Jyväskyläläisen Pekka Katajan murhayritys järkytti enemmän suomalaista yhteiskuntaa ja sen ydintä, kuin moni ns. tavallinen kansalainen osaa edes arvata. Monelle se oli vain yksi törkeä rikos muiden joukossa. Törkeä, mutta ei onneksi onnistunut, vaikka uhri saikin vakavia vammoja. On oletettavaa, että Katajalle jäi traumoja ja pelkotiloja etenkin, kun käräjäoikeudesta tuli epäillyille vapauttava tuomio. Tosiasia kuitenkin lienee, ettei Kataja ole ainoa poliittinen toimija, jolle tapauksesta jäi, ainakin piilotajunnan tasolla omat pelkoja. Epävarmuuden tunne siitä, mitä psykopaatit, omnipotenssin harhoissa elävät poliittisesti orientoituneet rikolliset voivat tehdä heillekin. Hyvin läheltä meitä, muun muassa Saksassa, Ruotsissa, Norjassa väkivaltainen ekstremismi on niittänyt veristä satoaan.
Oletettavasti myös suomalainen poliisi on kokenut Katajan murhayrityksessä jotain sellaista, minkä se ei vielä oikeasti uskonut maassa tapahtuvan. Samaa suuripiirteistä asennoitumista äärioikeiston vaaraan noudattivat myös naapurimaamme Ruotsin viranomaiset aina siihen saakka, kun ongelma räjähti heidän käsiinsä. Vaaraa ei otettu todesta edes silloin, kun maan pääministeri Olof Palmen murhan yhteydessä paljastui maan poliisivoimissa lymyäviä natsiryhmiä. Maan turvallisuuspoliisi joutui erityisen ikävään valoon, kun selvisi, että nämä natsipoliisit olivat olleet jo pitkään Säpon tiedossa, mutta kunnollisen tarkkailun ulkopuolella. Säpon kiinnostus maan natseista oli muutenkin vähäistä, sillä uhkat koettiin aivan toiselta suunnalta – poliittisesta vasemmistosta. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Kun lasermies astui näyttämölle
Vuonna 1991 elokuun 10. päivä haavoittui eritrealainen opiskelija sala-ampujan luodeista. Ampumista seurasi sarja muita pelkurimaisia murhayrityksiä. Niissä kaikissa oli uhrina ulkomaalainen; iranilainen opiskelija, kreikkalaistaustainen mies, brasilialainen muusikko. Ensimmäisen murhansa ampuja teki parin viikon päästä muusikon ampumisen jälkeen. Tässäkin tapauksessa uhrina oli iranilainen opiskelija. Vuoden 1992 tammikuussa pelkurimaisen salakytän kohteena oli peräti kolme ihmistä, zimbabwelainen bussinkuljettaja ja kaksi somalia. Joitakin päiviä myöhemmin ammuttiin turkkilaistaustaista miestä, joka raahautui neljä luotia ruumiissaan poliisilaitokselle. Salakyttää ryhdyttiin kutsumaan ”lasermieheksi”, kun haavoittunut turkkilainen kertoi nähneensä ennen laukauksia punaisen valon.
Ampumistapaukset herättivät Ruotsissa ja muuallakin suurta huomiota. Erityisesti ne lisäsivät pelkoa maahanmuuttajissa ja muuten maassa oleskelevissa ulkomaalaisissa. Poliisiin kohdistui kova paine. Se joutui käynnistämään maassa suurimman poliisioperaation sitten pääministeri Palmen murhan. Tällä kertaa tutkinta oli ammattilaisten hallinnassa eikä Palmen-tutkinnan sekoittanut Hans Holmer tai hänen kaltaisensa saaneet sotkeutua siihen. Puoli vuotta Ruotsia varpaillaan pitänyt syyllinen saatiin kiinni erään pankkiryöstön yhteydessä.
Salamurhaajaksi paljastui eräs John Ausonius, jonka alkuperäinen nimi oli Wolfgang Zaugg. Hänen isänsä oli sveitsiläinen ja äiti saksalainen. Ausonius tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen yhdestä murhasta ja yhdeksästä murhayrityksestä. Tuomioon sisältyi myös useita pankkiryöstöjä. Sittemmin hänet tuomittiin vuonna 2018 elinkautiseen myös Saksassa vuonna 1992 Frankfurtissa tehdystä murhasta. Tuolloin uhri oli keskitysleiriltä selviytynyt juutalaisnainen. Ausonin kerrotaan hymyilleen, kun hän oli kuullut murhatun olleen juutalainen. Ausoniuksen tapaus herättää pohtimaan, olisiko erityisestävyyden perusteella syytä pyrkiä eristämään nämä erityisen patologiset tapaukset tuomion tultua suoritettua?
