Vapaamuurarit ovat viimeisten 20 – 30 vuoden ajan pyrkineet kirkastamaan julkisuuskuvaansa. Tässä taistossa on korostettu järjestön sisäänpäin kääntynyttä luonnetta ja rakentajaveljien keskittymistä itsensä kehittämiseen maallisten asioiden sijasta. Aikana, jolloin Hymy-lehti vielä ansiokkaasti julkaisi näiden rappareiden nimilistoja ja paljasti siten organisaation eliittiluoteen, nuo lässytykset eivät menneet läpi suureen yleisöön. Sittemmin, kun laki on kieltänyt vastaavien luetteloiden julkistamisen, vapaamuurarit ovat saaneet oivan savuverhon pimittää järjestön todellinen luonne. Samalla pimitetään kansalta merkittävää yhteiskunnallisesti tietoa tästä salaseurasta.
Laki on laki ja sitä tulee noudattaa. Mutta edelleenkään ei ole syytä uskoa näiden ”rohkeasti julkisuuteen nousseiden miesten” puheisiin ja kirjoituksiin. He kyllä mielellään kertovat ”vuosisataisista perinteistään”, itsensä kehittämisestä ja avustustoiminnasta, jossa vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. Sen he jättävät kyllä ketomatta, ettei vasen jalkakaan tiedä, ketä oikea potkaisee. Suuren yleisön eli kansan olisi kuitenkin hyvä saada sekin asia tietoonsa.
Vapaamuurarit itse puhuvat ”julkisuuden hallinnasta”, jolla he tarkoittavat, että mediassa ja kansalaiskeskustelussa liikkuu vain järjestölle myönteistä tietoa. Vapaamuurareille epämiellyttävä julkisuus pyritään estämään keinoja kaihtamatta. Tästä on näyttöä jo pitemmältä ajalta. Väliä ei ole niinkään sillä, onko kyse faktasta vai fiktiosta. Molemmat ovat salaseuralle kielteistä. Niinpä kirjailija Risto Karlssonin sanotaan kohdanneen erinäisiä epämiellyttävyyksiä julkaistessaan dekkarin ”Mörkö se hyppäsi piiriin”. Kun itse kuulin asiasta päätin sijoittaa omaan rikoskirjaani (Janus-jumalan peilikuvat) nämä vapaamuurarit. Ihan vain koepalloksi, vaikka minua varoitettiin siitä viisaiden ihmisten toimesta. Oikeassa olivat, mutta koepallona se on toiminut varsin hyvin. Rappareilla on keinot vaikuttaa! Siihen asiaan palaan, kun evidenssiä on enemmän.
Julkisuuden hallinta vs. totuus
Vapaamuurarien hanke julkisuuden hallinnasta lähti vauhdilla käyntiin 90-luvun loppupuolella. Tietenkin median suosiollisella avustuksella, olihan järjestön jäseniä merkittävissä asemissa tiedotusvälineissä. Sittemmin rappareiden ”avoimmuus” on vain lisääntynyt. He ovat avanneet huoneistojaan, kertoneet taustoistaan ja toiminnastaan, etenkin avustamistyöstään. Kertomatta sen sijaan on jäänyt , se mikä olisi yhteiskunnallisesti ja kansalaisten kannalta tärkeintä. Eivät he kertoneet ovatko ”veljet” edistäneet omien etujen ja taustaorganisaatioidensa etujen vaalimista. Tämän toiminnan sanotaan vaikuttaneen mm. kuntien kaavoitukseen ja rakennustoimintaan tahi finanssitoimintaan sisäpiiritietoineen sekä julkisten hankintojen kähmintöihin. Kun vielä lisätään väitteeet vaikuttamisesta maan sisä-, talous-, ulko- ja puolustuspolitiikkaan, on olemassa paljon asioita, joihin ainakin tutkijoilla pitäisi riittää kiinnostusta. Kiinnostusta voi olla, mutta onko uskallusta?
Kaikista edellä mainituista asioista on ollut käsittämättömän paljon kuisketta, supinaa ja vihjailuija niin paikallis- kuin valtakunnantasolla. Tässä julkisuuden hallinnan pitkässä projektissa rakentajaveljet ovat pyrkineet antamaan silotellun kuvan ”henkistä kasvua tavoittelevista miehistä”, joita leimataan aivan perusteetta. Näin kertoo mm. STT:n välittämä juttu vuodelta 1999. Taltioimastani versiosta ei käy selville, mistä STT:lle tai jutun väsänneelle toimittajalle onkaan juolahtanut moista kirjoittaa. Näin jälkeenpäin se käykin selväksi rakentajaveljien ”me ollaan kivoja, vaikka vähän salaperäisiä” -kampanjan alkamisajankohdasta.
