Toverit ja ystävät!  Elämme outoa aikaa.  Panepidemia nimeltään korona on jäytänyt maatamme jo aivan liian pitkään ja loppua ei ole näkyvissä.  Virus on katkaissut ja vaikeuttanut suhteitamme läheisiin, ystäviin ja yhdessäoloon.  Ensimmäisen kerran muistiin pohjautuvassa henkilöhistoriassani en nyt voi ottaa vastaan vappua perinteisellä omiin, työväenluokkaisiin kulttuuriperinteisiin kuuluvalla tavalla.  Samaa asiaa ovat valittaneet monet aate- ja luokkatoverini. 

Monet minun varhaisimmista lapsuusmuistoista liittyy kotimme juhlapäiviin; jouluun, uuteenvuoteen, pääsiäiseen, vappuun ja juhannukseen.  Elämäni ensimmäinen vappumarssi oli joskus 50-luvun alussa.  Tarkkaa aikaa en osaa sanoa.  Osallistuin siihen isäni kanssa, hänen kädestään tiukasti kiinni pitäen.  Joskus 50-60-lukujen vaihteessa demarien marssit Valkeakoskella loppuivat.   Osasyynä SDP:n puolueriita.  Porukka vetäytyi Kino-Sampon elokuvateatteriin työväentalolle juhlimaan tätä suurta työväen juhlaa.  Sitä tapaa jatkettiin aina 60-luvun lopulle.  Muutos alkoi eräästä Valkeakosken työväenyhdistyksen kokouksesta, jossa  minä ehdotin selvitettäväksi, olisiko mahdollista pitää paikkakunnalla vasemmiston yhteinen vappujuhla.

Ehdotus sai kokouksessa hyvän vastaanoton, joskin pari soraääntäkin esiintyi.  Asiaa selvitettiin ja todettiin, että mahdollista se oli.  Niinpä ensimmäiset yhteiset vappujuhlat Valkeakoskella toteutettiin SAK:n ammatillisen paikallisjärjestön nimissä.  Kulkueeseen saivat tuoda omat lippunsa ja tunnuksensa kaikki kolmen Valkeakoskella tuolloin toimineen poliittisen puolueen osastot puoluelippuineen.  Sittemmin tuo tapa on jatkunut, vaikka uhkia sen jatkamisellekin on ollut.  Joillekin kiihkeimmille puhujille on ollut vaikeaa edes yhtenä päivänä vuodessa olla lyömättä vihollisikseen kokemiaan luokka- ja työläistovereitaan.

Olen edelleenkin ylpeä tuolloin tekemästäni ehdotuksesta, vaikka viimeinen oma osallistumiseni Valkeakoskella taisi jäädä vuoteen 1972.  Elämä on heittänyt minua ja rakkaitani vuosien mittaan muualle, mutta vapunviettooni on aina kuulunut vappumarssiin ja -juhlaan osallistuminen.  Se on velvoittava perinne, jota en ole osannut hävetä, kuten niin monet muut vasemmistolaiset ystäväni ja toverit.  Enkä ole koskaan ymmärtänyt, mistä tuo häpeä lähtee.  Ilmeisesti jonkinlaisesta sisäisestä alemmuuden tunteesta, porvareiden ja siihen liittyvien vaikeuksien pelosta.  Heiltä on unohtunut, että pelko voitetaan rohkeudella.

Tuon pelon takana on osin tosiasia, että suomalainen porvaristo on onnistunut vyöryttämään itselleen uudet mahtavat asemat yhteiskunnassamme.  Ikävintä asiassa on, että tuo murros on tapahtunut aikakautena, jolloin sosialidemokraatit ovat olleet merkittävä poliittinen voima maassamme.  Tuo asema oli sekoittanut ”johtavien tovereiden” pienet päät niin, että velvoite omaa luokkaa kohtaa on unohtunut kutakuinkin täydellisesti.  ”Valtionhoitajapuoleen” rooli on ollut muka tärkeämpi kuin Suomen palkansaajaväestön ja pieneläjien asian puolustaminen.   Samasta ujoudesta ei voimantuntoinen porvaristo olo valtaan noustuaan kärsinyt.  Rinta kaarella se on ajanut rikkaimman promillemme asiaa.

Suomen porvaristo on ottanut ilolla vastaan sille avautuneen mahdollisuuden hankkia itselleen liki totaalisen hegemonisen aseman.  Likaisinta työtä se ei kuitenkaan tehnyt itse.  Sosialidemokraatit ja liberaalidemokraattiset voimat avasivat ovet uusliberalismin diktatuurille niin Euroopan unionissa kuin rakkaassa isänmaassamme.  Tuon vallanoton maksajina ovat olleet maamme palkansaajat ja erityisesti köyhä kansanosa.  Sosiaalivaltio on todellisuudessa purettu ja uusliberalismi on hyökännyt porvaripuolueiden, etenkin kokoomuksen, elinkeinoelämän keskusliiton ( EK), Suomen Yrittäjien, Veronmaksajien keskusliiton ja monien muiden myötäjuoksijoiden yhteisrintamana.