Ausonius ei ollut 90-luvun alussa ainut sekopäinen muukalaisvihaaja. Pakolaiskeskuksia poltettiin, juutalaisten hautoja hävitettiin ja moskeija tuhottiin molotovin cocktaililla Trollhättanissa. Fasistisia ryhmiä syntyi mm. amerikkalaista Orderia matkien Vitt Ariskt Motstånd -ryhmä. Kuolemansa jälkeen maineeseen dekkareillaan noussut Stieg Larsson pyrki varoittamaan Expo-lehdessään lisääntyneestä äärioikeiston väkivallasta. Sitä ei otettu tosissaan eivät poliisit eivätkä poliitikot. Yleinen asennoituminen fasistien nousuun oli kutakuinkin samanlainen mitä meillä Suomessa nyt.
Lokakuun 12. päivä 1999 ammuttiin kotiovelleen Solbergassa syndikalistisen ammattiyhdistysliikkeen aktiivi Björn Söderberg. Murha tapahtui, koska Söderberg oli antanut Arbetaren-lehdelle vihjeen eräästä natsista ammattiyhdistyksen hallituksessa. Erikoista tapauksessa oli se, että turvallisuuspoliisi oli vielä puoli tuntia murhaa ennen varjostanut kyseisiä kahta murhaajaa Söderbergin asunnolle. Monellekin jäi varteenotettava epäilys poliisien osuudesta.
Stieg Larssonilla oli koko joukko muitakin esimerkkejä poliisin oudosta käyttäytymisestä juuri natsien tekemien rikosten ja attentaattien kohdalla. Expo-lehden painokoneet tuhottiin. Lehden eräs toimittaja ja hänen pieni poikansa yritettiin murhata autoon asennetulla pommilla. Larssonin keräämä aineisto antoi hänelle vahvat perusteet epäillä uusnatsien ja poliisin välisistä yhteyksistä. Poliisi taas kielsi nuo yhteydet ja väitti Stieg Larssonin liioittelevan äärioikeiston uhkaa. Ulkopuolisestakin oli outoa, ettei toimittajan murhayritystä ja painokoneiden tuhoamista pyritty oikeasti selvittämään. Se vahvisti monien ulkopuolisten uskoa Larssonin kertomiin epäilyihin.
Äärioikeistolainen, poliittisesti motivoitu rikollisuus ja väkivalta lisääntyi Ruotsissa vuosi vuodelta ja synnytti etenkin poliitikoissa kasvavaa huolta. Sama trendi on näkynyt Euroopan muissakin maissa. Pohjoismaissa eräänlainen käännekohta oli Anders Behring Breivikin tekemä raukkamainen 77 nuoren joukkomurha Utøyan saarella ja siihen liittynyt terrori-isku Oslon keskustassa. Tuon trgedian jälkeen Pohjolan poliiseilla ei enää ollut rahkeita vähätellä äärioikeistolaisen väkivallan ja terrorin uhkaa. Aikaisemmin turvallisuuspoliisit olivat keskittyneet etenkin Ruotsissa ja Suomessa vasemmiston valvontaan ja anarkistien sekä suhteellisen harmittomien luonnonsuojelujärjestöjen tarkkailuun, nyt keskiöön nousikin oikeiston äärijärjestöt.
Julkisuudelta on jäänyt piiloon se jakobinpaini, jota Ruotsin ja Suomen poliisit ovat joutuneet tekemään inventoidessaan henkilökuntaa uuden tilanteen hallintaan otossa. Esiin nousi merkittävä määrä äärioikeistolaisesti suuntautuneita tai fasismiin myötäsukaisesti suhtautuneita poliiseja. Rivejään oikoessaan poliisijohto sai vuosien varrella yllättävästi apua fasisteilta itseltään. Jonkinlainen muutos Ruotsin poliisissa tapahtui, kun yksittäiset poliisien olivat joutuneet äärioikeistolaisen väkivallan uhreiksi virkatehtävissään. Fasismin hehku poliisien keskuudessa vähentyi. Tämän ovat huomanneet myös fasistit itse ja eräissä yhteyksissä porukoiden fyyrerit ovat varotelleetkin ”joukkojaan” siitä. Kokonaan toinen asia on, löytyykö väkivallasta viehättyneille ja matalan impulssikontrollin omaavilta kuumapäiltä sellaista malttia.
Äärioikeiston väkivalta suurempaa kuin vasemmalta tuleva
Ruotsalaisten fasististen järjestöjen käymistila ja pyrkimys yhdistää voimia nosti Säpon ja viranomaisten kiinnostuksen ilmiöön aivan uudelle tasolle. Sitä vaati myös fasistiaktivistien määrän räjähdysmäinen kasvu. Viranomaiset alkoivat tuottaa asiasta myös runsasta tutkimuksellista tietoa. Yksi viimeisimmistä on vuoden 2018 loppupuolella julkaistu raportti ”Väkivaltainen ääriliike ja järjestäytynyt rikollisuus”. Tutkimuksellisesti siinä on muutamia kysymyksiä herättäviä kohtia, mutta ongelman kehityssuunnan ja suuruuden se kyllä kertoo.