Sama juttu kertoo muurareiden kammoksuvan ”ikivanha myyttiä”, jonka mukaan järjestö on johtavassa asemassa olevien herrojen hyvä veli -kerho, jossa sumplitaan asioita pimeästi toisten selän takana. Myytti ei ole monen tavallisen kansalaisen mielestä myytti, vaan se on totuus. Edes myyttinä se ei olisi ikivanha, koska vapaamuurarit ovat aikoinaan todella olleet organisaatio, johon ovat kelvanneet muutkin kuin eliitti ja ylemmän keskiluokan ahnehtijat.
Sama em. juttu väittää, että vapaamuurarit eivät puhu politiikkaa. Kuitenkin esimerkiksi Tampereen ylisopistossa hyväksytty Sami Laurin pro gradu vapaamuurareiden historiakuvasta toteaa kuinka ”merkittävimmät ristiriidat liittyvät järjestön ja politiikan suhteeseen. Epäpoliittiseksi julistautuva vapaamuurarius osoittautuu oman historiankirjoituksensa valossa varsin läheisesti aikansa poliittisiin kysymyksiin kietoutuneeksi”. Tämä on yleisesti tiedossa oleva ja monesti todistettu asia, jonka vuoksi rappareiden ”julkisuuden hallinta” on todella kivinen projekti.
Vapaamuurarit korostavat järjetön merkitystä tasa-arvon edistäjänä. Järjestö on muka koonnut riveihinsä eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevia miehiä ja avannut siten eri ”mahdollisuudet eri ihmisryhmien ja säätyluokkien avarampaan kanssakäymiseen”, kuten Kosti Sisto eräässä esityksessään toteaa (Piirteitä Suomen Suomen vapamuurariuden historiasta. Acta Historiae VII, 1988). Samanlaisia selityksiä ovat vapaamuurarit esittäneet muissakin yhteyksissä järjestönsä luonnetta kuvatessaan.
Vapaamuurarit aikoinaan edistyksellinen liike
Jokainen itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun kykenevä ihminen ei voi kun nauraa näille lepertelyille, jos on sattunut lukemaan mm. Hymy-lehdessä olleiden vapaamuurarien jäsenlistojen nimiä ja heidän yhteiskunnallista asemaa kuvaavia titteleitä. Tosiasia kuitenkin on, että vapaamuurarius on aikoinaan ollut merkittävä voima ihmisoikeuksien, vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden edistäjänä. Se on toiminut valistuksen ajan lipunkantajana. Juuri siksi paavi Clemens XII asettui vuonna 1738 antamassaan bullassa vastustamaan vapaamuurareita, kuten Kosti Sisto em. tekstissään muistuttaa. Kyseisen bullan vahvisti sittemmin vuonna 1751 uusi paavi Benedictus XIV.
Nykyiset vapamuurarit Suomessakin esittelevät ylpeinä edesmenneitä maineikkaita aateveljiään ja näiden aikaansaannoksia, joita onkin paikallaan kunnioittaa. Mutta on vaikea nähdä siltaa, jolla voitaisiin yhdistää nykyiset vapaamuurarit valistuksen ajan humanismin ja edistyksen kannattajiksi. Monet meilläkin esiin nousseet vapaamuurarit ovat monissa liemissä koviksi keitettyjä oikeistolaisia, jopa ääritaantumuksellisia tyyppejä tai rajattoman ahneita omanedun tavoittelijoita. Heidät toki näkisi hyvin mielellään aitoina itsensä kehittäjinä vapaamuurariuden nykyisen itsekehun hengessä, mutta kovin ovat laihoiksi jääneet nuo veljien ”ponnistelujen” tulokset suhteessa heidän nousemiseen korkeaan asemaan niin vapamuurareiden organisaatiossa kuin yhteiskuntaelämässä.
Näin Britanniassa
Kentin herttua, kuningatar Elisabethin 83-vuotias serkku, prinssi Edward on vapaamuurareiden Englannin yhdistyneen Grand Lodge of Englandin (UGLE) suurmestari. Grand Lodgen juhliessa 300-vuotisjuhliaan vuonna 2017, arvoisa prinssi kertoili, Mail-lehdelle ajatuksiaa vapaamuurareista. Hän oli todennut, että muurarit ovat kaikki tasa-arvoisia ja sen vuoksi he kutsuvat toisiaan veljeksi. He kaikki työskentelevät nykyään itsenä parissa tehdäkseen ”hyvistä miehistä parempia”. Ja kun he työskentelevät entistä kovemmin itsensä kanssa esimerkiksi hyväntekeväisyystyössä, he kiipeävät hierarkiassa ylöspäin. Tosiasiat eivät näitä prinssi Edwardin sanallisia turahduksia tue nimenomaa Britaniassa, jossa vapaamuurarit ovat olleet kansan keskuudessa pikemminkin kirosana monien julkitulleiden skandaalien vuoksi.
