Sattumalta kuuntelin tänään (torstai 04.07. 2019) Radio Suomea, jossa keskusteltiin ”maalittamisesta”. Toimittajien Sanna Pirkkalaisen ja Aki Laineen haastateltavina olivat Suomen Poliisijärjestöjen puheenjohtaja Jonne Rinne ja Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson. Esimerkkinä maalittamisesta toimittajat mainitsivat mm. sen miten suuri joukko ihmisiä yllytetään jonkun toimittajan tai poliisihenkilön kimppuun.
Aihe sinänsä on tärkeä ja kasvavassa määrin ajankohtainen, mutta ilmiönä ei suinkaan mikään uusi. On aivan ilmeisetä, että sosiaalinen media facebookeineen ja muine mahdollisuuksineen on kasvattanut sen suhteettomiin mittoihin. Etenkin ääriliikkeet ja -ilmiöt, kuten fasistit ja anarkistit ovat systemaattisesti käyttäneet sitä koston ja hiljentämisen keinona. Silloin kyse on ollut organisoidusta ja tavoitteellisesta toiminnasta. On selvitetty henkilöiden nimet ja taustat, otettu selvää missä he asuvat, missä töissä, ketkä ovat heidän läheisiään, onko lapsia ja mitä koulua käyvät.
On selvää, että tällaisissa tapauksissa kansalaisen lainturva tulee olla taattua ja syylliset saatettava edesvastuuseen. Mutta kun kuuntelin näiden kahden haastateltavan näkemyksiä, minulla heräsi pienoinen vastarinta. Vaikka kaikki ohjelman henkilöt puhuivat kovasti demokratian ja kansalaisvapauksien hengessä, aika ajoin sain sellaisen kuvan, että edesvastuuta vaadittiin niillekin, jotka eivät ole organisoineet minkäänlaista kampanjaa, mutta jotka ovat saaneet mielipiteilleen vankkaa kannatusta. Tällaisen kuvan sain mm. päätoimittaja Maria Petterssonin puheista.
Tarkoittiko Pettersson todella sitä, mitä puhui vai päästelikö suustaan sammakkoja pelkästään höyryämisen ilosta, sitä en osaa sanoa. On kuitenkin mieletön ajatus, että ”maalittamisesta” voitaisiin jakaa tuomioita pelkän yleisen kannatuksen vuoksi. Se jos mikä olisi sananvapauden ja demokratian vastaista! Lainvalmistelu ja -säätäminen on kuitenkin Suomessa sillä tasolla, että on epätodennäköistä tuollaisen normin syntyminen. Kyllä teon tulee olla selvästi tuottamuksellinen eli tarkoituksellisesti vahingoittava tai loukkaava sen rankaisemiseksi.
On erikoista, ettei päätoimittaja Maria Pettersson kiinnittänyt huomiota siihen, miten lehdistö ja media laajemminkin voi olla yksi näistä maalittajista. Keskustelin takavuosina useasti erään nyt jo vaineeseen vaipuneen ystäväni kanssa. Keskustelujen kohteena oli lähes poikkeuksetta niin kotimainen kuin ulkomainen media. Näissä keskusteluissa kehitin käsitteen ”tulenjohto” porvarillisen yhteiskunta- ja talouspolitiikan hyökkäysten välineenä. Tuota sanaa olen sittemmin käyttänyt useissa kirjoituksissa ja keskusteluyhteyksissä jo paljon ennen kuin käsite ”maalittaminen” (doxaaminen) tuli muotiin. Noiden keskustelujen suunnan oikeellisuus on vahvistunut vuosi vuodelta. Tiedonvälitys on keskittymisestään keskittynyt ja vaihtoehtoiset tavat pitää yllä edes jonkinlaista yhteiskunnallista keskustelua vähenemistään vähentynyt. Jopa Ylen toiminta on otettu valtaeliitin kontrolliin. Ylen journalistisen askelluksen ovat jo vuosia määränneet porvarkomissaarit, toinen toistaan härskimmät.
Petterssonin ujosti käsittelemättä jättämässä maalittamisessa porvarilliset tahot, esimerkiksi kokoomuspuolue, EK, veronmaksajien keskusliitto jne. määrittelevät sen, mikä on pahaa ja korjaamista vaativaa, jonka jälkeen valtamedian rumputuli kohdistetaan näihin asioihin. Toki monesti asia-argumentein, mutta harvinaisen usein myös röyhkeästi valehdellen ja vittuillen. Monen suomalaisen ihanneyhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, tämä on perin arkinen menetelmä runnoa läpi omia etuja. Vaan kyllä meillä Suomessakin tällä menetelmällä on tehty monta poliittista vainajaa, pudotettu alas kiusallisia ihmisiä ja aiheutettu paljon muuta pahaa. Kaikki tuo ilman käräjiä ja muissa oikeusasteissa annettuja tuomioita. Ja niitä peukuttajiakin on ollut paljon enemmän mitä naamakirjassa konsaan.
Poliisin näkökulma asiaan oli Jonne Rinteen kertomana hyvin ammatillinen, vaikka hän kovasti yrittikin perustella sitä laajemminkin. Rinteelle olisin toimittajana kyllä esittänyt kysymyksen, miksi poliisi tutkii niin valikoidusti näitä maalittamisia ja hyökkäyksiä, jotka jo nykyisenkin lainsäädännön mukaan olisivat syytekynnyksen ylittäviä? Jotenkin on jäänyt sellainen mielikuva, että takana saattaisi olla asiattonta, mm. poliittisin perustein tapahtuvaa karsintaa ”niukkojen resurssien” perusteella? Toisen epäilyttävän näkökulman asiaan tuo perussuomalaisten poliisien piirissä saama vahva kannatus. Senkin mahdollinen vaikutus poliisin toimintaan tulisi sulkea tutkimuksella pois.
Keskustelun maalittamisesta ja sananvapaudesta toivon toki jatkuvan, etenkin kun perusfasistien piirissä on nostettu esille vaatimus muuttaa lakeja heidän julistuksilleen suopeammaksi.