Porvarillisen hegemonian totaalisuuden näemme tänäkin vappuna.  Olemme henkisesti palanneet lapuanliikkeen fasistiseen aikaan.  Tuo kulttuurifasismi näkyy tänä vappuna siinä, ettei yhteisesti omistamamme YLE näytä vappupäivän ohjelmassa yhtään vasemmistolaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvää ohjelmaa tai elokuvaa!  Näin YLE kertoo kansalaisillemme, että porvarillisen hegemonian oloissa vappu kuuluu vain porvarillisesti ajattelevalle kansanosalle.  Niille, jotka painavat päähänsä kusenväriset ylioppilaslakkinsa, keventävät oloaan brunsseilla ja hauskuuttavat kaltaisiaan laittamalla nokkaansa punaisen pellennenän.  Se riittäköön punikeillekin, kuuluu YLE:n johdon viesti meille!

Keitä ovat  nuo valtio-omisteisen firmamme johdossa olevat röyhkimykset kusenvärisine ylioppilaslakkeineen?  Kuka kantaa vastuun tästä jatkuvasta ja yhä vääristyneenpään maailmankuvaan johtavasta linjasta?  Ylen toimitusjohtajana on nykyisin paremmin isontalon emännäksi kuin suuren viestintäyhtiön johtajaksi sopiva Merja Ylä-Anttila.  Häntä edelsi piinkova uusliberalisti ja vasemmiston vihaaja Lauri Kivinen.  Mielenkiintoista on, että tällä herralla ei käytännössä ollut minkäänlaista aitoa journalistista osaamista koulutuksesta puhumattakaan.  Hänen ansionsa olivat aivan muualla.  Kivisen asennetta mm. työväenkulttuuriin kuvannee hänen heittäytyminen pellenrooliin  Åttopojat-yhtyeessä, joka esittää ivaillen ns. työväenlauluja.  Ja muuten todella huonosti, mikä ehkä on ollut tarkoituskin?

Ylen johtoryhmän jäseninä toimivat ovat toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila, Julkaisut-yksikön johtaja Ismo Silvo, Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja Jouko Jokinen, Urheilu ja tapahtumat -yksikön johtaja Panu Pokkinen, Luovien sisältöjen johtaja Ville Vilén, Svenska Ylen johtaja Marit af Björkesten, Teknologia ja kehitys -yksikön Janne Yli-Äyhö, henkilöstöjohtaja Eija Hakakari, strategia- ja viestintäjohtaja Gunilla Ohls, talousjohtaja Maisa Hyrkkänen ja lakijohtaja Katri Olmo.  Tämä porukka on siis vastuussa siitä puhtaasta  saastasta, jota meille syötetään.

Itse nostan erityisesti tikun nokkaan uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja Jouko Jokisen.  Hänen ansioitumisensa tulevat mm. Aamulehdestä ja Satakunnan Kansasta, noista kokoomusta peesaavista lehdistä.  Hetkeksi Jokinen nostettiin Helsingin Sanomiin kasvamaan korkoa.  Hänethän valittiin jatkamaan surullisen kuuluisan Atte Jääskeläisen viitoittamaa tietä.  Tuskin tämä herra Jouko Jokinen on sukua toiselle Jokiselle, Tiedonantajan edesmenneelle päätoimittaja Urho Jokiselle, mutta heillä on kuitenkin paljon yhteistä.   Vastakkaisista poliittisista näkemyksistä huolimatta kummankin käsitykset demokratiasta, tasa-arvosta ja journalismista ovat liki identtiset.  Sen mukaan tietoa pitää annostella oikeassa hengessä, oikeista lähtökohdista.  Tiedotusvälineen tulee olla myös kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen organisaattori.

Toverit ja ystävät!  Minä sanon teille runoilijan lailla, että tänäkin vappuna elämme synkkää aikaa, jolloin avomielinen puhe on hulluutta, sileä otsa osoittaa tunteettomuutta…  Mutta luottakaamme lujasti elämän dialektiikkaan, jolloin näiltä korskeilta rahavallan käskyläisiltä riistetään heidän kunniansa ja heidän toimensa annetaan oikeamielisille ammattilaisille.  Ihmisille, joilla on tasapuolinen ymmärrys elämästä sen monipuolisuudessaan ja ymmärrystä myös muillekin kuin maamme rikkaimmalle promillelle ja heidän syöttiläilleen.  Ehkä on niin, etteivät minun silmäni sitä aikaa näe, sillä hiekka tiimalasissani valuu loppua kohden kiihtyvällä vauhdilla.  Mutta luottakaa itseenne ja uskokaa, että kaikki vielä kääntyy toisin.

Muutos ei tapahdu itsestään.  Sillä täytyy olla tekijänsä – sinut, hänet, meidät.  Muutos tarvitsee vappua, vappumarssijoita ja vappujuhlia!  Siksi nämä kiviset, ylä-anttilat, jokiset ja muut heidän kaltaisensa eivät sallisi meille oikeutta kuulla ja nähdä mitään omaan perinteeseemme ja kulttuuriimme kuuluvaa.  Muistakaa se!

Kaikesta huolimatta, tehkää näissä oloissa oma vappunne itse. 

Hyvää vappua!

 

Reino Seppänen