The Guardian -lehti on vuonna 2017 julkaistussa jutussaan todennut kuinka, Ison-Britanniassakin vapaamuurarit ovat viimeisen vuosikymmenen ajan pyrkineet avaamaan organisaatiotaan suurieleisesti julkisuuden suuntaan. Se kertoo, että huoli vapaamuurareiden julkisuuskuvasta on maailmanlaajuinen. Tähän tarkoitukseen oli palkattu suhdetoiminnan konsultteja, Lontoon keskustassa sijaitsevan vapaamuurarien temppelin ovia on avattu yleisölle ja dokumentintekijät ovat päässeet katsomaan muurarien kokouksia jne. Lehti totesi tämä kaiken tapahtuneem vuosisatojen kestäneen salailun jälkeen.
Vapaamuurarius on kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen ja merkittävä asia. Oleellisempaa olisi kuitenkin saada tietää, miten järjestö on toiminut vaikuttajana ja jäsentensä etujenajajana nuo piiloon jääneet vuosisadat. Vielä tärkeämpää on tietää, miten he vaikuttavat nykyisin niin brittiläisessä kuin meidän suomalaisessa yhteiskunnassa. Sitä nämä rakentajaveljet eivät tietenkään paljasta. Eivät meillä eivätkä Britanniassa. Sen asian selvittämiseen tarvitaan tutkimusta. Syväluotaavaa vapaamuurarien organisaatioiden ja yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvaa tutkimusta. Aidon tutkimuksen tekeminen on ollut ja on edelleen vaikeaa. On ollut kuitenkin tapauksia, jossa tutkimusongelmasta kiinnostunutta opiskelijaa on kehotettu vaihtamaan edottamaansa aihetta. Sensuuri ja etenkin itsesensuuri ovat osoituksena vapaamuurarien salakavalasta vaikutusvallasta. Juuri siitä, minkä olemassa olon nämä ”essumiehet” kiistävät.
The Guardian -lehti totesi em. jutussaan, kuinka vapaamuurarien ”usein toistuva viesti on ollut, ettei vapaamuurariutta 2000-luvulla pidä nähdä salaperäisenä ja salaisena asiana. Heidän julkilausumaton viesti on siis ollut, että yleisöllä ei ole mitään pelättävää”. Lehti kuitenkin toteaa, miten poliisiliiton eroava puheenjohtaja Steve White, ”oli uudenvuoden aattona heittänyt pommin tähän huolellisesti muotoiltuun maineenhallintaoperaatioon, väittämällä, että vapaamuurarit ovat estäneet poliisireformeja ja estävät naisten ja etnisistä vähemmistöistä lähtöisin olevien upseerien etenemistä.”
Whiten paljastukset nostivat kohun maassa. Ihmisten mieliin palautuivat 80- ja 90-luvun skandaalit Britannian poliisissa mm. Lontoossa. Englannin ja Walesin vapaamuurarien hallintoelimet, Englannin yhdistyneen Grand Lodge of Englandin johto kävivät julkisuuskonsultteineen vastahyökkäykseen korostaen vapaamuurarien ja Britannian poliisin ”yhteisiä arvoja”. Kaikkiin poliiseihin ja varsinkin suureen yleisöön vakuuttelut eivät tehonneet. Steve White totesikin; ”Ihmiset, jotka estävät poliisin kehittymisen, olivat kaikki vapaamuurareita.” Ja sanoi vielä jotakin tuhmaakin, jonka tässä sensuroin.
Britannian rakentajaveljien kauhun saattaa hyvin kuvitella Steve Whiten paljastusten vuoksi. Kymmenen vuoden työ, kalliine kosultteineen, on valumassa hukkaan. Vuosikymmenten takainen julkisuustuska epärehellisistä, vapaamuurareihin kuuluvista poliiseista pulpahti uudelleen julkisuuden keskiöön. Ennen kaikkea kuva vapaamuurareista veljeyden, vapauden ja tasa-arvon kannattajina on tahriutunut.
The Guardian tiesi jutussaa myös kertoa, että maailmassa on noin kuusi miljoonaa vapaamuuraria, joista noin 200 000 on Englannissa ja Walesissa. Englannissa ja Walesissa jäsenyys on kuitenkin vähentynyt noin 150 000:lla viimeisen 20 vuoden aikana. Skotlannissa on noin 30 000 vapaamuuraria ja Irlannissa noin 25 000, niistä 70% Pohjois-Irlannissa.
Essujen takaa löytyy kyllä tussujakin
Tunnustan, että tämän jutun otsikko on hieman harhaanjohtava. Nykyään on olemassa myös looseja ja järjestöjä, jotka hyväksyvät jäsenikseen naisia tai ovat puhtaasti naisten organisaatioita. Suomessa ruusuristiläinen Annikki Reijonen vaati naisille oikeutta päästä vapaamuurareiksi jo vuonna 1932. Tasa-arvon näkökulmasta vaatimus oli aivan oikeutettu. Toinen asia taas on, olisivat naiset muuttaneet organisaation historiaa. Siis toimineet sen uskollisemmin vapaamuurariuden alkuperäisille arvoille ja valistusajan ihanteille kuin miehet ovat. Ihmisenä oleminen kaikkine heikkouksineen kun on yhteinen piirre kummallekin sukupuolelle, vaikka jotkut muuta väittävät.
Reino Seppänen