Raportissa todetaan, että Ruotsissa on liki kaksi kertaa enemmän oikeistolaisia kuin vasemmistolaisia poliittisia ekstremistejä. Tuota käsitystä tukee myös turvallisuuspoliisin ja muiden poliisiviranomaisen tiedot. Kriminologi ja raportin toinen kirjoittaja Christoffer Carlsson korostaa erityisesti äärioikeistolaisen ns. ”White power -liikkeen nousua.
Suomen tilanne näyttää tässäkin asiassa seuraavan Ruotsin esimerkkiä. Helsingin poliisi julkisti viime vuoden alussa tilaston vuoden 2019 poliittisesta rikollisuudesta. Äärioikeiston väkivaltaan liittyviä tapauksia oli vuonna 2019 Helsingissä kaikkiaan 22. Rikosnimikkeinä olivat pahoinpitely (16 kpl), kiihottaminen kansanryhmää vastaan (5 kpl) ja vainoaminen (1 kpl).
Äärivasemmistoon liitettyjä väkivaltarikoksia oli tilastojen mukaan 2019 kaikkiaan 17 kappaletta. Rikosnimikkeitä olivat pahoinpitely (11 kpl), virkamiehen väkivaltainen vastustaminen (4 kpl), virkamiehen vastustaminen (1 kpl) ja järjestystä ylläpitävän henkilön vastustaminen (1 kpl).
Meillä Suomessa tilanne on toistaiseksi vielä parempi mitä Ruotsissa. Mutta samoja kehityssuuntia myös meillä on nähtävissä. Etenkin pienten fasististen ryhmien kokoaminen yhteen on täälläkin käynnissä. Samoin äärioikeiston kansainvälinen yhteistyö on lisääntynyt. Ruotsalaisten natsien kiinnostus Suomesta ja ”veljellisen avun” antaminen suomalaisille höyrypäille alkoi jo 70-luvulla. Nyt tuohon ”rakkauteen” on kuulemma ilmestynyt säröjä eikä vähiten siksi, että läntiset ”viikingit” hyvin mielellään kertovat olevansa rodullisesti meitä ”mongoleita” parempia.
Tulevaisuuden uhkakuvat ovat jo näkyvissä ja pelottavia. Myös ekstremistisen vasemmiston kasvun uhka on todellinen. Viime aikoina nämä aktivistit ovat keskittyneet seuraamaan kotimaisen äärioikeiston toimia ja liikkeitä. Siellä mm. tukeudutaan samanlaiseen vastapuolen aktivistien luettelointiin, mitä fasistit ovat jo pitkään harjoittaneet. Se voi enteillä vakavia yhteenottoja?
Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin äärioikeiston aseistautuminen. Ei ole tietenkään tietoa, kuinka Supo ja muu poliisi seuraavat tilannetta, jos seuraavat. Aseenkäytön uhka on kuitenkin todellinen vaara. Katajan tapauksessa murhayrityksen aseena oli ilmeisesti vasara. Aseet ovat paljon suurempi uhka. Niitä on vaikea päästä pakoon. Näyttää siltä, että tätä uhkaa ei ole vielä tunnistettu todelliseksi vaaraksi. Itsekin olen ymmärtänyt vaaran syvyyden vasta äskettäin.
Aseet ja ampumaharrastus ovat tasapainoiselle kansalaiselle yksi harrastus muiden joukossa. Mutta sairaiden ja henkisesti epätasapainoisten käsissä ne ovat äärimmäisen vaarallisia. Sen kertoo tapaus Breivik Norjasta. En halua leimata tasapainoisia aseiden ja ampumisen harrastajia, joita olen tuntenut vuosikymmenien varrella lukuisia. Silti on tunnustettava, että nuo asiat näyttävät olevan yksi äärioikeistolaisia tyypittävistä piirteistä. Tämän sanon itsekin asehistoriasta ja aseista kiinnostuneena. Ampuma-aseiden omistaminen ja keräily, luvallinenkin ja ampumaseuroihin kuuluminen on fasismiin suuntautuville tyypeillä yleistä. Sitä asiaa ei saa unohtaa! Aseet eivät sovi ihmisille, jotka eivät kykene hillitsemään itseään. Mikä sekin on yksi ekstremistejä tyypittävä piirre. Huolestuuko poliisi vasta sitten, kun sama innostus aseisiin ja ampumiseen herää vasemmisto-ekstremisteissä? Vai tarvitaanko ensin Suomeenkin oma Breivik?
Reino Seppänen
