Nämä vuoden 2018 presidentinvaalit masentavat mieltäni. Näytän kuuluvan siihen suomalaisten harvalukuiseen joukkoon, joka ei tästä näytelmästä innostu. Muuan salolainen pillipiipari on hurmannut poliittisia riitasointuja ja kaikkea epä-älyllisyyttä vinkuvalla soitollaan saaden suuren lauman kansalaisia seuraamaan itseään. Toivoa sopii, ettei hän Hamelnin kolleegansa lailla johda meitä tuhoon. En äänestä Sauli Niinistöä. Pidän sellaista typeränä hänen poliittisen epärehellisyytensä vuoksi. Virkakautensa aikana Niinistö on pyrkinyt istumaan kahdella tuolilla. Hänellä on halu kastroida Suomen perinteinen ulkopolitiikka ja syventää länsisuutaustamme Natoon, mutta ei kuitenkaan rohkeutta sanoa sitä ääneen.
Kansa näkee asian toisin tai ei pikemminkin ymmärrä Niinistön poliittista taitoluistelua ja lakimiesarameaa. Linja piilouu kaiken ilmaa kevyemmän hömpän taakse. Ja sitten on vielä tämä vaalivauva. Ai, miten ihanaa ja jännää! Kas siinä erinomainen syy äänestää Saulia. Mutta demokratiassahan on lupa äänestää typerästikin. Ja tässä järjestelmässä voi tulla valituksi vaikka minkälainen ääliö, kuten nyt esimerkiksi yhdessä länsimaisen demokratian kehdossa, Yhdysvalloissa tapahtui hiljattain. Se ei ole demokratian vika. Äänestäjien enemmistön tekoahan se on.
Se, että joku voittaa vaaleissa, ei takaa sitä, että valinta olisi paras mahdollinen. Ei vaaleissa tarvitsekaan parhaan ja fiksuimman ehdokkaan voittaa. Totuuttakaan ei saada äänestämällä selville. Selville saadaan vain äänestämään oikeutettujen tahto. Tai oikeastaan enemmistön tahto. Se taas voi olla suoraan sieltä kuuluisasta Kankkulan kaivosta. Minulla on asiasta ihan omakohtaista, katkeraa kokemusta lapsuudestani. Kerrottakoon sekin tarina opiksi siitä, ettei totuutta saada selville enemmistön äänin, vaan asioihin ja niiden taustoihin perehtymisen, pohdinnan ja älyllisen keskustelun kautta.
Aikoinaan ollessani kansakoulussa välitunnilla rikottiin kaksiluokkaisen koulumme lasikuistin ikkuna kiven sisältäneellä lumipallolla. Olin ollut kaverini kanssa koulurakennuksen päädyssä ja palaamassa ulko-oven eteen, jossa me aina järjestäydyimme jonoksi sisälle pääsyä odottamaan. En siksi pystynyt rikkomaan kyseistä ikkunaa muuta kuin heittämällä 90 asteen kaarroksen tekevän heiton. Vaikka tunnustankin olleeni jo lapsena kyvykäs ja monitaitoinen persoona, tällaiseen suoritukseen en silti kyennyt.
Koulun pahin juorukello ja epätotuuksien keksijä ilmoitti, tekijää kaikilta kysyttäessä, minut syylliseksi. Koska en tiukassakaan kuulustelussa tekoa tunnustanut, järjesti opettajamme koululaisille todellisen kansanvallan oppitunnin, jossa äänestettiin syyllinen ikkunan rikkomiseen. Saavutin murskavoiton, mikäli (ääri)oikeistohenkisen opettajani laskema äänestystulos oli rehellinen. Tosin äänten tarkastusta ei sallittu, protestoinnistani huolimatta.
Kyseinen tapaus on ohjannut sittemmin pitkälle ymmärrystäni vaalien ja erilaisten äänestysten tarkoituksesta kansanvallan ilmaisijana. Se ei kuitenkaan ole vähentänyt vakaumustani demokratian paremmuudesta tämän laumaeläinlajimme johtamisen välineenä. Vaikka analogia ei lainkaan toimi esimerkkitapauksen ja erilaisten vaalien välillä, yhteistä niille on äänestäjän valinnanvapaus. Samalla tavoin, kuin väärä ihminen voidaan valita äänestystuloksella ikkunanrikkojaksi, voidaan myös presidentinvaaleissa tehdä kansakunnan edun kannalta väärä valinta. Tässäkin, kuten kaikessa yhteiselämässä vapaus ja vastuu kulkevat käsikädessä. Vastuuta ei voi eikä saa yrittää häivyttää pois. Yrityksiä siihen kyllä löytyy lukemattomia.
