Vääntö työehtosopimuksista on kuumimmillaan. Vaikka shown näyttää varastaneen tällä kertaa hoitajat tiukalla esiintymisellään, on työmarkkina-areenalla paljon muutakin mielenkiintoista katsottavaa. Mahtipontisesti tupon torjunut työnantajaleiri on nyt sormi suussa: eihän tässä näin pitänyt käydä! Työnantajapuolen tavoitteet ovat livenneet käsistä ja pahimmin kuvioita sotkevatkin nyt omat pojat ja tytöt eli kokoomus.
Tukevasti kokoomusjohtoiset hoitajat ottivat tosissaan kokoomuksen vaalilupaukset ja nyt ovat Katainen sekä kumppanit joutuneet itse kyhäämänsä mankelin telojen väliin. Toinen tela on lupausten lunastusta vaativa hoitajapuoli ja toinen kokoomusta rahoittava työnantajaleiri. Mankelin kampea pyörittää julkisuus ja sitä ovat intomielin vääntämässä myös kokoomuksen rakkaat, porvarilliset hallituskumppanit keskusta ja vihreät. Eikä tässä vielä kaikki. EK ja koko työnantajaleiri on juuttunut tähän samaan mankeliin ja parku on sen mukaista.
Työnantajaleirin tyytymättömyys tilanteeseen ja kokoomuksen pikettipoikiin on käynyt selville monista yhteyksistä. Selvimmin närkästyksensä lienee julkisuudessa tuonut esiin EK:n Seppo Riski, joka on syyttänyt neuvottelutilanteen kärjistymistä poliittisesta taktikoinnista. Riski osoittaa hyvin selvästi myös sanomansa kohteen: ”Työmarkkinaneuvotteluissa on hyvä lähtökohta, että lupausten antaja ja neuvottelija ovat yksi ja sama taho.”
Työnantajaleirin pettymys ja siitä johtuva hermoilu on näkynyt syksyn aikana myös epätavallisen kovana kielenkäyttönä. Etenkin EK:n taholta on herjattu palkansaajapuolta harkitsemattomaksi ja epä-älylliseksi. Näyttääkin siltä, että työnantajapuolella ei ole aivan kristallinkirkkaana se, mikä on työnantajaliiton ja keskusliiton eli EK:n rooli. Tästä lienee osoituksena liittojen suunnalta kuuluva mutina ja nyrkkiin puhuminen.
Näyttääkin siltä, että työnantajaleiri on todella pahasti sekaisin. Siitä johtuva ärtymys on rikkonut välejä niillekin tahoille, joissa ymmärrys isäntävaltaa kohtaan on ollut laajempaa mitä perinteisissä palkansaajajärjestöissä. Joku aika sitten Suomen Ekonomiliitto ärähti EK:n härskille esiintymiselle julkisuudessa. Ekonomiliiton neuvottelujohtaja Sture Fjäderin puheenvuoro oli monessakin mielessä mielenkiintoinen. Puheessaan Fjäder peräsi Elinkeinoelämän Keskusliiton työmarkkinapoliittista linjaa. Tunnettuahan on, että Ekonomiliitto ei ole koskaan kuulunut taistelun eturintamaan silloin, kun on kamppailtu palkansaajien työehdoista. Ekonomien kyllästyminen EK:n änkyröintiin kuvanneekin hyvin tilannetta, johon yhteiskunnassa on ajauduttu tosiasioilta ja yhteistyöltä silmät sulkevan asenteen vuoksi.
EK:n strategian painopisteet työmarkkinapolitiikassa näyttävät olevan kahtaalla; tulopoliittisen kokonaisratkaisujen hylkäämisessä ja paikallisen sopimisen lisäämisessä. Ensimmäinen tavoite toteutui, mutta lopputulokseen tuskin monikaan on tyytyväinen. Toinen tavoite on se, jonka puolesta EK ja oikeisto ovat kampanjoineet jo pitkään. Työntekijäpuolen näkökulmastakin paikallisen sopimisen lisäämisellä on omat etunsa, mutta työnantajatahon halu nujertaa tällä keinoin ammattiyhdistysliike, arveluttaa.
EK ja työnantajaliitot ovat ladanneet paikalliseen sopimiseen sellaisia vaatimuksia mm. työajan joustojen suhteen, että se mitä ilmeisimmin vaatisi jo lainsäädännöllisiä muutoksia. Samanlaiset odotukset heillä on myös ”palkkajoustoista”. Odotukset, joiden toteuttaminen romuttaisi koko sopimusten tulkintajärjestelmän. Nämä uusliberalismin kyllästämät vaatimukset eivät toki tässä ajassa mene läpi. Neuvotteluja asiasta hankaloittaa myös työnantajapuolen toistuvat hyökkäykset yksittäisiä luottamusmiehiä vastaan. Hiljattain mm. Viikko-Häme kertoi eräästä tapauksesta, jossa Lassila & Tikanojan ympäristöpuolen valtakunnallisena varapääluottamusmies ja samalla myös yhtiön Lahden yksikön luottamusmies on kokenut tulleensa painostetuksi ja kiristetyksi puolustaessaan työntekijöiden konkreettisia etuja. Ei ole kovinkaan vaikea laskea yhteen yksi plus yksi. Palkanansaitsijain matematiikalla se tekee aina kaksi. Työnantajaleirin on turha luulla, ettei likipitäen jokainen leipänsä palkkatyöstä hankkiva osaisi tätä ynnäystä tehdä.
Hiljattain Helsingin Sanomat kertoi kiinnostuksen ammattiyhdistysliikkeeseen olevan Suomessa taas lisääntymässä. Tällä hetkellä työllisestä työvoimasta liki 73 prosenttia on ammatillisesti järjestäytyneitä. Huippuvuotena 1993 luku oli yksitoista prosenttia suurempi. Kokoomusnuorten julkinen ilkkuminen mm. netissä ammattiyhdistysliikkeen häviöstä on taas kerran ollut perusteeton ja kovasti ennenaikaista.
Alihankintamessujen avajaisissa tänään Tampereella puhunut Teknologiateollisuuden puheenjohtaja vuorineuvos Ole Johansson vaati taas kerran ”päätöksenteon painopisteen siirtämistä yritystasolle”. Laulu oli muitakin osin entisensä niin palkka- kuin työaikajoustojen osalta. Työnantajapuoli olettaa olevansa vahvoilla silloin, jos saisi nämä vaatimuksensa lävitse. Asiaa ei ole kyllä sillä taholla aivan loppuun asti mietitty. Työriitoja kun jatkossakin tulee esiintymään, satsasi työnantaja siten miten paljon tahansa ”positiivisen ajattelun” kursseihinsa. Tämä tie on yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistämisen tie. Sitä polkua ei kannattaisi lähteä taivaltamaan.
Päivää aikaisemmin, kun arvon vuorineuvos piti palopuheensa Tampereella, julkaisi STTK Suomessa ja seitsemässä muussa Euroopan maassa tehdyn laajan ammattiliittotutkimuksen. Sen mukaan jäsenen oman työpaikkansa ristiriitatilanteissa liitolta saama tuki on heille tärkein syy kuulua ammattiliittoon. Se on selkeä viesti niin vuorineuvos Ole Johanssonille kuin EK:lle ja kaikille uusliberalistisille intoilijoille. Eurooppalainen duunari osaa edelleenkin matematiikkansa: yksi ynnä yksi on kaksi.
Reino Seppänen 16.10. 2007