.
Olen usein miettinyt mikä tässä ajassa ja nyky-yhteiskunnassa on keskustapuolueen tehtävä ja olemisen perusta. Se ei ole kyllä vieläkään käynyt minulle oikein selväksi. Puolueena se yhtäältä heijastaa menneisyyttä eli agraariyhteiskunnan arvoja ja nykyään piskuisen maatalousväestön etuja. Toisaalta keskusta yrittää kosiskella palkanansaitsijoita sekä osaa yrittäjäkunnasta. Tässä sitä taas onkin ristiriitaa kerrassaan. Palkkatyötä tekevistä keskustan äänestäjistä useimmat tukevat puoluetta traditioiden pohjalta. Nämä äänestäjät ovat yleensä lähtöisin keskustan tukialueilta ennen asutuskeskuksiin muuttamistaan tai ovat maanviljelijöiden lapsia tai lastenlapsia. Usein heidän verenperintönä on kuitenkin vahva ymmärrys omien etujen organisoidusta puolustamisesta. Tämä ymmärrys on johtanut heidät usein jäseniksi ammattiyhdistyksiin. Niinpä keskustan askarointi aikoinaan niin sanotun työreformin parissa johti levottomuuteen ja hyvästijättöihin puolueen vasemmalla siivellä. Oikealla siivellä kannatusta kalvavat kristilliset ja etenkin kokoomus.
Mielenkiintoista olikin seurata keskustapuolueen käyttäytymistä äskeisissä presidentinvaaleissa. Puheenjohtajansa Matti Vanhasen johdolla puolue sitoutui jo etukäteen niin sanottuun porvariyhteistyöhön. Taitavimmasta päästä puolueen aktiiveja tästä sitoutumisesta kyllä varoiteltiin, mutta Vanhanen ja pääasiassa muu puoluejohto olivat varmoja siitä, että vaalien loppusuoralla vastakkain ovat Tarja Halonen ja Matti Vanhanen. Huolimatta kovasta taloudellisesta satsauksesta näin ei kuitenkaan käynyt. Keskusta joutui pahimman kilpailijansa takuumiehenä lunastamaan allekirjoittamansa velkakirjan. Kokoomuksen hehkutuksesta huolimatta keskustapuolueen osallistuminen tähän yhteistyöhön tapahtui pääasiassa pitkin hampain. Ehkä selkeimmin tämän havaitsi suuri yleisö Sauli Niinistön suuressa vaalijuhlassa Jyväskylässä. Siinä tilaisuudessa laukoi keskustan ”pieni suuri mies”, ministeri Mauri Pekkarinen suoraan käsityksensä siitä mitä hän asiasta ajatteli. Siinä oli Ben Zyskowiczinkin kaltaiselle isolle ketulle kova paikka korjata tapahtunut vahinko.
Kokoomuksen piirissä löytyy tahoja, jotka näkevät unta suuresta porvarillisesta puolueesta, joka rakentuu lähinnä sen ja keskustapuolueen yhteensulautumiselle. Enpä usko, että keskustasta vielä löytyy kovin paljon voimia, jotka tähän avioliittoon olisivat valmiita sitoutumaan. Tämä kyllä tajutaan myös kokoomusjohdossa. Siellä lieneekin paljon tähdellisempänä tavoitteena riistää keskustalta johtavan porvaripuolueen rooli ja alistaa keskusta pitkällä juoksulla kokoomuksen apupuolueeksi. Tästä tilanteesta hekumoitsevat niin kokoomuksen johtavat nimet kuin puolueen kyläpäällikötkin. On varsin todennäköisesti, että tätä strategiaa kokoomuksessa on hiottu pitkään. Tehtävä on vaikea sillä toisaalta pitää rakentaa ”porvariyhteistyötä” ja toisaalta vetää mattoa keskustan ja sen puheenjohtajan alta. Viimeksi mainitun tavoitteen kohdalla puolue onkin saanut kätyriensä avulla parhaimmat voitot. Tosin mm. puheenjohtaja Vanhasen omalla avustuksella.
Näyttääkin siltä, että julkisuuspelissä keskusta on vetänyt viime vuosina pelkkiä hanttikortteja. Puolueen kannattajakenttä on hämmentyneenä seurannut johtonsa kompasteluja ja toilailuja henkilökohtaisten asioidensa kanssa. Puoluesihteeri Eero Lankia oli aikoinaan ystävällisesti avustamassa lapsentekoa naiselle, joka ei ollut hänen oma vaimonsa. No, avioeroonhan sekin seikkailu johti, kuten myös puheenjohtaja Vanhasen omat naisseikkailut, joita mediassa on esitelty sangen voimaperäisesti. Vanhasen kunniaksi on toisaalta sanottava, että hän on pystynyt miehekkäästi ottamaan kaikki nämä iskut ja juonittelut vastaan. Mutta anteeksi hänelle ei ole niitä annettu. Ei ainakaan niillä vankoilla ja perinteisillä kannatusalueilla, joissa vieläkin pääasiassa nähdään, että keskustapuolueen tulisi toiminnassaan nojata ennen kaikkea raamattuun ja lakikirjaan. Tämä nähtiin hyvin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella.
Tulevaisuus näyttää vaihtuuko vanhan maalaisliiton raamattu ja lakikirja tulevaisuuden suuren porvariliiton ydinperustaksi eli osake- ja pankkikirjojen pinoksi. Vaikka tuskin tulemme koskaan näkemään julistetta, jossa asia ilmaistaisiin sanoilla: ”Näihin nojaa porvariliitto”. Meidän sosiaalidemokraattien ei kuitenkaan ole syytä olla huolissaan näistä suur-kokoomus -kaavailuista. Politiikassa harvoin tällaiset laskelmat ovat loppupelissä sitä, mitä ynnääjät alun perin ajattelivat. Siinä välissä kun on tuo tuntematon tekijä eli ihmiset – äänestäjät.
Reino Seppänen 02.04.2006