Nyt tarjolla olevien ehdokkaiden kirjossa Sauli Niinistö ei toki ole huonoin vaihtoehto. Kauhistuisin, jos presidentiksi valittaisiin hurmahenki Laura Huhtasaari tai Natokiimainen Nils Torvalds. Molemmat peloittavia änkyräluonteita ja pesunkestäviä porvareita. Toinen uskoo, että maailma on luotu raamatun kertomalla tavalla ja toinen kostaa venäläisille muinoisen kommunismin hänelle tuottamaa vahinkoa ja pettymystä. Niin kuin nyt nyky-Venäjä siihen olisi syyllinen. Jos Nils-poikamme haluaa tietää syyllisen, se löytyy kyllä vessanpeiliin kurkkaamalla.
Jos noista kahdesta pitäisi sittenkin valita, Huhtasaari taitaisi olla se pienempi paha, vaikka kyllin iso hänkin. Ei pienempi paha sen takia, että nainen on uskonnollinen ja populistinen hihhuli vaan siksi, että Torvalds olisi isänmaallemme tuhat kertaa vaarallisempi uhka. Sokeassa ryssävihassaan hän on valmis alistamaan maamme läntisen imperialismin tukialueeksi ja siten Venäjän näkökulmasta maan suurimmaksi riskiksi. Torvlds ei käsitä tai ei sitten ei vain välitä tällaisen asetelman äärimmäistä vaarallisuutta. Mies on sokea sille, että maallamme on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa ja että tuon maan toiseksi suurin kaupunki on Suomen rajan liki välittömässä läheisyydessä. Hänellä ei ole kykyä asettua Venäjän tai sen armeijan johdon asemaan tarkastelemaan tilannetta heidän näkökulmasta, kuten jokaisen aidon valtiojohtajan tulisi tehdä. Toinen selitys Torvaldsin toiminnalle on vielä moraalittomampi ja karmeampi.
Päinvastoin, kuin Torvalds julistaa, Nato ei ole meille mikään sateenvarjo. Mutta me olisimme Natolle balttianmaiden tapaan äärettömän tärkeä pelinappula. Ja me olisimme Natoon kuuluvien suurten maiden sateenvarjo – ensi-iskujen kohde. Nato tarvitsee meitä potentiaalisena puskurina ja kauppatavarana tilanteessa, jossa Venäjän ja Naton konflikti on vaarassa muuttua atomisodaksi. Meidän roolimme on toimia viimeisenä varoituksena ennen maailmanloppua. Tuo vaara ei enää ole pelkästään teoreettinen skenaario Naton ja sen mahtimaiden esikuntien teräsholveissa. Se on realisoitunut nykytilanteeksi, kun Nato on lähentynyt, vastoin Venäjälle annettuja lupauksia, maan rajoille.
Venäjä on yhtä röyhkeä ja häikäilemätön suurvalta kuin mikä tahansa toinen maailman mahdksi itsensä kokeva maa. Sellaisia ne ovat olleet kautta aikojen. Ja tulevat ehkä olemaan. Torvaldsin ja kumppanien satuilut pohjautuvat siihen, että meidän kulttuurimme on läntistä. Siksi dikotominen hyvä – paha asetelma on helppo tunkea tyhmiin päihin. Sinne myös uppoaa puheet Venäjän halusta hyökätä ja vallata läänityksiään takaisin. Harvempi näistä torvaldsien opetuslapsista tulee kysyneeksi, että millä helvetin resursseilla Venäjä sen tekisi. Afganistanin paimentolaiskansa pisti Neuvostoliitolle hanttiin sillä seurauksella, että maan talous romahti ja poliittinen järjestelmäkin. Jo Saksa pelkästään on Venäjää suurempi talousmahti. Natomaiden eli länsileirin resurssit ylittävät moninkertaisesti Venäjän resurssit.
En voi lakata ihmettelemästä eräiden maamiestemme intoa manata hirveä kirous nykyisen ja tulevien polvien niskaan. Suomi on yli 60 vuotta kyennyt puolueettomuus politiikallaan ja tarpeen vaatiessa myötäillen ja huomioon ottaen naapurimme intressejä, menestymään ja nousemaan lähelle maailman huippua monellakin alalla. Sitä kokemusta ja luottamusta ei saa uhrata näiden torvaldsien ja heidän työnantajiensa seikkailupolitiikan alttarille.
On aivan selvää, ettei Nils Torvaldsia tulla valitsemaan Suomen presidentiksi. Tällä hetkellä hänen kannatuksensa on pysynyt prosenttiyksikön tasolla. Hän ja hänen takanaan olevat häijyt voimat eivät varmastikaan jo kisaan lähtiessä uskoneet miehen vaalimenestykseen. Tavoitteena ei ollut voitto, vaan meuhkaaminen ja agitaation tekeminen Natojäsenyydellä. Tuon militaristisen lähetystyön kovaa ilmettä Torvalds on, varmaankin imagokonsulttien ohjeistamana, pyrkinyt pehmentämään värikkäillä sukilla ja rantaruotsalaistemme villapaitaan pukeutuen. Loppuvaikutelma on teennäinen ja säälittävä. Tuon herttaisen hömppäkuvan ei kannata antaa pettää, sillä Nils Torvalds on ehdokkaista Suomelle ja sen tulevaisuudelle vaarallinen.